Suur-Zimbabwe

Kukkulalinnoitus on rakennettu erilaisten lohkareiden päälle.

Kukkulalinnoitus on Suur-Zimbabwen vanhin suuri kivirakennelma.[3] Se on rakennettu soikealle alueelle, joka on noin 100 metriä pitkä ja 45 metriä leveä. Rakennelmassa on muurien lisäksi kivikkoja ja suuria graniittilohkareita. Kukkulalle johti ainakin kolme tietä lännestä. Niitä pitkin pääsi etelämuurin sisäänkäynnin kautta kapeaan ja jyrkkään käytävään, joka johdatti rakennuksen huipulle.[4] Muuri, jossa sisäänkäynti on, on rakennettu epätasaisten lohkareiden päälle. Siinä on käytetty tekniikkaa, joka estää kivien liukumisen lohkareiden päältä. Linnoituksen eteläinen muuri on puolestaan rakennettu suoraan jyrkänteen yläpuolelle. Muurin korkeus on 9,95 metriä ja paksuus 4,2 metriä.[3]

Kukkulalinnoituksen suurin rakennelma on läntinen muuri, joka oli myös näyttävästi koristeltu.[3] Muurin sisällä on rakennelman läntinen alue, jota ympäröivä muuri on keskimäärin 7,9 metrin korkuinen ja 5 metrin paksuinen.[4] Läntinen alue on arkeologisesti merkittävä, sillä sen stratigrafiasta pystytään erottamaan koko Suur-Zimbabwen asutushistoria. Alueella on 3–5 metrin paksuudelta kerrostunutta lattiaa.[3]

Linnoituksen itäisessä päässä on todennäköisesti tärkein seremonia-alue. Alueen sivut ovat noin 20 metrin pituiset, ja siellä on useita ihmisen tekemiä tasanteita.[4]

Suuren aitauksen muuria.

Soikea, aitauksentapainen rakennus on selvästi suurin esihistoriallinen rakennelma Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Sen ulkomuuri on 11 metriä korkea ja 252 metriä pitkä.[3] Sen rakentamiseen on käytetty arviolta miljoona kiveä, ja se ympäröi noin 80 metriä pitkän ja 55 metriä leveän alueen.[4]

Kartionmuotoinen torni.

Soikean rakennuksen sisällä on pienempiä aitauksia ja kaksi muurien reunustamaa rinnakkaista polkua, jotka johtavat kartionmuotoisen tornin luo.[5] Torni on aitauksen nuorin rakennelma. Se on noin kymmenen metriä korkea ja halkaisijaltaan lähes viisi metriä, mutta se kapenee ylöspäin, ja huipulla halkaisija on enää noin kaksi metriä. Torni on rakennettu kokonaan kivestä, eikä sen sisässä tai alla ole muita rakennelmia. Sen käyttötarkoitusta ei tiedetä, mutta koska sillä ei vaikuttaisi olleen minkäänlaista käytännöllistä merkitystä, sen merkitys oli todennäköisesti symbolinen. Torni oli luultavasti merkittävä, sillä sen luo johtaa kaksi erillistä polkua. Sen vieressä oli lisäksi pienempi torni.[4]

Aitaukseen on kolme sisäänkäyntiä muurin pohjois- ja luoteisosissa. Sen kehitysvaiheita on nykyään vaikea määrittää, sillä varhaisissa kaivauksissa tuhottiin yli metrin syvyydeltä kulttuurijäänteitä.[5]

Kukkulalinnoituksen ja soikean rakennuksen välissä on laakso, jossa on monien pienempien aitauksien jäänteitä. Aitauksien välillä on monta rinnakkaista, muurein eroteltua kulkureittiä, joista pisin ulottuu kukkulalinnoituksesta suureen aitaukseen. Reitit ovat tarkasti määriteltyjä, joten voi olla, että asukkaiden kulkureittejä haluttiin kontrolloida.[3] Nykyisten laaksoraunioiden aitauksissa on asunut todennäköisesti noin 50 perhekuntaa, jotka kuuluivat kaupungin eliittiin.[4]

Kukkulalinnoitus, soikea rakennus ja laaksorauniot käsittävät koko Suur-Zimbabwen alasta voin noin kymmenyksen, mutta käytännössä kaikki kivirakennukset ovat niiden alueella. Suurin osa kansasta asui keskusaluetta ympäröivillä kukkuloilla, joilta on löytynyt dhaka-rakennelmia ja muureja.[3]

Kopio Suur-Zimbabwen kivilinnuista.

