Taistelu Britanniasta

Pääartikkeli: Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat

Britannian kuninkaallisia ilmavoimia johti ilmamarsalkka Sir Hugh Dowding. Heinäkuun 1940 alussa ilmavoimilla oli välittömässä käytössään 347 Hawker Hurricanea 29 laivueessa ja 199 Supermarine Spitfireä 19 laivueessa. Varikoilla olevat koneet mukaan lukien koneita oli 754. Lisäksi oli kymmenen laivuetta raskaita Boulton Paul Defiant-hävittäjiä ja hävittäjiksi muunnettuja Bristol Blenheim -pommikoneita.[5] Laivueet oli jaettu neljään rykmenttiin (engl. Group), joiden vastuualueina olivat Etelä-Wales ja Länsi-Englanti (10. rykmentti), Suur-Lontoo ja Kaakkois-Englanti (11. rykmentti), Keski- ja Itä-Englanti (12. rykmentti) sekä Pohjois-Englanti ja Skotlanti (13. rykmentti). Rykmenttien komentajina olivat kenraalimajuri (engl. Air Vice Marshal) Quintin Brand (10.), kenraali (engl. Air Chief Marshal) Keith Park (11.), kenraalimajuri Trafford Leigh-Mallory (12.) ja kenraalimajuri Richard Saul (13.).

RAF:n tulikokeena oli Dunkerquen evakuoinnin suojaaminen, jollin hävittäjät toimivat toimintasäteensä äärirajoilla ja lukumääräistä ylivoimaa vastaan. Hävittäjät eivät voineet täysin estää Luftwaffen toimintaa tai olla näkyvästi läsnä, mikä aiheutti katkeruutta maavoimissa.[5] RAF:n taisteluhenki oli hyvä, vaikka tappiot olivat raskaita. Osa koneista menetettiin polttoaineen loppumisen vuoksi. Sama ongelma toistui Luftwaffen lentäjillä Britannian ilmasodassa, kun taas kotimaan yllä taisteleminen kohotti RAF:n moraalia. Alasammutulla lentäjällä oli mahdollisuus palata yksikköönsä välittömästi tai ainakin tietoisuus hoidosta haavoittumisen sattuessa.

RAF:n puutteita olivat Ranskan taistelukokemuksen jättäminen huomiotta ja virallinen pitäytyminen kaavamaisissa taistelumenetelmissä, vaikka niiden heikkoudet olivat jo tiedossa. Myös henkilöiden välillä oli kitkoja, ja kiistoja käytiin tavasta käyttää laivueita. Everstiluutnantti Douglas Bader ajoi suurten muodostelmien (engl. Big Wing) käyttöä Leigh-Malloryn kanssa.

Brittien tutkaverkko ilmasodan aikana.

Laivueenkomentaja Adolph Malan oli tärkein taktinen uudistaja, mutta hänen menetelmänsä tulivat käyttöön vasta 1941. Brittien etuna oli tutkajärjestelmä Chain Home, joka mahdollisti ilmassa oleville koneille lähes viiveettömän taistelunjohdon.

Raskaimmat hyökkäykset kohdistuivat Parkin johtaman 11. rykmentin alueelle. Parkin periaatteena oli käyttää laivueita tarpeen mukaan ja kerätä voimat pääkohteen lähelle. Pitkin lähestymisreittiä toistetut hyökkäykset pakottivat vihollisen saattohävittäjät kuluttamaan polttoainettaan taistelemiseen. Ensisijainen tehtävä ja päämäärä oli Parkin mielestä pommitusten estäminen. Leigh-Mallory puolestaan kannatti voimien käyttöä kokonaisvaltaiseen torjuntaan, mitä Park taas piti vihollisen päämääränä RAF:n hävittäjävoimien kuluttamiseksi. Dowding ei saanut kiistaa asettumaan, mikä oli osasyynä hänen siirtoonsa muihin tehtäviin taistelun päätyttyä.

