Suur-Serbia

Serbit saapuivat Balkanin niemimaalle keskiajan alussa 600-luvulla, perustivat ruhtinaskunnista yhtenäisen valtion vuonna 1169 ja kuningaskunnan vuonna 1217. Serbiasta tuli pian melko kehittynyt ja vauras valtio, joka valtasi nopeasti vuoden 1300 paikkeilla suuren alueen. Stefan Dušanin 1331–1355 aikana Serbia oli suurimmillaan ja hänen valtakuntansa oli Balkanin mahtavin.[1] Pohjoisessa suuri serbivaltio ulottui Tonavalle, muissa suunnissa Aigeian- ja Joonianmereen. Valtio ulottui Serbiasta Makedoniaan, Albaniaan sekä Pohjois-Kreikkaan. Pääkaupunkina oli Ohrid nykyisessä Pohjois-Makedoniassa.

Kun Stefan Dušan yritti valloittaa turkkilaisten ympäröimää Bysantin pääkaupunkia Konstantinopolia, valloitus kääntyi tappioksi. Melko pian Dušanin kuoleman jälkeen turkkilaiset alkoivat hyökkäillä Serbiaan, jonka viimeinen osa vallattiin vuonna 1459.

Serbit kärsivät ensimmäisen ratkaisevan tappionsa turkkilaisia vastaan Kosovo Poljessa vuonna 1389[2], jossa taisteltiin 1400-luvulla toisenkin kerran.

1800-luvun alun kapinoissa Serbia oli saavuttanut autonomian Turkin alaisuudessa, ja vuonna 1844 Serbian ruhtinaskunnan sisäministeri Ilija Garašanin teki niin sanotun Načertanije-suunnitelman. Salaisessa ruhtinas Aleksanteri Karađorđevićille annetussa dokumentissa Garašanin muistelee keskiaikaisen Serbian mahtia ja esittelee mahdollisia alueita, jotka kuuluisivat Serbian alaisuuteen. Garašaninin Suur-Serbia ulottuisi kaikille Turkin hallussaolleille serbialueille. Hän suuntasi katseensa erityisesti Bosnia ja Hertsegovinaan, Montenegroon ja Albanian pohjoisosiin.[3]

Serbian kuningaskunta itsenäistyi 1878, ja valtio halusi nähdä itsensä keskiajan Suur-Serbian jatkajana. Tällöin myös vuonna 1389 käyty Kosovo Poljen taistelu nostettiin Serbian historian avaintapahtumiin. Taistelussa osmanien joukot kukistivat serbien joukot, mutta Serbiassa alettiin nähdä taistelun häviäminen sankarillisena uhrautumisena. Sen ympärille rakentui uuden kuningaskunnan identiteetti. Se vahvistui edelleen, kun Serbia, Slovenia, Kroatia, Bosnia, Makedonia ja Montenegro yhdistyivät Jugoslavian kuningaskunnaksi.[4] Serbit pitivät itseään samalla ansaitusti Jugoslavian hallitsevana osapuolena, sillä heillä oli ollut oma valtio aiemminkin, kun taas Slovenia ja Kroatia oli liitetty valtioon Itävalta-Unkarista.[5]

"Suur-Serbia" 1993.

Suur-Serbia-aatetta kannattivat entisessä Jugoslaviassa eniten serbien äärikansallismieliset poliitikot. Suur-Serbia-aatteen törmäämistä muiden nationalismien kanssa pidetäänkin usein Jugoslavian hajoamissotien syynä, ja itse suurserbialaisuutta serbien tekemien etnisten puhdistusten syynä.^lähde?

Serbit aikoivat liittää Suur-Serbiaan Serbian lisäksi Montenegron, Makedonian, Bosnia ja Hertsegovinan, Kosovon ja Vojvodinan. Kroatia aiottiin vallata Virovitica-Karlovac-Ogulin-Karlobag eteläpuolelta.[6]. Slobodan Miloševićin kannatusta suurserbialaisuudelle pidettiin jo sodan aikana hieman horjuvana, koska hän veti tukensa pois Radovan Karadžićilta. Karadžić näki serbien asian Bosniassa pyhänä, mutta Miloševićille Bosnian sodasta alkoi ajan kuluessa olla harmia.^lähde?

• Garašaninin Načertanije-suunnitelma ja englanninkielinen käännös siitä (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Greater Serbia from Ideology to Aggression (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)