Suur-Zimbabwen tunnetuin esinelöytö on kahdeksan suurta lintua, jotka on veistetty noin kaksi metriä korkeiden monoliittien huipulle. Ne ovat kiilleliusketta tai vuolukiveä eivätkä ne esitä mitään tunnettua lintua. Ne eivät edusta mitään tunnettua taideperinnettä, ja todennäköisesti ne ovat useamman tekijän tekemiä.[6] Alueelta on löytynyt myös muita vuolukivisiä esineitä, kuten koristamattomia ja koristeltuja kulhojen osasia.[7]

Suur-Zimbabwesta löydetty keramiikka on lajiteltu viiteen luokkaan: Luokan 1 esineistö on vanhinta, 400–700-luvuilta. Luokan 2 Gumanye-keramiikka on 1100-luvun puolivälin ja 1200-luvun alun väliseltä ajalta. Luokan 3 esineet ovat 1200-luvulta ja luokan 4 esineet 1200-luvun lopusta 1500-luvun puoleenväliin. Uusimmat, luokan 5 esineet ovat Karanga-keramiikkaa 1800-luvulta.[8] Kolmen ensimmäisen luokan keramiikkaa on löytynyt vain kukkulalinnoituksesta.[7]

Metallintyöstöstä on löytynyt todisteita ympäri aluetta. Sulatusuunien, -astioiden ja kuonan lisäksi on löydetty erilaisia metallityökaluja, kuten talttoja, puukkoja, kuokkia, nuolenkärkiä, keihäänkärkiä ja kirveitä. Pääosa kupari-, pronssi- ja kultalöydöksistä on pieniä helmiä tai ohuita levyjä, joita on käytetty koristeluun.[7] Suur-Zimbabwesta on löytynyt myös muualta, muun muassa Lähi-idästä ja Kiinasta, tuotuja lasihelmiä ja keramiikkaa.[9]

Lähikuva muurista ja sisäänkäynnin päällä olevasta päällyslaudasta.

Suur-Zimbabwen muurien tärkein rakennusaine on graniitti, joka on pääosin biotiittia. Lisäksi muureihin on käytetty diabaasia, rautamalmia, puuta ja dhaka-savea. Kiviaines on louhittu läheltä monumenttia ja muurit on rakennettu kylminä ilman laastia.[10]

Muureilla on kaksi eri käyttötarkoitusta: ne ovat joko vapaasti seisovia seinämuureja tai tukimuureja, jotka tasoittavat maanpinnan tasoeroja. Vapaasti seisovissa muureissa on yleensä kaksi julkisivua, joihin kivet on tarkasti aseteltu. Muurin sisällä kivet eivät ole yhtä säännöllisen muotoisia tai kokoisia, mutta nekin on pakattu tarkasti ulkoseinien väliin. Tukimuureissa on yksi julkisivu. Niiden sisällä kivet ovat epäsäännöllisempiä kuin vapaasti seisovissa muureissa ja kivien seassa on täyttömaata.[10]

Muurit on rakennettu joko kallion tai maan päälle. Perustusten laatu vaihtelee huomattavasti, ja maalle rakennettujen muurien perustus koostuu graniittilohkareista. Perustukset voivat olla maan pinnalla, mutta osa on kaivettu maahan. Joidenkin perustusten alla on käytetty dhaka-savea, jotta muuri saatiin vaakasuoraan.[10]

Muurit on jaettu ulkoasunsa perusteella neljään luokkaan, P-, Q-, PQ- ja R-tyyppiin. P-muurit on rakennettu epäsäännöllisen muotoisista ja kokoisista kivistä, jotka on kuitenkin aseteltu melko vaakasuoriin linjoihin, ja joitakin kiviä on myös vähän muotoiltu. Kivet on aseteltu tarkasti, eikä muurissa ole paljoakaan koloja. Q-muurit on kasattu melko säännöllisistä ja samankokoisista suorakaiteen muotoisista kivistä, ja ne muodostavat lähes suoria linjoja. Q-muurien kiviä on muotoiltu jonkin verran, ja ne ovat noin 18–25 senttimetriä leveitä ja 10–15 senttimetriä korkeita. PQ-tyyppi on näiden kahden tyypin välimuoto. R-muurit on rakennettu kaikkein epäsäännöllisimmistä kivistä, joiden välissä on pienempiä kiviä kolojen täyttämiseksi. Vaikka muurien tyylijako on tehty lähinnä ulkonäön perusteella, Q-muurit ovat myös rakenteellisesti parempia kuin P-muurit.[11]

P-tyypin muureja rakennettiin suurin piirtein vuosina 1275–1350, minkä jälkeen rakennettiin Q-tyypin muureja Suur-Zimbabwen autioitumiseen saakka. P- ja Q-muureja on merkittävissä rakennuksissa, kuten kukkulalinnoituksessa ja soikeassa rakennuksessa. R-tyyppiin kuuluvat ympärysmuurit ja muut rakennelmat.[12]