Sekä RAF:n että Luftwaffen lentäjien valinta ja erittäin vaativa koulutus olivat maailman huippuluokkaa. RAF:n ylempi organisaatio oli silti tehokkaampi kuin Luftwaffen, mikä oli brittien voiton perusta.

Briteille tuotti suuren ongelman koulutettujen lentäjien puute, mitä paikattiin rekrytoimalla Britanniaan paenneita ulkomaisia ja entisistä siirtomaista saapuneita pilotteja. Lentäjiä otettiin myös laivaston lentojoukoista. Lentäjiä saapui myös Yhdysvalloista. Saksan valtaamilta alueilta paenneista lentäjistä eniten oli puolalaisia, joista muodostettiin Hurricaneilla lentäneet 302. ja 303. laivueet[5].

RAF:n puolalaisen 303. lentolaivueen lentäjiä

Spitfire, varhainen malli Mk I

• Boulton Paul Defiant. Kaksipaikkainen hävittäjä, jossa oli neljä taka-ampujan käyttämää konekivääriä. Defiant oli pettymys, koska taka-ampumon painon vuoksi ne olivat kömpelöitä eikä niissä ollut lainkaan eteenpäin ampuvia aseita. Koneet siirrettiin nopeasti yöhävittäjiksi Blenheim I F -koneiden rinnalle.
• Bristol Blenheim. Konetyyppi toimi sekä yöhävittäjänä että pommittajana Britanniassa, joista pommittajista hävittäjiksi muunnettiin arviolta 200 koneyksilöä. Defiantin tavoin, koneessa on takatorni, mutta jossa vain 1x 7,7 mm kk. Eteenpäin ampuvana aseistuksena, esiintyi 4x 7,7 mm kevyet kk:t I F-hävittäjäversiossa. Aseistus sijaitsi erillisessä rungon alla olevassa podissa. Lisäksi olivat muunnoskoneissa AI Mk.3 tai AI Mk.4 leko-tutkat.
• Gloster Gladiator. RAF:n viimeinen kaksitasoinen hävittäjätyyppi. Gladiator oli jo vanhentunut, ja siksi sitä käytettiin vain pommikoneita vastaan Ison-Britannian pohjoisosissa, jonne saksalaisten hävittäjien lentosäde ei yltänyt.
• Hawker Hurricane -hävittäjä. Spitfireä hitaampi, mutta kestävä ja helppo valmistaa. Suurimman osan ilmavoitoista saivat Hurricanet, koska suorituskykyisemmät Spitfiret ohjattiin taistelemaan hävittäjiä vastaan Hurricanejen taistellessa pommikoneita vastaan. Alle 6 000 m:n korkeudessa Hurricane pystyi liikehtimään paremmin kuin saksalaisten Bf 109, ja se oli vakaa ampuma-alusta.[6]
• Supermarine Spitfire -hävittäjä. Keskikorkeuksissa ketterämpi kuin Bf 109, mutta hävisi nousukyvyssä. Joistakin heikkouksistaan huolimatta Spitfire on usein arvioitu parhaaksi taistelussa Britanniasta käytetyksi hävittäjätyypiksi.

Brittikoneet Hurricane, Defiant ja Spitfire oli varustettu Rolls-Royce Merlin III -moottorilla. Suora syöksyynlähtö aiheutti negatiivisen kiihtyvyyden, joka katkaisi polttoaineen virtauksen Merlin-moottorin kaasuttimelle sammuttaen moottorin hetkellisesti. Saksalaiskoneiden lentäjillä oli ahdistettuna tapana paeta syöksyyn, johon brittilentäjät eivät voineet välittömästi seurata. Bf-109:n ohjaimet tosin olivat oikaisussa hyvin raskaat. Matalalla tehdyn syöksyn seurauksena oli usein syöksyn jatkuminen maahan asti.[7]

