Synthpop

Synthpop eli syntikkapop tai synapop on 1970-luvun lopussa syntynyt ja erityisesti 1980-luvun alkupuolella suosiossa ollut elektronisen musiikin ja uuden aallon musiikin tyylilaji.[1][2] Syntikkapopia ennakoivat 1970-luvulla syntetisaattoreita rockin ja disco-musiikin parissa käyttäneet ryhmät, erityisesti krautrockin (saksalainen rock) edustajat. Erillisenä genrenään syntikkapop nousi vahvimmin esille Britanniassa ja Japanissa osana punkia seurannutta niin sanottua uuden aallon musiikkia. Luonteenomaista sille ovat tarttuvat, melodiset kappaleet ja syntetisaattorisoundit. Joissakin tapauksissa mukana saattoi olla syntetisaattoreiden lisäksi myös esimerkiksi sähkökitaroita.

Synthpop
Alkuperä	disko, uusi aalto, elektroninen musiikki, pop, post-punk, glam rock, krautrock
Alkuperämaa	Yhdistynyt kuningaskunta  Saksa  Japani
Kehittymisen ajankohta	1970-luvun loppu
Tyypillisiä soittimia	syntetisaattori, rumpukone, basso, kitara, rummut, koskettimet, vokooderi, laulu, sekvensseri, sampleri
Kehittyneitä tyylilajeja / suuntauksia	house, elektro, trance, chiptune, digital hardcore, indietronica, alternative dance, electronica, dancepop
Infobox OK

Vuonna 1979 ensimmäisen soolosinglensä julkaissut Gary Numan oli ensimmäisiä menestyneitä syntikkapopartisteja Britannian singlelistalla. Tämän jälkeen listoille nousivat niin ikään brittiläiset yhtyeet, kuten Ultravox, The Human League sekä Berlin Blondes. Ne saivat myöhemmin seurakseen muita artisteja, kuten Japan, Orchestral Manoeuvres in the Dark, Depeche Mode ja Eurythmics.

1970- ja 1980-luvun moniäänisten syntetisaattoreiden hinnat halpenivat ja rumpukoneet kehittyivät, mikä näkyi syntikkapopissa aiempaa helpommin lähestyttävän soundin muodossa. Vuonna 1981 aloittanut MTV (Music Television) tuli tärkeäksi musiikin ja musiikkivideoiden levityskanavaksi, ja monet sen varhaisista tähdistä olivat juuri syntikkapopin edustajia. Kitaravetoinen rock ei kuitenkaan hiipunut ja 1980-luvun jälkipuoliskolla jälkeen synapopin läsnäolo musiikkilistoilla oli hiukan vaimeampaa. Jotkut synapop-yhtyeet, kuten Pet Shop Boys ja Erasure, olivat nyt tyylillisesti yhä lähempänä tanssimusiikkia.

Suosiostaan huolimatta synthpop herätti paljon ristiriitaisia reaktioita. Syntetisaattoreiden käyttö oli 1980-luvun alussa vielä varsin tuore ilmiö populaarimusiikissa, mikä herätti väitteitä musiikin epäaitoudesta ja sieluttomuudesta sekä artistien heikkoudesta muusikoina. Kulttuurisena ilmiönä syntikkapop liitettiin jossain määrin vaihtoehtoisiin seksuaalisuuden muotoihin. Fallisena nähty kitara puuttui yleensä yhtyeiden kokoonpanosta ja genren tähtien ulkonäkö oli usein totutusta poikkeava. Esimerkkeinä tästä olivat muun muassa Phil Oakeyn (Human League) epäsymmetrinen hiustyyli ja meikin käyttö, Marc Almondin nahkatakit, Martin Goren (Depeche Mode) hameet ja Annie Lennoxin (Eurythmics) varhainen domina-tyyli. Yhdysvalloissa syntikkapoppiin viitattiin lehdistössä sen suosiosta huolimatta kutsumalla sen edustajia esimerkiksi "englantilaisiksi hiustyylibändeiksi" tai taidehomoiksi. Osa yleisöstä vierasti tällaisia syntikkapoppiin liitettyjä piirteitä, tosin niiden on toisaalta katsottu vedonneen nais- ja homoyleisöihin.