Jujutsu

Japanilainen kamppailukulttuuri on ikivanhaa, mutta nykyisin itsestäänselvyytenä otettu kamppailutaitojen systematisointi (tyylien ja tekniikoiden nimeäminen sekä järjestelmällinen jakaminen) alkoi hahmottua Muromachi-kauden (1338–1573) aikana. Taistelukentällä soturi saattoi joutua kohtaamaan aseistetun vastustajan paljain käsin, tai löytää itsensä maasta painimasta haarniskoidun vihollisen kanssa tikarit käsissä. Vaikka hän pyrki välttämään tätä viimeiseen asti ja käytti pääosan ajastaan varsinaisten kenttäaseiden opiskeluun, epätoivoisetkin tilanteet oli otettava huomioon ja pikkuhiljaa jūjutsu alkoi muotoutua aseellisten taistelutaitojen rinnalle. Vanhimpana säilyneenä (ja dokumentoituna) jūjutsua sisältäneenä koulukuntana pidetään melko yleisesti 1532 perustettua Takenouchi-ryūta, jonka kolmea säilynyttä sukulinjaa hallitsevat nykyään järjestyksessä 13., 14. ja 16. sukupolvien päämiehet.

Ensimmäiset jujutsu-tyylit oli kehitetty haarniskoiduille kamppailijoille, ja oletusarvoisesti kaikki taistelijat joko käyttivät asetta tai tavoittelivat sellaista. Haarniskoitua vastustajaa oli hankala vahingoittaa iskuin ja potkuin, joten erilaiset painiotteet, nivelväännöt ja kaadot osoittautuivat käytännöllisemmiksi – luonnollisesti näitä kuitenkin helpotettiin tai tehostettiin lyömällä tai potkaisemalla vastustajaa, mikäli tilaisuus tarjoutui. Olennaista ei ollut vastustajan aseeton "päihittäminen" vaan kontrollointi siksi aikaa, kunnes niskan päällä olija sai esille aseen, jolla lopettaa kamppailu.[2]

Edo-kauden (1600–1868) pitkän rauhan aika oli ironisesti taistelukenttien taitojen kulta-aikaa. Kun soturien energia ei mennyt sotimiseen, jäi kamppailutaitojen tutkiskelulle ja järjestelylle enemmän aikaa. Kamppailutyylien eli koulukuntien (ryūha) määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Tarkasta lukumäärästä on erilaisia arvioita, mutta joka tapauksessa itsenäisiä tyylejä – "lajeja" – syntyi vähintäänkin satoja. Haarniskoidun vastustajan kohtaaminen kävi harvinaiseksi, jolloin sota-ajan aseiden merkitys väheni – miekkailun ja lähikamppailun merkityksen vastaavasti kasvaessa. Arkivaatetukseen soveltuvat tekniikat yleistyivät, ja monet tyylit eivät harjoitelleet haarniskakamppailua lainkaan. Erilaisten kätkettyjen tai naamioitujen aseiden (nyrkkiraudat, puiset tai rautaiset patukat ja tangot, ketjut, terät) käyttö oli kuitenkin edelleen olennainen osa jujutsuksi kutsuttua lähikamppailua.[2]

Edo-kauden päättyessä Meiji-vallankumoukseen alkoi Japanissa voimakas teollistumisen ja länsimaistumisen kausi, joka polki perinteiset kamppailutaidot jalkoihinsa. Vuosisadan vaihteessa kamppailulajit alkoivat kuitenkin taas nousta suosioon, tällä kertaa nuorison kasvattamisen välineinä. Perinteisten taitojen urheilullistettuja ja yhdenmukaistettuja tulkintoja kuten jūdō ja kendō alettiin sisällyttää opetusohjelmiin, ja ne saavuttivat ennen näkemättömän suosion.

1940-luvulla Japani ajautui kuitenkin toiseen maailmansotaan, ja kamppailukulttuuri notkahti jälleen miehittäjien kiellettyä militaristiseksi katsomansa kamppailutaitojen kattojärjestön (Dai Nippon Butokukai) toiminnan ja karsittua kamppailulajit pois koulujen opetusohjelmista. Muutaman vuoden kuluttua budōn suosio alkoi kuitenkin taas elpyä, ja uusien tyylien lisäksi myös useita mullistuksien läpi selvinneitä klassisia koulukuntia alkoi tulla esiin.

Suomessa harjoitellaan nykyisin useita perinteisiä japanilaisia kamppailutyylejä. Kaikki alla mainitut sisältävät jujutsua.

• Bujinkan budō taijutsu
• Daitō-ryū aiki jūjutsu
• Gansuiryu jujutsu
• Hontai Yōshin-ryū jūjutsu
• Jissen kobudō Jinenkan
• Kashima-Shinryū
• Taura Musō-ryū kobudō
• Tenshin Shōden Katori Shintō-ryū
• Genbukan Ninpo Bugei

• Englantilainen jujutsu
• Hokutoryu ju-jutsu
• Jukoshin Ryu jujutsu
• jujutsu 2000 (saksalainen jujutsu)
• Kujaku Ryū Goshinjutsu
• Jiyu-ryu Goshin Jutsu