Sekä Spitfiren että Hurricanen ketteryys ja hyvä ohjattavuus tuottivat voittoja briteille. Spitfiren siipi tuotti paremman nostovoiman. Sen suunnittelu esti elliptisen siiven arvaamattoman sakkaamisen ja kaatumisen syöksyyn, mikä oli vaarana Bf 109 -koneilla. Lisäksi brittihävittäjät olivat hyvin aseistettuja. Kahdeksan konekivääriä olivat tulinopeudeltaan tehokkaammat kuin Bf 109:n kaksi kiväärikaliiberista runkokonekivääriä (MG 17) ja kaksi 20 millimetrin siipitykkiä (MG FF), joiden rumpulippaiden kapasiteetti oli pieni. Runkoon sijoitettujen konekiväärien kohdistaminen oli helpompaa. Tykin ammusten osumateho oli parempi kuin konekiväärin. Konekivääreillä osuminen oli helpompaa suuren tulinopeuden ansiosta. De Wilde -sytytysluotien käyttöönotto paransi tuhovaikutusta.

Pääartikkeli: Luftwaffe (Wehrmacht)

Luftwaffea komensi valtakunnanmarsalkka Hermann Göring, jota pidettiin karismaattisena johtajana. Hänen puutteena oli kyvyttömyys kuunnella rintamalentäjien kokemuksia ja tehdä niistä johtopäätöksiä. Saksalaisten lentäjien etuna oli tuore taistelukokemus. Lisäksi heidän taktiset menetelmänsä ilmataistelussa olivat parempia ja kokemuksen hiomia. Saksalaiset hävittäjälentäjät arvostelivat raskaasti ylempää johtoaan pommikoneiden suosimisesta hävittäjien kustannuksella.[8]

Luftwaffen taisteluun osallistuneet koneet oli jaettu kolmeen ilma-armeijaan. Norjassa ja Tanskassa oli kenraali Hans-Jürgen Stumpff johtama 1. ilma-armeija (saks. Luftflotte l).[9] Belgiassa ja Alankomaissa oli kenraalisotamarsalkka Albert Kesserlingin johtama 2. ilma-armeija. Merkittävin oli sotamarsalkka Hugo Sperrle johtama 3. ilma-armeija, jonka pommittajien tukikohdat sijaitsivat puolikaarella, joka ulottui Pariisin länsipuolelta Hollantiin. Tanskasta ja Norjasta tehtiin hyökkäyksiä Britannian pohjoisosiin. Syöksypommittajien tukikohdat olivat Lillestä ja Roueniin.

Luftwaffe käytti pommikoneita, syöksypommittajia, hävittäjiä ja tiedustelukoneita. Luftwaffen koneita ei kuitenkaan ollut suunniteltu operaatio Merileijonan toteuttamisen vaatimiin strategisiin operaatioihin, vaan salamasodan vaatimiin nopeisiin taktisiin iskuihin. Tämä oli pääsyy ongelmiin, joita Luftwaffella oli saamiensa tehtävien toteuttamisessa. Esimerkiksi pommittajille ei suhteellisen lyhyen toimintasäteen vuoksi voitu valita vaihtelevia lentoreittejä puolustuksen painopisteiden välttämiseksi. Pahin heikkous oli Me 109 -hävittäjäkoneiden lyhyt toimintasäde, joka rajoitti taistelualueen noin yhteen kymmenesosaan Britteinsaarista. Toiminta-ajan maksimoimiseksi hävittäjien tukikohdat sijaitsivat Calais’n, Normandian ja Cotentinin niemimaan alueilla mahdollisimman lähellä Englantia. Hävittäjät eivät voineet saattaa 5. ilma-armeijan pommittajia, jotka kokivat raskaita tappioita tekemissään hyökkäyksissä.

Pommittajille voitiin antaa hävittäjäsuojaa vain eteläisimmässä Englannissa, joten lentokonetehtaat ja tärkeät telakat esimerkiksi Liverpoolissa olivat käytännössä saksalaisten ulottumattomissa. Ilman hävittäjäsuojaa tehdyt päivähyökkäykset aiheuttivat saksalaisille sietämättömät tappiot. Yöpommituksissa taas ei saavutettu riittävää tarkkuutta. Alkuvaiheessa oli vielä ehdoton siviilikohteiden pommituskielto.