III-kauden aikana kukkulalinnoituksiin alettiin tehdä soralattioita, jotka yleistyvät IV-kauden aikana kaikissa kivirakennuksissa. Lattiat ovat erikokoisia, mutta niissä on kuitenkin joitain yhteisiä piirteitä. Lattioilla oli matalia penkkejä, tulisijoja ja ruukkutelineitä.[9]

Dhaka on yleinen afrikkalainen rakennusmateriaali, jossa savi toimii graniittisoran sidosaineena. Kuivana sekoitus on kestävää, ja sitä kutsutaan dhaka-sementiksi. Suur-Zimbabwen dhaka-rakennuksista vain harvat ovat säilyneet näkyvissä, sillä suurin osa rakennelmista on peittynyt kasvillisuuden, maaperän tai kivimurskan alle.[13]

Kivirakennelmien läheisyydessä olevat kummut ovat jäännöksiä rappeutuneista dhaka-rakennelmista. Kaivauksissa on löytynyt merkkejä lattioista, seinistä ja myös taiteellisista koristekuvioista. Suur-Zimbabwen dhaka-rakennukset eroavat jonkun verran modernin Afrikan dhaka-majoista, jotka ovat yleensä yksihuoneisia. Suur-Zimbabwen rakennelmat oli usein jaettu kahteen tai useampaan huoneeseen, ja niissä saattoi olla veranta ja monta eri lattiatasoa. Osa seinistä ei ollut kantavia, eikä niitä yhdistetty ulkoseinien vahvistavaan puurakenteeseen, vaan niiden tarkoituksena oli jakaa sisätiloja osiin. Verantaa saattoi ympäröidä matala aita.[13]

Suurin osa dhaka-rakennuksista oli joko harmaasta tai ruskeasta materiaalista. Väriero johtui siitä, että aines oli peräisin eri louhokselta. Materiaalissa oli paljon piidioksidia ja alumiinia sekä jonkin verran kalium- ja rautaoksidia.[13]

Suur-Zimbabwen perustana oli todennäköisesti pieni maanviljelijöiden kylä, joka perustettiin ehkä 300-luvulla.[14] Arkeologit ovat jakaneet asutuksen viiteen kauteen. Ensimmäinen kausi keskittyi kukkulalle ja kesti noin 400-luvulta 700-luvulle. Tämän jälkeen alue hylättiin, kunnes sinne perustettiin uudelleen kylä noin 1100-luvun puolivälissä.[8] Ensimmäinen ajanjakso voidaan jakaa edelleen kahteen osaan: Ia- ja Ib-kausiin. Ia-kaudella alueella asui maanviljelyä ja laiduntamista harjoittanut kansa, ja Ib-kaudella 700-luvulla Zhizo-kulttuuri.[12]

II-kausi oli noin vuodesta 1150 vuoteen 1220, ja silloin paikalle asettuivat varhaiset šonat. II-kauden arkeologiset löydökset ovat kerroksessa, joka on vielä selvästi muurien alapuolella, joten Suur-Zimbabwen kivimuureja alettiin rakentaa vasta aikaisintaan 1200-luvulla.[12] Šonahallitsijat vaurastuivat aluksi karjaa paimentamalla, mutta lähialueilta löydettiin 1100-luvulla kultaa ja kylästä kehittyi 1200-luvulla merkittävä kultakaupan keskus. Šonahallitsijat rikastuivat kultakaupalla, keräsivät vahvan armeijan laajentaakseen asuinalueitaan ja rakensivat pääkaupunkiin kivirakennelmia, joista kaupunki on sittemmin saanut nimensä. Šonien dzimba dza mabwe tarkoittaa kivitaloja,[15] dzimba woye taas pyhiä taloja.[16]

Suur-Zimbabwen III-kausi on ajoitettu samaan aikaan kuin eteläpuolella sijainneen Mapungubwen kukoistuskausi, ja kaupungista onkin löytynyt Mapungubwesta vaikutteita saaneita elementtejä.[12] Arkeologien mukaan ensimmäiset kivirakennelmat rakennettiin kolmannella kaudella.[8] IV-kausi (1275–1420/50) oli Suur-Zimbabwen nousun ja kukoistuksen aikaa. Neljäs kausi on jaettu kolmeen osaan. IVa-kaudella (1275–1300) kaupunki alkoi kasvaa ja hallita laajaa kauppaa,[12] ja asutus levisi 1300-luvulla kukkulalinnoituksesta sitä ympäröivään laaksoon.[8]

