Talonpoikaiskulttuuri

1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana talonpoikaiskulttuuri oli erittäin vireää ja monipuolista. Maaseudun oloissa musiikkia ovat tasokkaimmin edustaneet kirkkokuorot, joita usein johti koulutettu ja taitava kanttori. Myös nuorisoseurojen ja suojeluskuntien yhteydessä toimineet kuorot ja soittokunnat olivat yleisiä.[3]

Joillakin seuduilla viulu- ja kantelemusiikki oli säilynyt elinvoimaisena ja maaseudun kulttuurijärjestöt asettautuivat varhain vaalimaan sitä. Tässä tarkoituksessa on järjestetty mm. kruunuhäitä juhlatansseineen, joita kansanpelimannit säestivät viuluilla.[3]

Kansanomaisen musiikkiharrastuksen suurkatselmuksia olivat valtakunnalliset laulu- ja soittojuhlat, joita järjestettiin Virosta saadun esikuvan mukaan vuosina 1884–1948. Näillä juhlilla kiinnitettiin erityistä huomiota ortodoksisessa Raja-Karjalassa säilyneeseen kalevalaiseen laulu- ja kanteleensoittoperinteeseen. Joitakin sikäläisiä runonlaulujia esiintyi säännöllisesti 1930-luvulle saakka.[3]

Kansan hengellistä musiikiperinneettä on säilyttänyt merkittävällä tavalla lestadiolaisten ja heränneiden seuraveisuu, jota ensin mainitut säestivät yleisesti urkuharmonilla. Myös evankelisella liikkeellä ja rukoilevaisilla on merkittävä osuus kansanomaisen hengellisen sävelmistön säilyttämisessä. 1900-luvun merkittäviä säveltäjiä ovat mm. Ilmari Krohn, Toivo Kuula ja Heikki Klemetti.[3]

1800-luvun lopulta lähtien suosiota on saanut näytelmäharrastus, jota järjestettiin ennen kaikkea nuorisoseuroissa. Enimmäkseen on esitetty kotimaisia, mutta myös jonkin verran käännettyjä näytelmiä. Suosittuja näytelmiä ovat olleet huumori- ja laulupitoiset Tukkijoella (Teuvo Pakkala), Pohjalaisia (Artturi Järviluoma) sekä Jääkärin morsian (Sam Sihvo).[3]

Nuorisoseurat esiintyivät pääasiassa amatöörien ohjaamana, joten esityksen taso oli harvoin korkea. Näyttämöharrastus toi kuitenkin paljon iloa esiintyjille ja katsojille, avarsi näköpiiriä ja antoi näyttelijöille huomattavaa esiintymiskokemusta. Runonlausunta ja tuntemus levisi näyttelemisen ansiosta.[3]

1900-luvun alusta lähtien kansantanhut olivat erityisesti nuorisoseurojen ansiosta suuressa suosiossa yli koko maaseudun. Katsojat ovat voineet nauttia kauniista kansallispuvuista ja esiintyjät kokivat välitöntä liikunnan iloa. Liikunnan ilo oli maaseudun vaatimattomilla uhreilukentillä ja talvisilla hiihtoladuilla käytyjen kilpailujen tärkeä sisältö. Erityisesti vuosisadan alussa urheiluun liittyi paljon tuoretta ja iloista leikin henkeä.[3]

Talonpoikaiskultuuriin liittyviä kirjailijoita ovat ennen kaikkea Santeri Alkio ja Pentti Haanpää. Ruotsinkielisten keskuudessa merkittävä kirjailija oli Josefina Bengts. Muita talonpoikaishengen sisäistäneitä kirjailijoita ovat mm. hämäläinen Kalle Kajander, uusmalainen Johannes Linnankoski, eteläpohjalainen Artturi Leinonen, keskisuomalainen runoilija Einari Vuorela ja eteläkarjalainen Unto Seppänen.[4]

Pohjois-Suomen ja Lapin henkisestä miljööstä ammentavista talonpoikaiskirjailijoista tunnusomaisimpia ovat olleet mm. Antti Hyry, Kalle Päätalo, Veikko Huovinen sekä Timo K. Mukka. Eteläisempi maaseutuhenkisiä kirjailijoita ovat olleet mm. pohjois-savolainen Eino Säisä sekä keskisuomalainen Marko Tapio.[5]

Maaseudun kulttuuriliike halusi vaikuttaa ulkoiseen maisemaan. Kansankoulut, kansanopistot, martat ja nuorisoseurat innostivat maaseudun kulttuurimaiseman hoitamiseen ja kotien kaunistamiseen. Tässä on noudatettu monin paikoin pappiloiden ja kartanoiden esimerkkiä. Tuloksena oli suuri joukko edustavia kyliä ja taloja, joissa perinne yhdistyi uuden ajan siistetyteen ja viihtyisyyteen.[4]

Kulttuurimaisemointiin kuului mm. rakennuksien laudoittaminen, maalaaminen, kattaminen, hylättyjen ulkorakennusten purku sekä puiden ja kukkapenkkien istuttaminen. Perinnettä jalostettiin edelleen mm. korjaamalla talo entistä lämpimämmäksi ja komeammaksi. 1800-luvulla alkoi pyrkimys tekstiilien ja huonekasvien lisäämiseen sisätiloissa. 1900-luvulla yleistyivät jugendtyyliset seinäpaperit sekä painokuvien, maalausten ja väritettyjen valokuvien esillepano.[4]

Kuvataiteilijoista perinteistä maaseutukulttuuria edustavat ehyesti Lapin kansantaitelija Andreas Alariesto ja keskipohjalainen Veikko Vionoja.[5]

Toisen maailmansodan murroskausi aiheutti paljon vahinkoja suomalaiselle talonpoikaiskulttuurille. Pääosa Etelä-Karjalasta oli olut talonpoikaisliikkeen ydinaluetta ja maaseudun väestön monipuolinen kulttuurityö oli saanut Karjalassa aikaan vahvan aineellisen ja henkisen nousun. Sodan jälkeen kotiseututyö oli voimallista, mutta peruspiirteiltään se ei ole ollut yhtä omaleimaista kuin varhaisempi maaseutukulttuuri. Kotiseututyö on ollut luonteeltaan hyvin samanlaista kuin muualla Euroopassa ja pohjoismaissa.[5]

Kaupunkiin siirtyneiden suomalisten mentaliteetissa ja ajatusmaailmassa vaikuttaa moderniksi talonpoikaiskulttuuriksi nimetty kehitysvaihe, joka liittää yleiskulttuurisia toimintatapoja maaseudun perinteeseen. Talonpoikaiset perinteet elävät puheessa ja käytöstavoissa, ihmisten ajatuksissa ja mielialoissa sekä muistoissa ja pyrkimyksissä.[6]