Luftwaffe pyrki RAF:n tuhoamiseen lähettämällä voimakkaita lento-osastoja sen lentokenttiä sekä tutka-asemia ja johtokeskuksia vastaan. Toisaalta tavoitteena oli myös vetää vihollisen hävittäjät kuluttaviin taisteluihin. Englannin kanaalin yllä pyrittiin estämään brittien merenkulku. Oman henkisen rasituksensa saksalaisille lentäjille aiheutti tietoisuus mahdollisesta sotavankeudesta, jos kone ammuttaisiin alas. Ilmasodan aikana Luftwaffe menetti 1 887 konetta.

Saksalaisten sukellusveneet eivät tuolloin vielä vähäisen lukumääränsä vuoksi kyenneet estämään polttoainetoimituksia Yhdysvalloista ja Kanadasta. Britannian merisaartoa toteutti vain noin 4–6 sukellusvenettä kerrallaan, kun Saksan laivaston laskelmien mukaan veneitä olisi tarvittu tehokkaaseen saartoon noin 300.

Junkers Ju 88

• Pommikoneet:
  • Dornier Do 17Z, keskiraskas kaksimoottorinen pommikone
  • Heinkel He 111, keskiraskas kaksimoottorinen pommikone
  • Junkers Ju 87 Stuka, kaksipaikkainen syöksypommittaja
  • Junkers Ju 88, keskiraskas kaksimoottorinen vaaka- ja syöksypommituskone
• Hävittäjät:
  • Messerschmitt Bf 109, mallit D ja E, kevyt torjuntahävittäjä. Koneen kokonaislentoaika oli noin tunti, mikä tarkoitti vain 10–20 minuutin toiminta-aikaa Englannin ilmatilassa.
  • Messerschmitt Bf 110, raskas kaksimoottorinen kaukohävittäjä, josta suunniteltiin Luftwaffen päätyyppiä. Se ei pärjännyt ketterämpiä Hurricane- ja Spitfire-hävittäjiä vastaan. Konetyyppi siirrettiin pois päivähävittäjäkäytöstä.

Ensimmäisessä vaiheessa 10. heinäkuuta – 7. elokuuta saksalaisten tarkoitus oli houkutella RAF:n hävittäjät taisteluihin. RAF luopui nopeasti voimia kuluttavista hyökkäyksistä pelkkiä hävittäjämuodostelmia vastaan. Laivueet vedettiin pois rannikon läheisiltä lentokentiltä, jossa ne olivat maassa alttiina hävittäjien tekemille matalahyökkäyksille. Luftwaffen taktinen paremmuus tuli ilmi. RAF:n Defiant-hävittäjän heikkoudet tulivat ilmi, ja ne siirrettiin yöhävittäjiksi.

Samanaikaisesti Luftwaffe hyökkäsi meriliikennettä vastaan. Stuka-syöksypommittajat osoittautuivat helpoiksi maaleiksi hävittäjille, mikä aiheutti kitkaa hävittäjälennoston suhteissa sekä pommitusvoimiin että ilmavoimien johtoon, jolle sodan alussa menestynyt Stuka oli ollut tärkeä propagandaväline. Kiistoja käytiin erityisesti siitä, pitäisikö hävittäjien toimia pommittajien välittömässä läheisyydessä, mikä kohotti pommitusmiehistöjen moraalia, vai vapaasti pommittajien lähestymisreiteillä, mikä salli hyökkäävän ja aloitteellisen toiminnan hävittäjän vahvuuksia käyttäen. Taistelun ensimmäisen vaiheen aikana suoritettiin loppuun 24. heinäkuuta 1940 Luftwaffen voimien keskitys.

Toisen vaiheen varsinaisena aloituksena pidetään Göringin 13. elokuuta aloittamaa Adlerangriff-suurhyökkäystä (suom. Kotkahyökkäys) RAF:n tukikohtiin.

