TK-komppania

TK-tekstien reporttereiksi haettiin lähinnä sanomalehtien toimittajia ja mainosmiehiä. Monetkaan heistä eivät aluksi tunteneet sodankäynnin sanastoa ja siitä johtuvia virheitä livahteli teksteihin. Tosin tekstejä ei julkaistu sellaisinaan, vaan ne tarkistettiin TK-komppaniassa ja Päämajan tiedotusosastolla. Lukijoilta tuli runsaasti kritiikkiä myös siitä, että muutamat joukko-osastot saivat runsaasti huomiota uroteoistaan ja toiset eivät. Parhaana sotareportterina pidettiin sodan aikana Gunnar Johanssonia, jonka ura päättyi kaatumiseen vuonna 1942.[12]

Jatkosodan syttyessä kirjoittajien mieliala oli korkealla, sillä he ajattelivat pääsevänsä kuvailemaan voitokasta taivalta. Mukaan lähteneistä vanhin oli 59-vuotias Sakari Pälsi. Kirjailija Olavi Paavolainen muotoili tunnelmaksi “miten kiitollinen tehtävä meitä propagandamiehiä nyt odottaa.” Todellisuus oli kuitenkin karumpaa varsinkin sen jälkeen, kun usko Saksan voittoon oli mennyt. Sen jälkeen vastustajaa oli kuvattava asiallisesti, eikä lopulta edes voitoksi kääntyneitä taisteluja kuten Ilomantsin taistelua saanut nimittää voitoksi. [12]

Reportterien työolosuhteille tyypillisintä oli naputella matkakirjoituskonetta “kannonnokassa istuen”. Yleensä he eivät varsinaisesti osallistuneet taisteluihin, mutta poikkeuksiakin oli. Niinpä toimittaja Väinö Hollming oli mukana monilla kaukopartioretkillä ja valokuvaaja Nils Helander toimi Stukan taka-ampujana Ihantalan syöksypommituksissa.[12]

Osvald Hedenströmin kuvaama Lapin soturi vuonna 1944.[13]

Reijo Porkka esittää kirjassaan Sodasta kuvin. TK-valokuvaus 1941-1944 (1983), että puolustusvoimain palveluksessa toimi jatkosodan aikana ”viitisenkymmentä” TK-kuvaajaa. Heitä olivat valokuvaajat, jotka toimivat tiedotuskomppanioiden kuvaryhmissä ja Päämajan Kuvaosaston palveluksessa. Viimeksi mainitut tosin osallistuivat harvemmin itse kuvaustoimintaan.

TK-valokuviksi kutsuttiin kaikkea kuvaustoiminnassa syntynyttä, julkaistua sotakuva-aineistoa. Sen joukossa on myös sellaisten kuvaajien aineistoa, jotka eivät olleet TK-valokuvaajia.[14]

Sotatilalain astuttua voimaan valokuvaaminen sotatoimialueilla tuli luvanvaraiseksi. Kuvauslupia lunastettiin noin 700, mutta rintamamiehet harrastivat kuvaamista myös luvatta. Esimerkiksi kuvat itäkarjalaiskylistä tai niiden kirkoista ovat arvokkaita.[6]

TK-kuvaajien piti havainnoida asioita, joilla oli sotilaallista, sotahistoriallista tai kansatieteellistä arvoa. Kansatieteellinen aineisto oli tärkeätä, koska jatkosodan aikana suurin osa Itä-Karjalaa oli vallattu. Sen liittämistä Suomeen piti perustella ja oikeuttaa aineistolla, joka esitteli kansojen pitkää yhtenäistä historiaa. Sotilaallisten ja sotahistoriallisten aiheiden piti kuvata suomalaista sotilasta hänelle tyypillisiä piirteitä ja taistelutapoja esittelemällä. Epäsotilaallista käytöstä, jermuilua, ei saanut kuvata. Demoralisoivat aiheet, kuten teloitukset ja kaatuneet, olivat ehdottomasti kiellettyjä. Kuvaajilta edellytettiin kuitenkin vihollisen julmuuksien kuvaamista ja toivottiin vihollisen suurten tappioiden kuvaamista.[6]

