Syyskuun murhat

Ranska oli sodassa Itävallan ja Preussin liittokuntaa vastaan, jonka päämääränä oli kumota vallankumous ja palauttaa itsevaltius.[1][2] Liittokunnan armeijan ylipäällikkö, Braunschweigin herttua Kaarle Vilhelm Ferdinand julkisti 25. heinäkuuta 1792 Koblenzin manifestina tunnetun julistuksen, jossa uhattiin Pariisin asukkaita ankaralla kostolla, mikäli Ranskan kuningasperhettä vahingoitettaisiin.[3][1][2] Vihaa herättänyt julistus vaikutti päinvastoin kuin oli tarkoitus: 10. elokuuta Pariisin katurahvaan eli sanskulottien joukot suorittivat ”toisen vallankumouksen” korvaamalla aiemman kaupunginhallinnon Pariisin kommuuniksi kutsutulla vallankumoushallinnolla sekä piirittämällä ja valtaamalla kuninkaallisen Tuileries’n palatsin, jolloin lakiasäätävä kansalliskokous päätti ottaa kuningas Ludvig XVI:ltä vallan ”toistaiseksi” pois ja määräsi tämän perheineen vangittavaksi. Uuden perustuslain säätämiseksi monarkiaan perustuneen vuoden 1791 perustuslain tilalle määrättiin yleisellä äänioikeudella valittavaksi uusi parlamentti, kansalliskonventti.[1][2]

Lakiasäätävä kansalliskokous asetti myös uuden hallituksen, toimeenpanevan neuvoston. Tuileries’n valtauksen ja kansalliskonventin kokoontumisen (20. syyskuuta) välisenä 40 päivän aikana Ranskaa johti kolme elintä, joiden valtasuhteet olivat epäselvät: hajaantumistaan valmistellut lakiasäätävä kansalliskokous, väliaikaiseksi tarkoitettu toimeenpaneva neuvosto ja radikaalien johtama Pariisin kommuuni.[2][3] Hallituksen vahvaksi mieheksi kohosi tuore oikeusministeri Georges Danton.[2] Pariisin kommuunin käsiin luovutettu kuningasperhe vietiin 13. elokuuta Templen vankilaan.[1]

Tuileries’n valtauksessa oli kuollut satoja pariisilaisia, ja kansa halusi kostaa uhrit. Jo valtauksen yhteydessä oli surmattu palatsia puolustaneita sveitsiläiskaartilaisia.[4] Alkoi liikkua huhuja vastavallankumouksellisuudesta epäiltyihin poliittisiin vankeihin kohdistettavista toimista, ja kansankiihottaja Jean-Paul Marat’n julkaisema L’Ami du peuple -lehti varoitti 16. elokuuta mahdollisista ”kansanteloituksista”.[5] Seuraavana päivänä ”pettureita” tuomitsemaan asetettiin erikoistuomioistuin, jonka tuomarit ja valamiehet olivat pariisilaisten valitsemia. Se langetti muutamia kuolemantuomioita, mutta monet pitivät sen toimintaa liian hitaana ja pehmeänä.[4][6][7] Dantonin ehdotuksesta kansalliskokous antoi 28. elokuuta kommuunille luvan suorittaa kahden päivän ajan kotietsintöjä, joiden seurauksena Pariisissa vangittiin noin kolme tuhatta henkilöä.[8][9] Entisiä luostareita ja pappisseminaareja muutettiin tilapäisiksi vankiloiksi.[10][11]

Samaan aikaan sotatilanne kehittyi uhkaavaksi, sillä 19. elokuuta Preussin joukot ylittivät Ranskan itärajan. Samana päivänä Ranskan kansalliskaartin kuningasmielinen komentaja, markiisi La Fayette pakeni vihollisen puolelle ja antautui itävaltalaisten vangiksi. Preussin armeija piiritti 30. elokuuta rajalinnoituskaupunki Verdunin, joka kukistui vain kolme päivää myöhemmin. Tie Pariisiin näytti olevan avoinna preussilaisille.[3][4] Pariisista lähti vapaaehtoisia torjumaan hyökkäystä.[4]

Pariisin vankiloissa virui rojalisteja, pappeja, aatelisia, Tuleries’ta puolustaneita sveitsiläiskaartilaisia, ulkomaalaisia ja vakoojia, joiden väitettiin muodostavan uhan, mikäli preussilaiset pääsisivät kaupunkiin saakka ja vapauttaisivat heidät.[3] Pariisin kommuunin asettamassa valvontakomiteassa (Comité de surveillance) vaikuttanut Marat määräsi 1. syyskuuta levitettäväksi julisteita, joissa vaadittiin ”kansan suoraa oikeutta”, sillä muuten pääkaupungista rintamalle lähtevien vapaaehtoisten perheet jäisivät alttiiksi väitetylle petturien juonittelulle.[6] Alettiin puhua ulkoisen ja sisäisen vihollisen välisestä liitosta ja ”vankiloiden salaliitosta”,[4] eli vankien väitetysti suunnittelemasta kapinasta.[12] Pariisissa kiersi paisuteltuja huhuja vihollisen aikeista toteuttaa Braunschweigin herttuan manifestissa esitetyt uhkaukset.[5]

