Syntipukki (vuoden 1935 elokuva)

Adalbert ”Mussu” Koikkalainen perii yhdeksän tuhatta markkaa. Hän hakeutuu töihin tavaratalo Sampoon, jotta saisi työkokemusta havittelemaansa maitokauppaa varten. Rohdoskauppaosaston tasokas myyjätär Irja Salo saa valituksia asiakkailta. Hän ehdottaa, että Mussusta tehdään syntipukki, jonka piikkiin tavaratalossa sattuneet kömmähdykset pannaan. Irja sattuu tapaamaan myös Sammon pääjohtaja Vaaran, mutta ei tunne miestä vaan luulee tätä kauppamatkustajaksi. Mussu kyllästyy pian syntipukin rooliinsa, mutta ei pääse siitä heti eroon, sillä henkilökunnan päällikkö Aro huomauttaa häntä kahden viikon irtisanomisajasta.

Irja saa lisää huomautuksia. Hän keksii juonen: Mussu alkaa hänen pyynnöstään kertoa huhua, jonka mukaan pääjohtaja Vaara olisi nähty intiimissä tilanteessa Irjan kanssa. Näin Irja saa Aron kunnioittamaan itseään. Todellisuudessa Irja ei tiedä vieläkään kuka johtaja on. Hän pyytää Vaaraa ulos luullen miestä edelleen kaupparatsuksi. Irja ja Vaara rakastuvat toisiinsa. Seuraavana päivänä Vaara nimittää Mussun uudeksi henkilökunnan päälliköksi ja Arosta tehdään osto-osaston päällikkö. Mussu alkaa saman tien nöyryyttää vahtimestari Miettistä, jonka kanssa hänellä meni sukset ristiin jo hänen tullessaan Sampoon töihin. Kun Miettinen kertoo tilanteesta Vaaralle, tämä kumoaa nimitykset. Mussu haluaa yhä kiihkeämmin eroon työstään Sammossa. Hän paljastaa, että Vaarasta ja Irjasta kulkeva huhu on vailla totuuspohjaa.

Lopulta Irjalle paljastuu Vaaran henkilöllisyys. Pienen vastahangan jälkeen Irja suostuu Vaaran kosintaan. Mussun äiti puolestaan saapuu paikalle kartanonomistaja Ilolan kanssa ja kertoo heidän hankkineen maitokaupan. Vihdoin Mussu pääsee eroon Sammosta ja voi aloittaa työn omassa kaupassaan.

Elokuvan pohjana ollut Agapetuksen saman niminen näytelmä oli yksi kolmesta näytelmästä, joiden filmausoikeudet Suomen Filmiteollisuus hankki toimintansa alussa. Kaksi muuta olivat Minna Canthin Roinilan talossa (1935) ja Sam Sihvon Hevoshuijari (1943). Näytelmän kantaesitys oli Kansallisteatterissa huhtikuussa 1930. Näytelmää esitettiin myös Norjassa, Ruotsissa ja Virossa. Syntipukin filmatisoinnissa tapahtumapaikkoja laajennettiin Sammon tavaratalosta muun muassa päähenkilöiden koteihin ja kabaree-ravintolaan.[1]

Suomen Filmiteollisuus otti vasta toimintansa ensiaskeleita ja oli studiotta. Vuonna 1930 valmistunut huippumoderni Stockmann Helsingin Aleksanterinkadulla antoi henkilökuntansa ja tilansa ilmaiseksi SF:n käyttöön. Tavaratalo laski elokuvalle huomattavan mainosarvon[1] ja myös rahoitti elokuvaa runsaskätisesti.[5]> Syntipukki kuvattiin kuudessa viikossa[3] tammi–maaliskuussa 1935 Stockmannilla ja sen ympäristössä. Myös studio-otot kuvattiin Stockmannilla.[6]

Koomikon uraansa aloittavalle Kaarlo Kartiolle ja Miss Eurooppa Ester Toivoselle Syntipukki oli ensimmäinen merkittävä elokuva.[5] Ansa Ikonen teki pienen sivuroolin myyjättärenä. Syntipukki oli yksi hänen kolmesta avustajatason elokuvatehtävästään ennen pääroolia komediassa Kaikki rakastavat (1935). Pienissä sivuosissa vilahtavat myös muun muassa Georg Malmstén, Uuno Montonen ja Laila Rihte.[1]

Televisiossa Syntipukki esitettiin ensi kerran 13. helmikuuta 1979.[3]

Matti Kassila ohjasi 1957 Syntipukista uuden version, nimiosassa Lasse Pöysti.[1]

Syntipukin musiikista vastasi Georg Malmstén. Elokuvassa esitetään muun muassa iskelmä ”Lemmen liekki leimahtaa”, jonka sanoitus on Erkki Karun.[3] Sen laulaa ravintolakohtauksessa Mary Hannikainen Dallapé-orkesterin säestyksellä. Sävelmän levyttivät Malmstén ja Greta Pitkänen vuonna 1934. Myöhemmin sen ovat levyttäneet muun muassa Ossi Malinen, Kivikasvot ja Finlanders[7].

Elokuva oli katsojien mieleen.[3] Tuottajan osuus elokuvan pääsylipputuloista kohosi lähes puoleentoista miljoonaan markkaan.[1]

Ilta-Sanomien kriitikko kuitenkin arvioi Syntipukin melko epäonnistuneeksi. Kirjoittajan mielestä elokuvakameran tarjoamia mahdollisuuksia ei ollut osattu hyödyntää. Uusi Suomessa kriitikko teilasi elokuvan alun liian hidastempoiseksi, mutta tähdensi: ” --- virkeätä elävyyttä ja hauskaa tilannekomiikkaa on sittemmin aivan riittämiin ja filmi on kokonaisuudessaan hauska.” Helsingin Sanomissakin kehuttiin elokuvan pirteyttä ja komiikkaa. Kriitikot antoivat myönteistä palautetta Ester Toivoselle. ”Hänen filmiin tulonsa on ensimmäinen todellinen filmidebyytti meidän maassamme”, eräs arvostelija kirjoitti.

Vuoden 1994 televisioesityksen yhteydessä Ilta-Sanomien Timo Kuismin arvioi Syntipukin omalla tavallaan sangen hauskaksi, mutta auttamattoman kömpelösti toteutetuksi ja ala-arvoisesti leikatuksi.[8] 2000-luvulla Arto Pajukallio on arvioinut elokuvan Matti Kassilan samasta näytelmästä tekemään ohjaukseen verrattuna heikommaksi tulkinnaksi.[5]

• Suomen kansallisfilmografia 1. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1901-4.