Suur-Zimbabwen merkittävin vaihe oli IVb-kausi, joka kesti vuodesta 1300 vuoteen 1450.[12] Suur-Zimbabwe hallitsi 1300-luvulla suurta aluetta Zimbabwen kuningaskuntaa, joka ulottui pohjoisessa Sambesijoelle, etelässä Limpopojoelle, lännessä Kalaharin aavikon reunamille ja idässä itäisille vuoristoalueille. Suur-Zimbabwessa oli enimmillään 10 000–20 000 asukasta 1400-luvun lopulla, ennen romahdusta.[15]

Suur-Zimbabwe romahti 1400-luvun lopulla, ja 1500-luvulle tultaessa kylä oli jo käytännössä autio. Kaupungin IVc-kaudeksi on erotettu ajanjakso vuodesta 1450 vuoteen 1550, jolloin siellä oli vain pieni asutuskeskus laaksoalueella. Historioitsijat eivät ole yksimielisiä romahtamisen syistä. Monet uskovat, että alueen maataloustuotanto ei riittänyt enää suuren asukasmäärän tarpeisiin. Toisen teorian mukaan kaupunki menetti merkityksensä kultakaupassa, kun kultaa alettiin kuljettaa Sambesia pitkin eikä kaupungin läpi.[12][15] Perinteisiä idän kauppareittejä sekoitti lisäksi eurooppalaisten tulo alueelle.[17]

Mwene Mutapa ja Butua jatkoivat Suur-Zimbabwen perinnettä sen romahduksen jälkeen. Niissä käytettiin vastaavaa arkkitehtuuria ja keramiikkatyyliä kuin Suur-Zimbabwessa. Vaikka romahtamisen syistä ei ole varmaa tietoa, Suur-Zimbabwen taloudellinen merkitys loppui, vaikkakin kaupankäynti esimerkiksi Khamissa jatkui. Kaikki eivät kuitenkaan hylänneet Suur-Zimbabwen aluetta, vaikka kaupunki ei pystynytkään enää ylläpitämään eliittiä. Lähistöllä asui edelleen maanviljelijöitä, ja aivan Suur-Zimbabwen lähellä sijaitsi vielä 1800-luvullakin šonakylä.[18]

Karl Mauchin kirjoituksia Suur-Zimbabwesta.

Kaakkoisen Afrikan historiasta ja maantieteestä kirjoittivat ensimmäisinä portugalilaiset, ja heiltä ovat peräisin myös varhaisimmat merkinnät Suur-Zimbabwesta. Ensimmäisenä kaupungista kirjoitti Diogo de Alcáçova, joka mainitsee kirjeessään Portugalin kuninkaalle Zunbanhyn, Mwene Mutapan kuninkaan kivirakennelmat. Duarte Barbosa puolestaan kirjoitti kuulopuheiden perusteella Zimbaoche-nimisestä sisämaakaupungista vuonna 1514.[17][19][20]

Portugalilainen historioitsija João de Barros kirjoitti Suur-Zimbabwesta vuonna 1552 Portugalin valloituksia käsitelleessä teoksessaan De Asia. Hänkään ei ollut nähnyt kaupunkia mutta oli kuullut Mosambikin satamakaupungeissa tarinoita sisämaan suurista kivipalatseista. Barros yhdisti tiedot Axumaan, yhteen Saban kuningattaren kaupungeista. Toiset portugalilaiset kronikoitsijat liittivät kaupungin kultakauppaan ja olivat sitä mieltä, että kyseessä oli Ofiri, mistä Saban kuningatar tuotti kultaa kuningas Salomolle.[16] Todennäköisesti myytti Suur-Zimbabwen yhteydestä Salomoon oli peräisin arabeilta. He halusivat hallita rikkaita kauppareittejä ja pyrkivät oikeuttamaan valta-asemansa yhdistämällä alueen Salomoon, joka oli merkittävä henkilö myös muslimeille.[21] Eurooppalaiset omaksuivat saman käsityksen. ja vuonna 1652 Kapmaahan asettuneet buurit lähettivät useita retkikuntia etsimään Salomon kaivoksia. Lisäksi portugalilaiset tutkimusmatkailijat yrittivät löytää kultakaivoksia, ja muun muassa Goan kuvernööri lähetti retkikunnan eteläiseen Afrikkaan.[22]

