Tahltaninkarhukoira

Piirros tyypillisestä yksilöstä.

Tahltaninkarhukoira oli rungoltaan kuin pystykorvan ja paariakoiran välimuoto. Sen rakenteen tuli olla ennen kaikkea atleettinen ja ketterä. Se oli ulkonäöltään "kettumainen terrieri". Sen häntä oli lyhyt, tuuhea, pystyssä kannettu ja erilainen kuin muilla koirilla, ja sitä on kuvailtu partasudiksi ja pölyhuiskuksi. Sen karvapeite oli lyhyttä, tiheää ja kovaa. Väri vaihteli paljon, mutta yleisin oli musta valkoisin merkein. Kuten muillekin samantyyppisille roduille, tahltaninkarhukoiralle oli tyypillistä erikoinen jodlaava ääni.[1] Säkäkorkeus oli 30–40 cm[1] (keskimäärin 38 cm[2]) ja paino 7 kg.[1]

Tahltaninkarhukoiralla oli rohkeutta kohdata karhu, mutta se oli ystävällinen ja lempeä pienemmille eläimille ja ihmisille. Se oli omanarvontuntoinen ja omistajaansa helposti kiintyvä. Sen ominaispiirteisiin kuului mm. basenjille ja muutamalle muulle alkukantaiselle rodulle tyypillinen jodlaus.[1] Se eli teltassa perheen kanssa ja jakoi heidän sänkynsä ja pöytänsä. 17. vuosisadalla jesuiitta kuvaili intiaanien yhteistaloja talvella ja totesi, että hän "ei osaisi päättää mikä oli pahinta -savu, kirput vai koirat".

Tahltaninkarhukoira vuodelta 1949.

Tahltan-intiaanit olivat jalostaneet tahltaninkarhukoiran karhunmetsästykseen, minkä vuoksi sillä oli pienestä koostaan huolimatta mahtavat voimat. Ennen metsästystä koirilta vuodatettiin seremoniassa verta pistämällä niitä takaraajoihin ketun tai suden pohjeluulla. Metsästyspäivän aamuna kahta koiraa kannettiin säkissä intiaanin olkapäällä kunnes ne olivat paikantaneet tuoreet karhunjäljet. Päästyään vapaiksi nämä pikkukoirat liikkuivat kevyesti lumihangen yli samalla kun syvät nietokset hidastivat karhun pakoa. Niiden kettumainen, katkonainen haukunta rasitti karhua alistumiseen asti tai hämmensi sen kunnes intiaanit saattoivat tulla tarpeeksi lähelle tappaakseen sen. Koiraa valmennettiin taisteluun suuria kissaeläimiä vastaan merkitsemällä sen kasvot kuolleen ilveksen kynnellä.

Tahltaninkarhukoira polveutui paariatyyppisistä koirista, jotka olivat saapuneet alueelle esihistoriallisten vaellusten aikaan. Se eli lähinnä Brittiläisen Kolumbian luoteisosien ja Etelä-Yukonin syrjäisillä vuoristoalueilla. Sen ruokavalio koostui tavallisesti pienistä linnun-, lihan- ja kalanpaloista, ja se pärjäsi myös purevan kylmässä. Alkuperäisen elinympäristönsä ulkopuolella rotu sairastui herkästi penikkatautiin, lämpöhalvaukseen ja ruokavalion muutoksen aiheuttamiin ongelmiin.[1] Kun karhunnahkojen kysyntä hiipui, ei sillä ollut enää käyttötarkoitusta, ja se alkoi harvinaistua merkittävästi.[2] Myös valkoisten löytöretkeilijöiden mukanaan tuoneet koirat vaikuttivat sen häviämiseen. Rotu ehdittiin tunnustaa Kanadan Kennelliitossa, mutta rekisteröintien hiivuttua se poistettiin viralliselta rotulistalta.[1] 1980-luvulla jäljellä oli enää vain muutamia yksilöitä.[2]

• Gondrexon, A. & Browne, Ives: Koirarotujen maailma