Syyskuun murhien innoittamina vankeja surmattiin 9. syyskuuta myös Orléansissa ja Versailles’ssa.[3] Orléansissa oli 53 syytettyä odottamassa juttunsa käsittelyä korkeimmassa oikeudessa. Dantonin 2. syyskuuta lähettämän Claude Fournier’n oli määrä tuoda vangit Pariisiin, mutta pääosa heistä surmattiin matkalla Versailles’ssa.[9] Surmattujen joukossa olivat muun muassa entiset ministerit Charles d’Abancour ja Claude de Lessart sekä entinen kuninkaallisen henkivartiokaartin komentaja ja Pariisin kuvernööri, herttua Louis de Cossé-Brissac.[3][9] Pilkotut ruumiit seivästettiin Versailles’n palatsin rauta-aidan piikkeihin. Murhia tapahtui myös Meaux’ssa, Reimsissä, Charlevillessa, Caenissa ja Lyonissa.[9]

Mielialat Pariisissa rauhoittuivat, kun kansalliskonventti kokoontui 20. syyskuuta ja samana päivänä Ranskan armeija löi preussilaiset käänteentekevässä Valmyn taistelussa.[5][2] Syyskuun murhat auttoivat radikaalia vuoripuoluetta kohoamaan kansalliskonventin hallitsevaksi ryhmäksi. Konventti julisti ensi töikseen 21. syyskuuta Ludvig XVI:n erotetuksi ja seuraavana päivänä Ranskan tasavallaksi.[1] Syyskuun murhien seurauksena yhä useammat ranskalaiset aateliset pakenivat maasta, monet Englantiin.[3]

Puolueet kiistelivät kansalliskonventissa siitä, kuka oli ollut vastuussa murhista. Maltilliset vallankumoukselliset eli girondistit vierittivät syyn radikaalimpien jakobiinien harteille. Syytösten kohteiksi joutuivat varsinkin Marat, Danton ja kommuunissa vaikuttanut Maximilien de Robespierre.[12] Erityisesti Marat’n väitettiin järjestäneen murhat kommuunin avulla, sillä hän oli usein vaatinut vallankumouksen vihollisten tuhoamista.[4] Ei ole kyetty osoittamaan, että kukaan tietty henkilö olisi järjestänyt murhat, mutta esimerkiksi oikeusministeri Danton ei puuttunut niihin mitenkään.[14] Lisäksi Danton ja Robespierre puolustelivat julkisesti tapahtunutta hyväksyttävänä osana vallankumousta. Esimerkiksi Robespierre sanoi järkyttyneensä pahimmista murhista, mutta piti vastavallankumouksellisten surmaamista vähäpätöisenä asiana vuosisatoja jatkuneeseen sortoon ja sen ”lukemattomiin miljooniin uhreihin” verrattuna. ”Haluatteko vallankumouksen ilman vallankumousta?”, hän kysyi.[3] Syyskuun murhia onkin pidetty esimakuna myöhemmästä terrorin ajasta ja niitä on kutsuttu ”ensimmäiseksi terroriksi”.[3][12][13]

Lamballen ruhtinattaren kuolema, Léon-Maxime Faivren historiamaalaus vuodelta 1908.

Tieto syyskuun murhista herätti järkytystä ulkomailla, ja niitä pidettiin todisteena vallankumouksen kauheudesta.[12] Muun muassa brittiläinen Edmund Burke piti murhia osoituksena vallankumouksellisten todellisesta luonteesta. Osa ulkomailla julkaistuista kuvauksista oli liioiteltuja, ja esimerkiksi Lontoon lehdissä murhiin väitettiin liittyneen ihmissyöntiä ja saatananpalvontaa.[3] Myös ranskalaiset vallankumouksen vastustajat liioittelivat murhien mittakaavaa. Esimerkiksi pappi ja historioitsija Augustin Barruel väitti kuolleiden lukumääräksi 12 000.[4]

Syyskuun murhien yhteydessä surmatuista kirkollisista henkilöistä 191 julistettiin autuaiksi vuonna 1926 ja heidät tunnetaan katolisessa kirkossa ”Pariisin marttyyreinä”.[10][11] Joukossa on kaksi arkkipiispaa, yksi piispa, viisi diakonia, 176 pappia ja eräitä muita. Marttyyreiksi julistetut surmattiin pääosin karmeliittaluostarissa, Saint-Firminissä ja Abbayen vankilassa, minkä lisäksi mukana on kolme La Forcessa murhattua.[10] Yksi marttyyreistä, Solomon Leclercq, kanonisoitiin vuonna 2016 pyhimykseksi.[15]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Syyskuun murhat Wikimedia Commonsissa