Myytit sisämaan kultakaupungista elivät vuosisatoja. Saksalainen Karl Mauch lähti vuonna 1871 etsimään Ofirin kaupunkia nykyisen Zimbabwen alueelta.[16] Häntä ennen paikan tunsi tosin saksalaissyntyinen, lapsena Amerikkaan siirtynyt ja sittemmin eteläafrikkalaistunut seikkailija Adam Renders, jonka vaimo Elsie Praetorius oli afrikkalaisen päällikön tytär.[23] Elokuussa Mauch tapasi saksalaisen kauppiaan, joka kertoi hänelle ”melko suurista raunioista, joita ei kukaan mustaihoinen olisi pystynyt rakentamaan”. Syyskuun alussa paikallinen šona opasti Mauchin Suur-Zimbabwen raunioille. Mauch löysi paikalta vuolukivestä ja raudasta tehtyjä esineitä, joista hän päätteli, että siellä oli joskus elänyt valkoisia. Hänellä oli sama käsitys kuin portugalilaisilla, joten hän piti esimerkiksi oven päällyslaudasta veistämäänsä palaa fonikialaisten tuomana libanoninsetrinä.[16] Thomas Baines sijoitti ensimmäisenä Suur-Zimbabwen kartalle vuonna 1873. Hänen karttansa käsitteli Kaakkois-Afrikan kultakenttiä, ja siinä Suur-Zimbabwe oli merkitty ”Saban kuningattaren oletetuksi valtakunnaksi”. Niin kutsuttu kadonnut kaupunki inspiroi myös kirjailija H. Rider Haggardia, jonka vuonna 1885 ilmestynyt Kuningas Salomon kaivokset menestyi kaupallisesti.[24]

Mauchin ajatukset vakuuttivat Cecil Rhodesin, jonka British South Africa Company (BSAC) oli juuri miehittänyt Suur-Zimbabwen pohjoispuolisen Mashonamaan. BSAC halusi varmistua raunioiden alkuperästä ja aloitti alueella tutkimukset, joiden johtoon valittiin Theodore Bent.[16] Rhodesin lisäksi kaivauksia rahoittivat Royal Geographical Society ja British Association for the Advancement of Science.[25] Bent myötäili osittain vanhoja näkemyksiä ja oli sitä mieltä, että kaupungin oli rakennuttanut jokin foinikialaisten tapainen Arabian alueen kansa, mutta ei kuitenkaan yhdistänyt raunioita Saban kuningattareen.[16] Hänen mukaansa erityisesti todisteet eräänlaisesta falloskultista viittasivat foinikialaiseen alkuperään.[26] Bent teki kaivauksia muun muassa soikean rakennuksen kartionmuotoisen tornin juurella ja tuhosi samalla merkittäviä osia rakennuksen stratigrafiasta. Hän löysi joitain persialaisia lasihelmiä mutta hävitti suuren osan löydöistään, joita piti myöhemmin alueelle tuotuna ”kafferiroskana”.[27] Bent kuitenkin ymmärsi monien muiden esineiden arvon ja perusti Rhodesia Ancient Ruins -yrityksen, jolla oli erityisoikeus Rhodesian raunioihin.[26]

Bentin yrityksen toimintaan osallistui muun muassa paikallinen toimittaja Richard Nicklin Hall, joka pystyi sen avulla esiintymään vanhojen esineiden tuntijana ja tutkijana. Hall julkaisi 1902 paikallisen kullanetsijän W. G. Nealin kanssa teoksen The Ancient Ruins of Rhodesia, jossa Suur-Zimbabwen historia jaettiin osiohin. Kirjan mukaan Saban kausi oli 2000–1100 eaa. ja foinikialainen kausi alkoi ajanlaskun alun tienoissa. Sitä seurasi siirtymävaihe, joka muuttui lopulta nykyiseksi rappion kaudeksi.[26] BSAC nimitti Hallin Suur-Zimbabwen kuraattoriksi. Hänen tehtäviinsä kuului rakennuksen suojeleminen, mutta hänelle ei annettu valtuuksia tutkimuksiin. Hall aloitti silti kaivaukset, joita eräs arkeologi myöhemmin kuvasi hirveimmiksi, mitä ikinä oli nähnyt. Hall erotettiin, kun hänen kaivauksensa tulivat BSAC:n johdon tietoon.[16] Hall kaivoi erityisesti soikean rakennuksen alueella ja tuhosi monia dhaka-rakennelmia ja afrikkalaisesta alkuperästä todistavia esineitä. Hän ei myöskään peittänyt kaivauksiaan, ja monet myöhemmistä eroosio-ongelmista ovat hänen aiheuttamiaan. Hall julkaisi 1905 teoksen Great Zimbabwe, joka oli uudisasukkaiden suosiossa. Osittain Hallin aiheuttamien tuhojen takia BSAC julkaisi 1909 raportin, jossa määriteltiin, miten kohdetta piti suojella. Hallin seuraajaksi nimetty S. Wallace järjesti raportin perusteella vuosina 1914–1931 Suur-Zimbabwen restaurointityöt, jotka olivat kuitenkin epätarkat.[28]

David Randall-MacIverin kuva suuren aitauksen muurista.

