Taikavarpu

Taikavarpu on väline jota niin sanotut kaivonkatsojat käyttävät yrittäessään paikallistaa maaperässä kulkevan veden sijaintia kaivon perustamiseksi.[1] Taikavarpua on käytetty myös malminetsintään sekä kadonneiden ihmisten, eläinten tai tavaroiden etsintään. Vastaavaan tarkoitukseen käytetään myös heiluria.[2]

Piirros taikavarvun kanssa liikkuvasta ”varpumiehestä” teoksessa Pierre le Brun, Histoire critique des pratiques superstitieuses (1733–1736).

Varpu tehdään yleisimmin lehtipuusta ja se on Y:n muotoinen symmetrinen oksanhaara, jota pidellään kiinni Y:n sakaroista. Varpuna voidaan käyttää myös kahta ristikkäinpideltävää L:n muotoista metallilankaa. Etsittävän kohteen kohdalla varvun pitäisi taipua tai kääntyä.[3] On väitetty, että jotkut ihmiset pystyvät havaitsemaan maasäteilyn, joka paljastaisi veden sijainnin.[4]

Skeptikoiden mukaan taikavarvulla ei ole merkitystä veden tai muiden aineiden tai esineiden etsinnässä.[3] Varpua liikuttaa varvun käyttäjä itse huomaamattaan refleksinomaisella ideomotorisella liikkeellä.[5][3] Kaivonkatsontaa ja maasäteilyä pidetään näennäistieteenä.[3] Kaivonkatsonta nojaa virheelliseen käsitykseen, jonka mukaan maan alla olisi vettä vain niin sanotuissa vesisuonissa.[1]

Vuodelta 2017 olevan tiedon mukaan kymmenen brittiläistä vesilaitosta kahdestatoista käyttää taikavarpua vesiputkien ja -vuotojen paikantamisessa maan alta.[6]

Historia

1500-luvun Saksassa taikavarvulla etsittiin malmia.[7] Ensimmäisen perusteellisen kuvauksen taikavarvun käytöstä kirjoitti saksalainen Georgius Agricola teoksessa De re metallica (1556).[3]

Taikavarvusta on kiistelty pidempään kuin monesta muusta yliluonnollisesta asiasta.[8] Eri aikoina ilmiötä on yritetty selittää eri tavoin. Aikoinaan oletettiin, että malmeista, vedestä ja muista etsittävistä kohteista nousisi jonkinlaisia hiukkasia, ”emanaatioita”, jotka imeytyisivät varpuun ja vetäisivät sitä alaspäin. Myöhemmin 1800-luvulla varvun taipuminen yritettiin selittää sähköisten ja magneettisten ilmiöiden avulla. Suunnilleen 1900-luvun alusta lähtien selitykseksi on esitetty erilaisia oletettuja, muutoin tuntemattomia säteilyn lajeja. Toisinaan se samastettiin Karl von Reichenbachin olettaman Od-voiman tai René Blondlot’n väittämien N-säteilyn kanssa, mutta kummankaan olemassaoloa ei voitu todistaa. Nykyisin tällaisista väitetyistä säteilyistä käytetään nimitystä maasäteily. Joidenkin käsitysten mukaan lähellä maapallon keskipistettä syntyvä maasäteily tunkeutuisi maan pinnalle vesisuonia ja malmikerrostumia pitkin.[3]

Nimitys kaivonkatsoja on suomen kielessä vanha. Se viittaa kaivopaikan etsimiseen muilla menetelmillä kuin taikavarvulla, nimenomaan ”katsomalla”.[9]

Tutkimukset

Monien skeptikoiden Suomessakin tekemien tutkimusten mukaan eri kaivonkatsojat eivät löydä vesisuonia, vaan eri kaivonkatsojat väittävät varpujensa perusteella vesisuonten olevan eri paikoissa. Niinpä skeptikoiden mielestä taikavarvusta ei ole apua veden etsinnässä.[10][3] Toimiva taikavarpu olisi yliluonnollinen ilmiö.[11]

Pajusta ja metallista tehtyjen taikavarpujen tehoa tutkittiin Oulun yliopistossa vuosina 1976–1983.[6] Sokkotutkimuksessa 32 kaivonkatsojaa yritti etsiä vesisuonia taikavarpujen avulla. Kaivonkatsojat eivät onnistuneet löytämään vesisuonia tai maahan kätkettyä vesiletkua.[12]

Taikavarvun toimintaperiaatteesta on laadittu Oulun yliopistossa vuonna 2012 hylätyksi tullut väitöskirja.[13] Väitöskirjan pääväite koski heikkojen sähkömagneettisten kenttien aiheuttamia käsien liikkeitä. Väite jäi kuitenkin näyttämättä toteen tieteelliseltä tutkimukselta edellytettävällä tavalla.[6]

Lähteet
  1. Hakusana kaivonkatsonta teoksessa Factum. Uusi tietosanakirja 3, Häb–kork, s. 203. Espoo: Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6642-0.
  2. Hakusana Taikavarpu teoksessa Selin, Risto: Ihmeellinen maailma. Skeptikon tietosanakirja. Helsinki: Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4. Teoksen verkkoversio.
  3. Edelman, Nils: Taikavarvut ja maasäteily. Teoksessa Häyry, Heta & Karttunen, Hannu & Virtanen, Matti (toim.): Paholaisen asianajaja. Opaskirja skeptikolle. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1989. ISBN 951-9269-48-7. Teoksen verkkoversio.
  4. Bauer, Paul: Horoskooppi ja taikavarpu. Rajankäyntiä uskon ja taikauskon välillä, s. 162. (Horoskop und Talisman. Die Mächte des heutigen aberglaubens jetzt kaufen, 1963.) Suomentanut Aaro Hurskainen. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 1967.
  5. Bauer, Paul: Horoskooppi ja taikavarpu. Rajankäyntiä uskon ja taikauskon välillä, s. 158. (Horoskop und Talisman. Die Mächte des heutigen aberglaubens jetzt kaufen, 1963.) Suomentanut Aaro Hurskainen. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 1967.
  6. Linja-Aho, Vesa: Höpöhöpöä historian lehdiltä – muistatko maasäteilyn?. Skeptikko, 4/2017. Skepsis ry.
  7. Toivo, Raisa: Taikavarpu ja maaginen aarteenetsintä, eli mitä historia kertoo taloudellisesta voitosta ja kaivostoiminnasta? 27.2.2015. Trivium, Tampereen yliopisto. Viitattu 16.6.2017. [vanhentunut linkki]
  8. Selin, Risto & Ollikainen, Marketta & Salmi, Ilpo V. (toim.): Paholaisen asianajajan paluu, s. 170. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1997. ISBN 951-9269-88-6.
  9. Mäkelä, Kari: Maasäteilyraportti jälleen saatavissa Skeptikko. 3/2001. Viitattu 16.6.2017.
  10. Selin ym. 1997, s. 170.
  11. Kivinen, S. Albert: Mitä ’paranormaaleilla ilmiöillä’ tarkoitetaan?. Teoksessa Häyry, Heta & Karttunen, Hannu & Virtanen, Matti (toim.): Paholaisen asianajaja. Opaskirja skeptikolle. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1989. ISBN 951-9269-48-7. Teoksen verkkoversio.
  12. Maasäteilyraportti www.skepsis.fi. Viitattu 22.1.2018.
  13. Huttunen, Paavo 2012. Spontaneous movements of hands in gradients of weak VHF electromagnetic fields. Acta Univ. Oul. C 415. (Viitattu 27.4.2017)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.