Suuri skisma

Tausta ja syyt

Kristikunnan itäisen ja läntisen osan yhteys oli koetuksella vuosisatojen ajan.[1] Kristikunta alkoi jo 200-luvulla jakautua latinankieliseen länteen ja kreikankieliseen itään. Kristikunnan itäisissä osissa latinaa halveksittiin ja pidettiin barbaarien kielenä, kun taas kreikan kieli koettiin sivistyksen kielenä, mikä johtui osaksi siitä, että Uuden testamentin alkukieli oli kreikka ja kreikkalaiset olivat kääntyneet kristinuskoon ensimmäisten joukossa.[2] Rooman jakautuminen vuonna 395 Länsi-Roomaksi ja Itä-Roomaksi syvensi idän ja lännen eroa. Keski-Euroopasta tulleet germaanit kukistivat Länsi-Rooman vuonna 476, minkä takia jäljelle jäänyttä vanhan imperiumin perintöä jäi kantamaan vain Itä-Rooma, jota kutsutaan nykysin usein Bysantiksi.

Konsantinopolin piispan erottaminen yhteydestä

Ensimmäisen kerran paavi erotti Konstantinopolin piispan 480-luvulla kristologisten kiistojen takia.[1]

Lännessä paavi oli alkanut vaatia itselleen erityisasemaa piispojen joukossa. Tätä perusteltiin sillä, että Rooman seurakunta oli vanha ja arvostettu pääkaupungin seurakunta. Paavia arvostettiin myös hallintovirkamiehenä Roomassa ja sen lähialueilla. Tämän lisäksi paavin asemalle esitettiin 400-luvulla raamatullinen perustelu: Matteuksen evankeliumissa (Matt. 16:18–19) Pietari saa Jeesukselta taivasten valtakunnan avaimet. Paaviuden puolustajat selittivät Pietarin saamien valtaoikeuksien periytyvän Rooman piispalta toiselle, koska perimätiedon mukaan Pietarista tuli Rooman ensimmäinen piispa. Tämän käsityksen mukaan paavi on siis kaikkien kristittyjen johtaja. Paavin vaatimuksiin suhtauduttiin, varsinkin itäisessä kristikunnassa, nurjamielisesti. Kristinuskon vahvojen tukialueiden piispat, kuten Konstantinopolin, Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian piispat aluksi kunnioittivat paavia, mutta eivät halunneet tunnustaa paaville erityisasemaa heidän yläpuolellaan.

Kirkolliset tavat

Paavikiistan lisäksi kirkollisissa tavoissa oli eroja. Pienet erot eivät periaatteessa olisi haitanneet ja monimuotoisuutta pidettiin luonnollisena asiana, mutta ne vaikuttivat vahvasti jo muutenkin tulehtuneisiin väleihin, ja niiden koettiin turmelevan oikea usko ja kirkon yhtenäisyys. Idässä piispoilta vaadittiin selibaattia, kun taas lännessä papeilta. Lännessä käytettiin happamatonta ehtoollisleipää ja idässä hapanta. Myös pääsiäistä vietettiin eri aikoina, mikä johtui erilaisista kalenterijärjestelmistä. Lännessä käytettiin gregoriaanista kalenteria ja idässä juliaanista kalenteria.

Paavin erottaminen yhteydestä

Merkittävä kristikunnan eroa ilmentävä vuosi oli 867 jolloin Konstantinopolin patriarkka Fotios erotti paavi Nikolaus I:n kirkon yhteydestä. Syitä olivat Balkanille suuntautuneen lähetystyön seurauksena syntyneet kirkkopoliittiset jännitteet.[1]

Filioque-kiista

Myös filioque-lisäys hiersi lännen ja idän välejä. Sillä tarkoitetaan lännen katolisen kirkon lisäystä Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 589 Nikean uskontunnustuksen kohtaan ”Pyhä Henki lähtee Isästä”. Tähän lisättiin ”ja Pojasta” (lat. filioque), mutta idän patriarkaatit eivät hyväksyneet muutosta. Lisäksi lännen kirkko korosti uskonnonharjoituksissa enemmän käytäntöä ja pelastumisen keinoja, kun taas idässä korostui mystiikka ja Jumalan kaltaiseksi tuleminen. Lännen kirkossa alkoi 1000-luvun alusta vaikuttaa voimakkaasti Clunyn uudistusliike.

Hajaantuminen
Ristiritarit valloittavat Konstantinopolin neljännen ristiretken yhteydessä.

Idän ortodoksinen ja lännen katolisen kirkon ero ajoitetaan yleensä vuoteen 1054, jolloin paavi Leo IX:n lähettiläs, kardinaali Humbertus asetti Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularioksen kirkonkiroukseen. Kerularios vastasi erottamalla paavi kirkon yhteydetä. Taustalla oli kirkkopoliittinen arvovaltakiista, jonka taustalla oli paljon laajakestoisempi ja monisyisempi prosessi. Vuonna 1054 tuomiot kohdistuivat kirkonjohtajien keskinäiseen yhteyteen.[1][3]

Pannatuomiot sinetöivät kirkon jakautumisen kahtia lännen katoliseen ja idän ortodoksiseen kirkkoon. Idän ja lännen kirkkojen välejä yritettiin sovitella useaan otteeseen keskiajalla tuloksetta. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I yhteispäätöksellä kumosivat ne.

Ristiretket

Valtapyrkimykset olivat merkittävä tekijä kirkkojen eron historiassa. 1000-luvulla alkaneet ristiretket ja latinalaisen kristikunnan laajentuminen idän kirkon perinteiselle alueelle synnytti jännitteitä.[1] Paavin ja patriarkan välejä riitautti Etelä-Italian alue, joka kuului nimellisesti Bysantille, Leo IX oli johtanut sotaretkeä sinne asettuneita normanneja vastaan ja jäänyt näiden vangiksi 1053. Kirkkojen eron sinetöi lopullisesti neljäs ristiretki, jonka aikana ristiritarit valloittivat ja hävittivät Konstantinopolin kaupungin. Erityisesti kaupungin kirkkojen hävittäminen ja ryöstö aiheuttivat katkeruutta idän kristityissä.[3]

Neljännen ristiretken yhteydessä tapahtunut Konstantinopolin valloitus (1204) ja sitä seurannut kristikunnan kreikkalaisen osan alistaminen latinalaisvallan alle (1204–1261) on yksi merkittävimmistä itää ja länttä toisistaan vieraannuttaneista tekijöistä.[1]

Lähteet
  1. Metso, Pekka & Ryökäs, Esko: Kirkkotiedon kirja, s. 17. Ekumeeninen johdatus kirkkojen oppiin ja elämään. Kirjapaja, 2005.
  2. Ikkala, Jussi; Jämsä, Johanna; Nokelainen, Mika; Sama’neh, Meri-Satu: Uusi Arkki 2 – Maailmanlaajuinen kristinusko, s. 30–32. Edita, 2017.
  3. Muola, Timo: Miksi alun perin yhtenäinen kirkko jakaantui? RaamattuNET. Viitattu 23.6.2009.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.