Hallin epätieteellisten kaivauksien vuoksi British Association for the Advancement of Science päätti rahoittaa Suur-Zimbabwessa uuden tutkimuksen. Kaivauksien johtoon valittiin William Flinders Petrien oppilas ja kollega David Randall-MacIver.[29] Hän oli ensimmäinen aluetta tutkinut koulutettu arkeologi. Randall-MacIver kirjoitti 1906, että aluetta asuttanut kansa kuului šonien esi-isiin.[30] Vaikka hän hylkäsi aiempien kirjoittajien Raamattuun perustuneet käsitykset Suur-Zimbabwen historiasta ja vaikka zimbabwelaistutkija Peter Garlake on kutsunut Randall-MacIveriä alueen modernien kaivausten käynnistäjäksi, hänen mielipiteensä olivat edelleen rasistisesti värittyneitä. Randall-MacIverin mukaan Suur-Zimbabwe oli rakennettu samaan tapaan kuin muutkin alueen historialliset monumentit. Keskeisimmät osat oli rakennettu huolellisesti, mutta muut rakennelmat olivat huolimattomasti tehtyjä.[29]

Alueen eurooppalaiset siirtolaiset eivät hyväksyneet Randall-MacIverin löydöksiä, ja Hall väitti, ettei Randall-MacIverillä ollut todellista tietämystä Afrikasta. Uudisasukkaat eivät halunneet tunnustaa afrikkalaista alkuperää, sillä se oli ristiriidassa heidän tavoitteidensa kanssa. Eurooppalaisten mielestä heillä oli oikeus asuttaa Zimbabwe, koska he olivat herättämässä henkiin valkoihoisten fonikialaisten perustamaa kulttuuria.[27] Randall-MacIverin tutkimusten aiheuttaman ristiriidan jälkeen British Association for the Advancement of Science rahoitti 1929 kolmannen tutkimuksen.[29] Tällä kertaa kaivauksia johti Gertrude Caton-Thompson, joka myös päätteli Suur-Zimbabwen olevan afrikkalaisten luoma.[30] Caton-Thompsonilla oli samantapaisia ennakkoluuloja kuin Randall-MacIverilläkin: hänkään ei pitänyt raunioita erityisen taitavasti rakennettuina, ja hänen mukaansa rakentajat olivat saaneet huomattavasti vaikutteita Afrikan ulkopuolelta. Caton-Thompsonin ajatukset rakennusten afrikkalaisesta alkuperästä saivat tiedeyhteisön hyväksynnän, ja esimerkiksi arkeologi Henri Breuilin mukaan kysymys oli lopullisesti ratkaistu.[31]

Caton-Thompsonin jälkeen alueella tehtiin melko vähän kaivauksia. Merkittävintä olivat vuoden 1958 Roger Summersin ja Keith Robinsonin johtamat tutkimukset. Kaivauksien tarkoitus oli lähinnä varmistaa stratigrafisia jaksoja ja tehdä radiohiiliajoituksia.[32] 1950–1970-lukujen kaivaukset kuitenkin varmistivat lopullisesti Suur-Zimbabwen afrikkalaisen alkuperän, ja niissä tehdyt löydökset ovat keskeisiä myös koko madzimbabwe-perinteen tutkimisessa. Arkeologit ovat 1960-luvun jälkeen keskittyneet rakenteiden arkeologisiin ja arkkitehtonisiin tulkintoihin.[33]

Vaikka tutkijat alkoivat olla yksimielisiä Suur-Zimbabwen rakennuttajista, valkoihoiset siirtolaiset pitivät yllä edelleen myyttiä sen foinikialaisesta alkuperästä.[34] Ajatus nousi esille varsinkin, kun Rhodesia julistautui itsenäiseksi 1965.[35] Rhodesian Front -puolue valvoi 1965–1980 kaikkia julkaisuja ja pyrki estämään sen, ettei tieto Suur-Zimbabwen afrikkalaisesta alkuperästä leviäisi.[34] Vuonna 1971 arkeologi Peter Garlake erosi muistomerkkien tarkistajan virasta, kun hallinto oli antanut salaisen määräyksen, jonka mukaan viralliset tahot eivät saaneet väittää Suur-Zimbabwea afrikkalaiseksi rakennelmaksi. Rhodesian valkoinen hallinto oli erityisen huolestunut siitä, että monumentti oli noussut maassa enemmistönä olleiden tummaihoisten kulttuurihistorialliseksi symboliksi.[35] Kansallisliike näki Suur-Zimbabwen arvon, ja esimerkiksi poliittisia puolueita nimettiin sen mukaan.[34]

