Svetlana Aleksijevitš

Aleksijevitšin isä oli valkovenäläinen sotilas ja äiti ukrainalainen.[2][4] Isän sotilaspalveluksen päätyttyä perhe muutti Valko-Venäjälle. Vuonna 1965 Svetlana Aleksijevitš kävi koulun loppuun Homelin alueen Petrykaun piirin Kopatevitšissä. Hän työskenteli historian ja saksan kielen opettajana Mazyrin piirissä. Samalla hän työskenteli vuodesta 1966 lähtien Narouljassa ilmestyneen piirikunnallisen Prypjatskaja prauda -lehden toimituksessa. Aleksijevitš valmistui 1972 Valko-Venäjän valtionyliopiston journalismin laitokselta. Hän siirtyi Brestissä ilmestyvän Majak kommunizma -lehden toimitukseen. Vuodesta 1976 lähtien hän toimi kansallisessa Neman-aikakauslehdessä. Vuodesta 1984 lähtien Aleksijevitš on kirjoittanut freelance-pohjalta.[2]

Aleksijevitš tunnetaan presidentti Aljaksandr Lukašenkan sisä- ja ulkopolitiikan arvostelijana.[2] Valtion taholta tulleen painostuksen vuoksi hän muutti vuonna 2000 ulkomaille ja asui runsaat kymmenen vuotta Italiassa, Pariisissa (Ranskassa), Münchenissä (Saksassa) ja Ruotsissa. Hänet on palkittu useassa maassa. Kirjailija olikin ennen Nobel-palkintoa tunnettu uudemmasta tuotannostaan paremmin ulkomailla kuin kotimaassaan. Hän palasi 2013 Valko-Venäjälle.[4][2]

Aleksijevitš on Valko-Venäjän oppositioliikkeen johtohahmoja. Vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeen puhjenneiden mielenosoitusten yhteydessä kaikki opposition johtajat pidätettiin tai he joutuivat pakenemaan ulkomaille. Myös Aleksijevitš kohtasi häirintää, muun muassa hänen kotiinsa yritettiin tunkeutua.[5] Hän poistui maasta syyskuussa 2020 ja on asunut maanpaossa Berliinissä siitä lähtien. [6]

Kirjallisen työnsä Aleksijevitš aloitti vuonna 1975. Ensimmäinen teos valmistui vuonna 1983, mutta sitä ei julkaistu kahteen vuoteen. Kirjailijaa arvosteltiin pasifismista, naturalismista ja neuvostonaisen ylistämisestä. Tuon ajan Neuvostoliitossa nämä kirjailijaan kohdistetut syytökset olivat erittäin vakavia. Perestroikan myötä ensiteos sai paljolti kirjallisuuslehtien kautta erittäin laajan levityksen, yli kaksi miljoonaa kappaletta.[2]

Myös myöhempien teosten julkaiseminen takkuili. Teos Sinkkipojat (1991), joka kertoi Afganistanin sodan rikoksista ja uhreista, aiheutti kielteisen palautteen tulvan kommunistisissa ja sotilaallisissa lehdissä sekä vei kirjailijan pitkään oikeudenkäyntiin. Se päättyi vasta ulkomaisen lukijakunnan ja älymystön puututtua asiaan laajasti.[2] Neuvostovuosien jälkeen Valko-Venäjän valtiolliset kustantamot eivät hyväksyneet hänen tuotantoaan julkaistavaksi yli kahteenkymmeneen vuoteen (vuodesta 1993 lähtien). Kaksi teosta julkaistiin sittemmin Valko-Venäjällä ainoastaan pienkustantamojen kautta (Hronka-kirjallisuusrahasto ja Lohvinau-kustantamo).[7]

Kirjailijan päätuotantoa on teossarja Utopian äänet[8][9] Siitä on suomennettu teokset Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985), Sinkkipojat (1991), Tšernobylista nousee rukous (1997) sekä Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia (2013). Lisäksi sarjaan kuuluvat teokset Poslednije svideteli (1985, ’Viimeiset todistajat’) ja Zatšarovannyje smertju (1993, ’Kuolemasta lumoutuneet’).

Aleksijevitšin pääteokset pohjautuvat laajoihin haastatteluihin. Hän on haastatellut yhtä teosta varten yleensä 400–700:aa ihmistä ja valmistellut teosta kolmesta neljään vuotta.[9] Moskovalaiset kustantamot ovat julkaisset hänen päätuotantonsa venäjäksi. Teoksia on käännetty lukuisille kielille. Ruotsissa kirjailijasta julkaistiin vuonna 2012 kirjailijahaastatteluja sisältävä teos Fria ord på flykt.[10].

Aleksijevitšille myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto avarsi Ruotsin akatemian kirjallisuuskäsitystä, sillä palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa kirjailijalle, joka kirjoittaa reportaasikirjoja ja hyödyntää sitaattitekniikkaa ja journalistista tyyliä.[11]

Aleksijevitšin tuotannon kieltäminen on suunnitteilla Valko-Venäjän kulttuuriministeriössä Aleksijevitšin agentin syyskuussa 2022 kertomien tietojen mukaan. Kirjat olisi tarkoitus poistaa kaupoista, kirjastoista ja yksityishenkilöiltä. Kirjastoissa poistaminen on jo aloitettu valkovenäläisen aktivistin kertoman mukaan.[12]

• Sodalla ei ole naisen kasvoja. (U voiny – ne ženskoje litso, 1985.) Suomentanut Robert Kolomainen. Moskova: Helsinki: Progress: SN-kirjat, 1988. ISBN 951-615-655-X. Uusi suomennos, laajennettu laitos: Pauli Tapio. Keltainen kirjasto. Helsinki: Tammi, 2017. ISBN 978-951-31-9269-3.
• Sinkkipojat. (Tsinkovyje maltšiki, 1991, laajennettu laitos 2013.) Suomentanut Pauli Tapio. Keltainen kirjasto. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-04-4720-5.
• Tšernobylista nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka. (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997, laajennettu laitos 2015.) Suomentanut Marja-Leena Jaakkola. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1691-3. Laajennettu laitos: Keltainen kirjasto 467. Tammi, 2015. ISBN 978-951-31-8951-8.
• Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. (Vremja second-hand. Konets krasnogo tšeloveka, 2013.) Suomentanut Vappu Orlov. Keltainen kirjasto. Helsinki: Tammi, 2018. ISBN 978-951-31-9878-7.

Useita palkintoja Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Muualta esimerkiksi:

• Kurt Tucholsky -palkinto, Ruotsin PEN, 1996
• Ryszard Kapuściński -palkinto kirjallisesta reportaasista, Puola 2011 ja 2015
• Saksan kirjakauppiaiden rauhanpalkinto, 2013
• Ranskalainen kirjallisuuspalkinto, Prix Médicis essai, Ranska, 2013
• Nobelin kirjallisuuspalkinto, 2015
• Ordre des Arts et des Lettres (Ranska, 2014)
• Bundesverdienstkreuz (Saksa, 2021)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Svetlana Aleksijevitš Wikimedia Commonsissa