23. elokuuta saakka hyökkäyksiä tehtiin tutka-asemia ja lähimpiä hävittäjätukikohtia vastaan. Hyökkäykset lentokentille olivat vaikeita aiheuttaen tappioita ilmatorjunnan ja hyvän naamioinnin vuoksi.[10] Norjasta ja Tanskasta toimivat pommittajat kärsivät suuria tappioita ja 5. ilma-armeija vedettiin pois taistelusta. RAF:n lentäjät olivat jatkuvien taistelujen vuoksi kestokykynsä rajalla.[11] Myös saksalaislentäjillä rasitus oli äärimmäistä erityisesti hävittäjälentäjillä, jotka suorittivat jopa viisi tehtävää päivässä.[11] Ventnorin tutka-asema Wightsaarella tuhoutui näissä hyökkäyksissä. Sen menetys onnistuttiin salaamaan ja tilalle tuotiin liikkuva tutkayksikkö.

Kolmannessa vaiheessa saksalaiset hyökkäsivät lentokonetehtaita ja tukikohtia vastaan. Britit luopuivat Biggin Hillin tukikohdasta sen johtokeskuksen ja viestiyhteyksien vaurioiduttua.

Lontoon pommitustuhoja

Neljännessä vaiheessa 24. elokuuta hyökkäykset kohdistettiin Lontooseen. Tämä oli seurausta Luftwaffen pommitusmuodostelman erehdyksestä, jossa pommitettiin siviilikohteita. Winston Churchill määräsi kostohyökkäyksen Berliiniin. Adolf Hitler puolestaan määräsi kostohyökkäyksiä Lontooseen vastoin aiempaa käskyään.[12] Saksalaisten tarkoitus ei ollut samanaikaisesti vähentää brittien ilmapuolustukseen kohdistuvaa painetta, mutta Luftwaffen voimat eivät riittäneet molempiin tehtäviin tehokkaasti.

Ensimmäinen merkittävä Britannian kaupunkien pommitus (Blitz) tehtiin 7. syyskuuta noin 600 pommikoneen voimalla. Pommitukset saavuttivat huippunsa 15. syyskuuta, jolloin Luftwaffe pommitti kaupunkia yli 1 000 pommikoneen voimalla. Luftwaffe menetti tässä yhdessä iskussa 56 lentokonetta ja RAF 26. Luftwaffe luopui myöhemmin päivänvalossa suoritettavista pommituslennoista.

Blitz-pommitukset jatkuivat 1. lokakuuta saakka. Toiminta ja torjunta kohdistui Lontoon ympäristöön, mikä antoi briteille tilaisuuden siirtää laivueitaan lepoon. Vastaavasti taistelualueelle tuli levänneempiä yksiköitä määrävahvuisina maan muilta puolustusalueilta.

Viidennessä vaiheessa tehtiin yöpommituksia, jotka eivät johtaneet tulokseen siviilien moraalin tai maan sodankäyntikyvyn lamauttamiseksi.

Merkittävin yöpommitus tehtiin Coventryyn 14. marraskuuta 1940, kun lähes 500 yöpommittajaa iski kaupunkiin surmaten 500 siviiliä ja tuhoten valtavia alueita. Pommittajat hyökkäsivät saman yön aikana kolme eri kertaa pudottaen kaupunkiin 1 200 pommia, 30 000 palopommia ja 50 laskuvarjomiinaa.[13] Saksalaisilla oli käytössä alkeellinen radiosuunnistusjärjestelmä Knickebein (”pihtikinttu”). Lähes 5 000 kotia ja 75 prosenttia kaupungin teollisuudesta tuhoutui. Päämaalina pommituksessa oli kaupungin sotateollisuus, varsinkin sen tärkeä lentokoneteollisuus. Yötorjunta oli kehittymätöntä, mutta eri syistä johtuvat onnettomuudet olivat hyökkääjälle yhtä suuri riski kuin torjunnan vaikutukset.