Rhodesian sisällissodan aikana 1976–1980 suurin osa arkeologisista kohteista jätettiin hoitamatta. Maan itsenäistyessä vuonna 1980 sen nimeksi tuli Zimbabwe, ja uusi hallitus näki Suur-Zimbabwen kansallisen ylpeyden aiheena ja potentiaalisena turistikohteena. Se pysyi edelleen poliittisena välineenä, ja hallitus pyrki nostamaan afrikkalaista kansallistunnetta. Suur-Zimbabwesta löydetyt esineet muodostuivat kansallisiksi symboleiksi, ja ne päätyivät muun muassa rahoihin, postimerkkeihin ja maan lippuun.[34]

Ensimmäisiä laajempia tulkintoja Suur-Zimbabwesta julkaisivat Peter Garlake ja Thomas Huffman, jotka ovat esitelleet ajatuksiaan 1970-luvulta lähtien. Garlaken ja Huffmanin tulkinnat eroavat joiltakin osin.[32] He ovat erimielisiä erityisesti soikean rakennuksen käyttötarkoituksesta. Huffman on tutkinut eteläafrikkalaista vendakansaa, joilla on eräänlainen tyttöjen initaatiokoulu. Hänen mukaansa naiset käyttivät soikeaa rakennusta hallitsijaperheiden tyttäreiden kouluttamisessa ja rakennuksen arkkitehtoniset elementit olivat eräänlaisia symboleja: suuri kartionmuotoinen torni edusti vanhemman miehen asemaa ja pienempi torni sen vieressä naisen asemaa. Garlake puolestaan pitää soikeaa rakennusta kukkulalinnoituksen seuraajana hallitsijoiden asuinpaikkana. Kukkulalinnoituksesta olisi sen jälkeen tullut henkimaailmaan yhteydessä olleiden meedioiden koti.[36]

Suur-Zimbabwessa ei ole 1970-luvun jälkeen tehty ainuttakaan yhtenäistä ja laajaa arkeologista tutkimusta. Tutkimukset ovat olleet yleensä yksittäisiä, ja tieteelliset kirjoitukset ovat yleensä keskittyneet vain alueen suojelun tutkimiseen.[37] Monumentin suojelu on kuitenkin muuttunut kansainväliseksi, kun Unesco valitsi 1986 Suur-Zimbabwen maailmanperintöluetteloon.[38] Vaikka tutkijat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että rakennus on afrikkalaista alkuperää, vastakkaisiakin väitteitä esiintyy edelleen. Eteläafrikkalaisten lembojen perimästä löytyi 1990-luvulla mahdollisia juutalaisia vaikutteita. Muutamat tutkijat ovat katsoneet tämän tukevan teoriaa Suur-Zimbabwen seemiläisestä alkuperästä.[39]

Zimbabwen lippu, jonka tangonpuoleisessa kolmiossa on kuvattuna Zimbabwen lintu.

Suur-Zimbabwen merkitys nyky-Zimbabwen kansalliselle ideologialle on suuri. Rakennelma on tarjonnut kansallisaatteen kannattajille yhteyden Zimbabwen muinaisiin uskontoihin ja ollut esimerkkinä suuresta afrikkalaisesta saavutuksesta. Nationalismi voimistui maassa 1960-luvulla, ja siihen liittyi kulttuurihistoriallinen herääminen ja alkuperäisten uskontojen uusi suosio. Nationalistien mielestä yhteinen usko yhdistäisi monimuotoista kansaa. Suur-Zimbabwesta tulikin tavallaan kansallinen pyhättö.[44]

Itsenäisyystaistelun aikana kansallisliikkeet ottivat Suur-Zimbabwen symbolikseen, ja lippu ja Zimbabwen lintu ovat nykyään valtion merkittävimmät symbolit. Suur-Zimbabwen raunioista löydetyt lintuhahmot ovat lintusymbolin esikuva. Zimbabwen lintu kuvataan esimerkiksi maan lipussa, ja se yhdistää maan siirtomaakautta edeltäviin aikoihin. Lisäksi Suur-Zimbabwe on Victorian putousten ja luonnon ohella Zimbabwen tärkein matkailunähtävyys.[45]

Suur-Zimbabwen merkitys on maailmanlaajuinen, ja Unesco valitsi sen vuonna 1986 maailmanperintöluetteloon. Suur-Zimbabwe täytti kolme maailmanperintökohteen kriteeriä. Unescon mukaan Suur-Zimbabwe on ainutlaatuinen taiteellinen rakennelma, jolla on historiallis-kansallinen merkitys koko Zimbabwen valtiolle ja jonka rauniot ovat todisteena šonakansan kadonneesta valtakunnasta.[38] Suur-Zimbabwen tieteellinen merkitys on erityisen suuri šonakulttuurin ja muiden bantukieliä puhuvien kansojen kehityksen tutkimisessa.[46]