TK-kuvaajiksi komennetut miehet olivat siviiliammatiltaan joko valokuvaajia tai pitkälle ehtineitä harrastajia. TK-kuvaajien pioneereja olivat Osvald Hedenström, Kauko Kivi ja Pekka Kyytinen sekä varkautelainen Paavo Jänis. Myöhemmin pitkät lehtikuvaajan urat tekivät Ensio Liesimaa ja Erkki Viitasalo. Valokuvauksen harrastaja oli Kim Borg, joka opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa mutta jonka opinnot jäivät oopperalaulun takia.[8]

Osvald Hedenström kertoo ajaltaan Viipurin lohkolla: "Mukanani oli armeijan Leica, jossa oli 400mm Telyt sekä jalusta." [15] Laitteina sidassa käytettiin muun muassa vuoden 1940 olympialaisia varten hankittuja Contax II ja Contax III -kameroita. Reijo Porkan kirjassa Sodasta kuvin mainitaan käytetyt filmikoot: kino, 6×4,5, 6×6 ja 6×9. Porkan mukaan kameramerkkejä oli tuolloin 18. Peruskameroina käytettiin Zeiss Ikonin Contaxia, Leicaa, Rolleflexiä ja Plaubel Makinaa. Lisävälineitä oli niukemmin, laajakulmaobjektiivia ei joissakin TK-komppanioissa ollut ollenkaan ja kauko-objektiiveina oli 13,5 cm:n, 18 cm:n ja 40 cm:n objektiiveja vain muutamia, niistäkin huomattava osa kuvaajien yksityisomaisuutta. Suodattimia oli niukasti, eikä valotusmittareita lainkaan. Ammattikuvaajan oletettiin osaavan valottaa oikein ilman mittaria.[16]

Tuntemattoman TK-miehen ottama valokuva kesältä 1941, kun suomalaiset joukot ylittävät Venäjän vanhaa rajaa.

Kuvaajat ja kirjoittajat saattoivat tehdä pitkiä matkoja rintamalohkoille. Meri- ja ilmavoimien tiedotuskomppanioiden toimialueena oli koko sotatoimialue. Päämajan tiedotusosastolta tuli sodan alussa lähes päivittäin ohjekäskyjä, joissa kerrottiin mitä piti kuvata ja mitä ei saanut kuvata. Usein kuvaajien piti toimia myös oman ammattitaidon ja neuvokkuuden varassa. Se ei ollut TK-miehille vaikeaa, koska he osasivat ammattinsa tehtyään siviilissä jo pitkän uran.[8]

TK-miesten pääasiallisena tehtävänä oli uutistoiminta. Se tarkoitti sodasta välitettävän tiedon ja silminnäkijäkuvausten kohdistamista kotirintamalle. Propagandan lisäksi kuvaajat ikuistivat sotahistoriaa ja erityisesti Itä-Karjalan valtauksen jälkeen kansatieteellisiä aiheita.[8]

Kuvaajille ja piirtäjille annettiin suulliset ohjeet, joiden mukaan heidän tuli kuvata ennen kaikkea:

• sotatoimien kulkua esittäviä aiheita;
• suomalaista sotilasta siten, että hänelle ominaiset piirteet ja taistelutavat tulevat esille;
• aseita toiminnassa;
• linnoituslaitteita ja aseiden aiheuttamia vaurioita;
• eri aselajien toimintaa monipuolisesti;
• takaisin vallattuja alueita siinä kunnossa kuin ne ovat joutuneet joukkojemme käsiin;
• vallatun alueen näkymät myös puhtaasti maasto- ja maisemakuvina;
• Itä-Karjalan asujaimistosta kuvia, jotka todistavat heidän ja suomalaisten sukulaisuuden;
• aiheita, jotka todistavat vihollisen julmuuden ja tappioiden suuruuden.[10]

SA-kuva-arkiston kuvia tutkineen Helena Pilkkeen mukaan kuvista näkyy hyvin, mitä aiheita Päämaja tiedotus kuviin halusi. Ne ovat taisteluiden lisäksi eri paikkakuntien näkymiä, muonitusta, lottien ja huollon toimintaa, tykistön marsseja ja tuliasemiin sijoitusta, käsikranaattien heittoa sekä omia hyökkäysvaunuja ampumassa palavia vihollistankkeja. 1940-luvun Suomi oli hyvin uskonnollinen, joten TK-kuviin on ikuistettu runsaasti Karjalan kirkkoja, kenttäjumalanpalveluksia ja rintamaehtoollisia sekä hyökkäysvaiheessa tehtyjä väliaikaisia sankarihautauksia rintamien tuntumassa. Kuvissa oli myös sotilaita kenraaleista sotamiehiin, rintamakomentajista taistelulähetteihin, niin taistelujen aikana kuin vapaahetkiä viettämässä.[8]

TK-kuvaajat kuvasivat jatkosodan aikana 88 dokumenttielokuvaa hyökkäys- ja asemasodan vaiheista. Kamera taltioi myös kotirintaman tapahtumia ja siviiliväestön elämää. Puolustusvoimien uutiskatsauksissa kuvattiin muun muassa itään etenemisessä vallatut alueet vuonna 1941.[17]

Elokuvaaja Felix Forsman toimi myös TK-kuvaajana.

