Sveitsinajokoira

Sveitsinajokoira on keskikokoinen, sileäkarvainen ja sen kropan tulisi ilmentää voimaa ja kestävyyttä. Pään tulisi olla kuiva ja kuonon pitkä. Rodun jokaisesta eri muunnoksesta on olemassa myös pieni versio, jotka FCI lukee erilliseksi roduksi nimeltä pienisveitsinajokoira.

Eri muunnosten suurimmat erot koskevat karvapeitteen ja ihon väriä:[5]

• Berninajokoira on tricolor (kolmivärinen) eli valkoinen mustin läiskin/satuloin ja tan-merkein. Rotumääritelmä hyväksyy myös mustakimon eli värityksen, jossa karvapeitteen mustat alueet ovat heikosti täplittyneet.
• Juranajokoira voi olla joko black and tan (musta punaruskein merkein) tai parkinruskea. Jälkimmäisellä vaihtoehdolla pääväri on mustavivahteinen tummanruskea, minkä lisäksi selässä on musta "satula".
• Luzerninajokoira on sinitäplikäs punaruskein (tan) merkein. Perusväri muotoutuu valkoisten ja mustien karvojen sekoituksesta, ja se on täynnä mustia ja harmaita täpliä. Musta satula on rodulla hyvin yleinen, ja sen lisäksi sallitaan myös musta "mantteli" (kauttaaltaan koko selän alueen peittävä musta värialue).
  • Luzerninajokoirat joilla on musta mantteli näyttävät pikaisesti vilkaistuna lähestulkoon black and tan -värisiltä juranajokoirilta, mutta ne eroavat jälkimmäisistä sillä että niiden siniharmaa pääväri erottuu mustan alueen alta kallon, kuonon ja raajojen alueella.
• Schwyzinajokoira on joko valko-oranssi tai oranssivalkoinen riippuen siitä, kumpi väri kattaa suuremman osuuden karvapeitteestä. Valko-oranssi on hieman yleisempi, sillä yleensä oranssit värialueet muodostuvat läiskistä tai oranssista satulasta. Myös oranssi mantteli kuitenkin sallitaan, ja tällaiset yksilöt ovat käytännössä oranssi-valkoisia. Usein myös valkoisella värialueella on oransseja pilkkuja - tämä ominaisuus on yleinen mm. ranskalaisilla ajokoirilla ja monilla seisoja-tyyppisillä mannermaisilla kanakoirilla.

• 
  Berninajokoira
• 
  Juranajokoira
• 
  Luzerninajokoira
• 
  Schwyzinajokoira

Rotu on oppivainen, herkkä ja uskollinen,[5] ja se kiintyy herkästi omistajaansa. Sillä on kuitenkin voimakas metsästysvietti ja sitä jalostetaan vielä nykyäänkin tätä tarkoitusperää ajatellen, joten se ei sovi pelkäksi seurakoiraksi. Lisäksi aktiivisena ja eloisana[5] koirana se kaipaa virikkeitä ja toimintaa. Työkoirana sveitsinajokoira on erittäin hyvä ajokoira, joka ajaa haukkuen jopa villisikoja.

Sveitsinajokoira on hyvin vanha koirarotu. Voidaan todistaa, että rotu olisi ollut olemassa jo roomalaisajan Sveitsissä, sillä Avenchesista on löydetty mosaiikkeja, joissa on kuvattu sveitsinajokoiran eri muunnoksien näköisiä koiria;[5] lisäksi Zürichin katedraalissa on 1000-luvulta peräisin olevia taideteoksia, joissa paikallinen ajokoira esiintyy[6]. Palkkasoturit toivat aikanaan Sveitsiin ulkomaisia ajokoiria, joista sveitsiläiset ajokoirat osittain polveutuvat. Rotua pidettiin arvossa 1400-luvun Italiassa ja 1700-luvun Ranskassa, koska se osasi ajaa jänistä poikkeuksellisen hyvin.[5]

Ennen 1880-lukua kaikkia sveitsiläisiä ajokoiria kutsuttiin "sveitsiläisiksi beagleiksi", ja niitä pidettiin kaikkia samaan tyyppiin kuuluvina. Vuonna 1881 paikallinen koira-asiantuntija tutki suuren määrän rodunedustajia ja ehdotti, että ne tulisi jakaa erillisiksi paikallisroduiksi riippuen siitä, miltä Alppi-alueelta kukin oli kotoisin.[6] Alun perin sveitsiläisiä ajokoiria oli yhteensä viisi, joista jokainen sai vuonna 1882 oman virallisen rotumääritelmänsä.[5]

Jokainen rotu oli nimetty kotikantooninsa mukaan:[5]

• Berninajokoira
• Juranajokoira
  • Bruno-tyyppi
  • St. Hubert-tyyppi
• Luzerninajokoira
• Schwyzinajokoira
• Thurgaunajokoira

Thurgaunajokoira alkoi kuitenkin harvinaistua ja se oli kuollut sukupuuttoon vuoteen 1909 mennessä, jolloin rotumääritelmät uusittiin. Vuonna 1933 neljä jäljellä ollutta rotua päätettiin yhdistää virallisesti saman rotunimen alle, ja nykyisin ne tunnetaankin yhden rodun, sveitsinajokoiran, neljänä eri muunnoksena.[5]

Juranajokoirasta on käytännössä olemassa enää kevytrakenteisempi bruno-tyyppi, sillä alkuperäinen, vihikoiraa muistuttanut ja sen mukaan nimetty st. hubert-tyyppi on kuollut sukupuuttoon.[5] St. hubert -tyyppi oli sveitsinajokoirista kaikkein vankkarakenteisin, voimakasluustoisin, leveäpäisin ja tiheäkarvaisin. Se oli myös muihin muunnoksiin verrattuna liikkeissään melko hidas, myös riistaa ajaessaan. Sen kuvaillaankin olleen työnsä ulkopuolella kotioloissa erittäin rauhallinen ja mukavuudenhaluinen. Lisäksi se tunnettiin erityisesti voimakkaasta haukustaan.[7]

• DogHouse

• Kennelliiton rotumääritelmä (pdf)
• Ranskalaisen saint-hubert-tyypin rotumääritelmä (pdf) (en)