Paikallisille asukkaille Suur-Zimbabwe on edelleen uskonnollisesti merkittävä. Se yhdistetään erityisesti mudzimu- ja mhondoro-henkiin, joiden uskotaan asuvan siellä ja jopa rakentaneen sen. Paikalliset pitävätkin Suur-Zimbabwea ja erityisesti kukkulalinnoitusta pyhänä paikkana.[47] Siellä järjestetään edelleen erilaisia uskonollisia seremonioita, kuten sateentekemisrituaaleita ja muita seremenioita, jotka liittyvät paikallisten yhteisöjen sosiaaliseen hyvinvointiin.[46]

Vierailija Suur-Zimbabwessa.

Suur-Zimbabwe on merkittävä turistikohde, ja siellä vieraili 1990-luvulla noin 100 000 ihmistä vuosittain. Heinäkuun 1998 ja kesäkuun 1999 välisenä aikana Suur-Zimbabwessa kävi 153 343 maksanutta vierailijaa.[48] Zimbabwen poliittiset ja taloudelliset kriisit vaikuttivat turismiin 2000-luvulla, ja Suur-Zimbabwessa kävi vuonna 2006 hieman yli 20 000 ja vuonna 2008 enää hieman yli 15 000 ihmistä.[49] Tämä vaikeutti Suur-Zimbabwen ylläpitoa, sillä paikallinen museo ja kunnostustyöt saivat rahoituksensa pääsymaksuista.[50] Tilanne on parantunut 2000-vuosikymmenen lopulla, kun Zimbabwessa otettiin käyttöön Yhdysvaltain dollari, mikä tasapainotti maan hintatasoa.[49] Turistien määrän Suur-Zimbabwessa arvioitiin kaksinkertaistuvan vuonna 2010.[50]

Suur-Zimbabwessa on leirintäalue ja hotelli, joka on henkilöstön entinen majoituspaikka. Alueella on pieni museo, jossa on pysyviä näyttelyitä, matkamuistomyymälä ja informaatiokeskus, josta voi hankkia opaspalveluita. Lisäksi alueella on suojelukeskus, joka on erikoistunut Suur-Zimbabwen muurien hoitamiseen. Keskus on ainoa Eteläisen Afrikan kehitysyhteisön jäsenmaissa.[51]

Suurimman uhan Suur-Zimbabwen suojelulle muodostaa hallitsematon kasvillisuus. Vaikka se todennäköisesti lisääkin raunioiden esteettisyyttä, se saattaa vaurioittaa niitä. Suuret puut voivat kasvattaa laajoja juuristoja, ja tiettyjen pensaiden hallitsematon kasvu vaikeuttaa raunioille pääsyä. Lisäksi kasvillisuuden poistaminen on hankalaa ja tiheä kasvillisuus lisää alueella yleisten pensaspalojen vaaraa.[52]

Myös ihmiset ja eläimet vaikuttavat Suur-Zimbabween. Turistit kuluttavat tiettyjä paljon käytettyä polkuja ja saattavat kävellä arkeologisten löydösten päällä tai kiipeillä muureilla. Myös paviaanit ja muut apinat voivat käyttäytyä samoin. Turistien vaikutus raunioihin on kasvamassa, joten aluetta pitäisi kohdella sekä merkittävänä turistikohteena että poikkeuksellisena muinaismuistona, jolla on selvä tieteellinen arvo.[52]

Suur-Zimbabwe on ollut suojeltu vuodesta 1892, ja nykyään sen suojelusta vastaa sisäasiainministeriön alaisuudessa toimiva National Museums and Monuments of Zimbabwe (NMMZ). Oikeudellisen suojan antaa vuoden 1976 kansallinen museo- ja muistomerkkilaki.[38]

Unesco ja Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma ovat vaikuttaneet Suur-Zimbabwen suojelussa vuodesta 1981. Unesco lähetti 1980-luvulla kaksi tutkimusryhmää, jotka esittivät raporteissaan huolensa raunioiden kunnosta. Raporttien suositusten pohjalta laadittiin Suur-Zimbabwen suojeluohjelma. Ohjelma laajennettiin käsittämään kaikki NMMZ:n hallinoimat arkeologiset kohteet, ja se oli Zimbabwen ensimmäinen kattava kulttuuriperinnön suojeluun laadittu dokumentti.[53]