Suviruusu

Ruusu on peräisin Ruotsin maanviljelysakatemian koeaseman johtajana toimineen Carl Stenbergin (1785–1872) viljelmistä noin vuodelta 1850. Sen arvellaan olevan jonkin pimpinellaruusujen lajikkeen ja vuoriruusun (Rosa pendulina)[3] risteymä. Ruusun alkuperää ei varmuudella tunneta. On mahdollista, että se on syntynyt tuolla koeasemalla tai se tuotiin Pietarista, jossa sitä kasvatettiin 1800-luvulla. Nimensä ruusu on saanut Stenbergin esimiehen, Ruotsin maanviljelysakatemian johtajan, valtioneuvos Gabriel Poppiuksen mukaan. Ruotsissa ruususta on käytetty myös nimeä 'Rosa Stenbergii'.[4][5][6]

Suviruusu on etupäässä suomalais-ruotsalainen ruusu. Suomeen suviruusu tuli Haapaveden Kasvitarha- ja talouskoulun perustajan Nora Pöyhösen mukana vuoden 1895 Tukholman puutarhanäyttelystä. Ruusu on koulun alueella yhä tavallinen. Oulussa suviruusua on kasvanut ainakin 1920-luvulta lähtien. Pohjois-Suomen suviruusut ovat mitä ilmeisimmin peräisin Nora Pöyhösen tuomista taimista.[5]

Suviruusu kasvaa tiheäksi, noin kaksi metriä korkeaksi, leveäksi pensaaksi. Uudet versot ovat punertavat ja lähes piikittömät. Vanhempien varsien tyvet ovat piikkiset. Oksat ovat ruskeat. Lehdet ovat nystylaitaiset, kiiltävät ja muistuttavat juhannusruusun lehtiä. Ruusu kukkii runsaasti kesä-heinäkuun vaihteesta alkaen. Kukat ovat puolikerrannaiset, maljamaiset, avautuessaan roosan väriset, muuttuen valkosävyisiksi vanhemmiten. Nuput ovat punavioletit. Kukkien halkaisija on 5–7 cm. Terälehtiä niissä on noin 30. Vasta-auenneen kukan tuoksu on mieto, miellyttävä ja raikas, pohjatuoksuna ruusun tuoksu.[7] Kiulukat ovat päärynänmuotoiset, tumman punaruskeat ja kooltaan 1,5–2 cm. Ruusu on nopeakasvuinen ja leviää juurivesojensa ansiosta, joita se tekee runsaasti. Ruusu viihtyy aurinkoisella tai puolivarjoisella paikalla, runsasravinteisessa, hyvin vettä läpäisevässä maassa. Lajike sietää myös kuivuutta. Lisäksi se on talvenkestävä. Suviruusu menestyy Suomessa kasvuvyöhykkeillä I–VI.[8][9][10][5]