Saksan sodanjohto syytti päiväpommitusten epäonnistumisesta hävittäjäyksiköitä. Göring esitti virheellisesti, että hävittäjät olisivat kieltäytyneet pommittajien saattotehtävistä.[10] Kolmasosa hävittäjistä määrättiin muutettaviksi hävittäjä-pommittajiksi. Tämä heikensi moraalia ja nosti edelleen jännitteitä ylimmän johdon ja laivueiden esimiesten välillä.

Molemmat osapuolet olivat järjestäneet meripelastuspalvelun, joka poimi alasammutut lentäjät tehokkaasti. Molemmilla oli muunneltuja torpedoveneitä ja erilaisia nopeita rannikkoaluksia nimenomaan pelastustehtäviä varten, koska koulutetut lentäjät olivat tärkeitä. Myös vastapuolen miehistöä saatettiin pelastaa, mikä tietenkin vei pelastetun sotavankeuteen.

Luftwaffe ei onnistunut hankkimaan tavoitteeksi asetettua ilmaherruutta, ja lähestyvä syksy ja talvi tekivät maihinnousuyrityksestä käytettävissä olevilla aluksilla vaarallisen. 17. syyskuuta oli asetettu takarajaksi. Toisaalta Hitler toivoi edelleen erillistä aselepoa Britannian kanssa, mutta myös hänen aikeensa hyökkäyksestä Neuvostoliittoon vaikutti ratkaisevasti päätöksessä luopua maihinnousuyrityksestä.

Taistelun kuluessa RAF:n pommikoneet ja Britannian rannikkolennosto (engl. Coastal Command) pommittivat satamiin koottuja maihinnousualuksia ja itse satamia. Syyskuussa britit havaitsivat, että aluksia oltiin siirtämässä pois.[12]

Brittiläisten ja saksalaisten lentokoneiden käymän taistelun jättämiä tiivistysjuovia taivaalla 18. syyskuuta 1940

Lokakuussa 1940 Belgiaan saapui Italian ilmavoimien yksikkö, joka hyökkäili Luftwaffen tukena Etelä-Englantiin. Talven aikana operaatiot Blitz ja Adlerangriff eivät kuitenkaan enää saavuttaneet aikaisempaa tehoaan. Talven aikana kumpikin osapuoli menetti noin 200 konetta. Luftwaffen ilmaiskut jatkuivat toukokuuhun 1941, mutta Britanniassa ei enää koettu syksyn 1940 kaltaista tuhoa. Tilanne oli nyt RAF:n hallinnassa eikä Luftwaffe kyennyt enää aiheuttamaan kriittisiä tappioita. Päinvastoin se kärsi itse koko ajan tappioita, joihin ei olisi ollut varaa ajatellen tulevaa suurhyökkäystä itään. Talviolosuhteiden vuoksi saksalaisten hyökkäysten tarkkuus kärsi. Toukokuussa Englannin pommitukset eivät enää olleet suuri uhka. Jatkuvat ilmaiskut vaihtuivat epäsäännöllisiksi pommituksiksi.

• Brittien puolustautuminen ilmasodalta
• RAF:n historiaa
• Taistelu Britanniasta
• Kuvaus italialaisen lento-osaston toiminnasta "Taistelussa Britanniasta"

• Lentäjäsankari Douglas Bader, Paul Brickhill, Otava
• Luftwaffe, John Killen, WSOY, 1969
• Hurricane - Victor Of The Battle Of Britain (englanniksi) - Leo McKinstry 2010 John Murray Publishers
• Spitfire - A Portrait of a Legend.(englanniksi) - Leo McKinstry 2008 John Murray Publishers

• Taistelu Englannista, Guy Hamiltonin elokuva vuodelta 1969
• Pilviin piirretty, Jan Sverákin elokuva vuodelta 2001
• Natsi-Saksan propagandalaulu ”Bomben auf Engeland”
• ”Aces High”, Iron Maidenin kappale vuodelta 1984.
• Their Finest Hour: Battle of Britain, Lucasartsin (1990) lentosimulaattori Microsoft Windowsille ja Amigalle.