Felix Forsman kuvasi kesäkuussa 1942 Mannerheimin vierailun Saksaan, jossa hän tapasi Hitlerin lisäksi Hermann Göringin ja muita natsi-Saksan merkkihenkilöitä. Matkan kuvamateriaalista leikattu uutiskatsaus numero 52 päätyi kuitenkin valmistuttuaan esityskieltoon, jossa se oli vuoteen 2007 saakka. Pia Andellin ohjaama dokumentti Göringin sauva (2010) kertoo Felix Forsmanin salaisesta komennuksesta Saksaan.[18] Forsman muisteli vierailuaan natsi-Saksassa, jossa hän kävi omin päin seuraamassa muun muassa Leni Riefenstahlin elokuvan kuvauksia. Hän totesi haastattelussaan, että elokuvalla voi suggeroida ja valehdella niin paljon kuin suinkin jaksetaan.[19]

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntataisteluja Kannaksella ja karjalaisten evakuointia kuvattiin kesäkuussa 1944. Tekijöinä olivat rintamalla tiedotuskomppanioiden ja pääkaupunkiseudulla Valtion Tiedotuslaitoksen ja Päämajan TK-kuvaajat.[17]

TK-kuvaajien ilma-aselajeja kuvaavasta aineistosta on tehty DVD-julkaisu otsikolla Jatkosota ilmassa suomalaisissa TK-filmeissä (2013). Kooste sisältää suomalaisten TK-kuvaajien otoksia sotilaslentokoneiden toiminnasta ja ilmasodasta. Mukana on muun muassa kuvia Helsingin ilmapuolustuksesta, tiedustelu- ja pommikoneista sekä Stuka-syöksypommittajan kyydissä kuvattu otos.[20]

Jatkosodan aikana päämajan tiedotusosastoon siirretty Olavi Paavolainen vastasi muun muassa rintamapiirtäjien asioista. Hän tuli myös hyvin toimeen omaperäisten taiteilijoiden kanssa. Vapaita taiteilijoita toimi TK-piirtäjinä vähän, mutta myös mainosmiehet edistivät kuvallista propagandaa.

Rintamapiirtäjät jäivät sodan alussa vähälle huomiolle, esimerkiksi Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäiset TK-piirrokset vasta lokakuussa 1941. Piirtäjien oli vaikea kuvata sotatoimien taistelutilanteita, joten heidän oli kamppailtava toden ja kuvitellun välimailla. Taiteellisesti merkittäviä saavutuksia syntyi rauhallisissa rintamaoloissa hyökkäysvaiheen jälkeen. Sodan tuhoamat rakennukset ja metsänriekaleet kuuluvat sotataiteen keskeisiin aiheisiin. Monien rintamapiirtäjien helmet syntyivät Itä-Karjalassa, kun keskityttiin vallattujen alueiden kulttuurin ja maisemien tallentamiseen.[10]

Suhde suomalaisen sotilaan heroisointiin vaihteli. Toiset taiteilijat välttelivät liioittelua ja pysyttelivät realismissa, toiset loivat tietoisesti sankarimyyttiä. Lehdet julkaisivat usein varsinkin Alexander Lindebergin piirroksia, joita julkaistiin vuonna 1943 laaja valikoima salkkuna. Lindebergin piirrostyyli muistutti saksalaisten PK-piirtäjien, kuten Hans Liskan, tyyliä. Liskan töitä tunnettiin suomeksikin ilmestyneestä Signaali-lehdestä. Taitavimpia TK-piirtäjiä oli Aarne Nopsanen, joka pystyi ilmaisemaan sähäkkää liikettä. Suomalaisten TK-piirtäjien tuotannon taso oli vaihteleva. Modernismista irtauduttiin ja lähestyttiin klassismia ja ihanteellisuutta, jotka kantoivat virallista leimaa.[10]