Suunnitelma XVII

Ranskan varhaiset, 1870- ja 1880-luvuilla laaditut sotasuunnitelmat I–XII perustuivat lähinnä puolustukselle.[1] Saksan tuleva hyökkäys pysäytettäisiin, minkä jälkeen ranskalaiset ryhtyisivät vastahyökkäykseen. Tämän suunnitelman pohjalta Saksan vastaiselle rajalle rakennettiin voimakas linnoitusverkko, johon jätettiin kuitenkin aukkoja saksalaisten hyökkäyksen ohjaamiseksi ranskalaisten haluamaan suuntaan.[2] Tilanne kuitenkin muuttui, kun vuoden 1889 lainmuutos kasvatti Ranskan armeijan miesvahvuutta laajentamalla asevelvollisuutta ja kun vuonna 1892 solmittu Ranskan ja Venäjän liitto toi Ranskalle mahtavan liittolaisen Saksaa vastaan. Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana laadittuihin sotasuunnitelmiin alettiin lisätä myös hyökkääviä elementtejä. Vuoden 1909 suunnitelma XVI:ssa joukot päätettiin sodan syttyessä keskittää muutamille alueille, joista niitä voitaisiin joustavasti lähettää vastahyökkäyksiin eri paikkoihin.[1]

Joseph Joffre, hyökkäävän suunnitelman kannattaja ja Ranskan pääesikunnan päällikkö vuodesta 1911.

Hyökkäävää sotasuunnitelmaa kannattaneen niin sanotun à l’outrance -koulukunnan kannattajat kohosivat 1900-luvun alussa Ranskan armeijan ylimmän komennon enemmistöksi.[2] Samoihin aikoihin Ranskan armeijan johto alkoi painottaa yhä voimakkaammin taistelutahdon ja uhrihengen kaltaisia psykologisia tekijöitä voiton avaimena. Kenraali Victor-Constant Michelin toimiessa lyhyen aikaa ylimmän sotaneuvoston puheenjohtajana vuonna 1911 Ranskan sotasuunnitelmiin lisättiin ensi kerran maininta siitä, että Saksa saattaisi hyökätä Ranskaan puolueettoman Belgian kautta. Liian puolustuksellisena pidetty Michel kuitenkin erotettiin jo saman vuoden aikana. Hänen tilalleen tuli kenraali Joseph Joffre, joka nimitettiin yhtä aikaa pääesikunnan päälliköksi ja ylimmän sotaneuvoston varapuheenjohtajaksi. Suunnitelma XVII laadittiin hänen johdollaan.[1]

Suunnitelma XVII ennusti oikein Saksan hyökkäyksen Ranskaan Belgian kautta, mutta hyökkäyksen uskottiin tulevan Ardennien kautta eikä kauempaa pohjoisesta. Ardennien läpi hyökkäävien saksalaisten yhteydet olisivat alttiita ranskalaisten vastahyökkäykselle. Ranskalaisten suunnitelmana olikin välitön hyökkäys eikä vahva puolustus. Suunnitelman mukaan ranskalaisten ensimmäinen ja toinen armeija etenisivät Lorrainen kautta kohti Saarin aluetta, kun samaan aikaan kolmas ja viides armeija sijoitettaisiin Metzin ja Ardennien eteen valmiina hyökkäykseen Ardennien läpi tulevien saksalaisten pohjoista taustaa vastaan.[2]

Suunnitelma perustui entistä voimakkaammin joukkojen keskittämiseen, minkä tarkoituksena oli jättää ylipäällikölle vapaat kädet erilaisiin operaatioihin. Tarkoituksena oli erityisesti mahdollistaa Ranskan nopea ensi-isku saksalaisten ollessa vielä etenemässä Belgian halki.[1]

Suunnitelma XVII epäonnistui surkeasti vastaamaan saksalaisten Schlieffen-suunnitelmaan. Hyökkäyksen lopulta tullessa Saksan armeijan suuri voima osui ranskalaisten pohjoiseen siipeen. Myös Saksan sotilaallinen voima arvioitiin selvästi liian pieneksi. Ranska oletti Saksan käyttävän 63:a divisioonaa, kun todellisuudessa niitä oli 83. Laskuissa ei otettu huomioon ollenkaan Saksan reservijoukkoja, joiden taistelukyky aliarvioitiin. Ranskalaiset toteuttivat hyökkäyksensä Lorraineen, mutta saksalaisten kuudes ja seitsemäs armeija pysäyttivät sen Morhangen–Sarrebourgin taistelussa elokuussa 1914. Hyökkäys vaikutti kuitenkin Saksan Schlieffen-suunnitelmaan siten, että voitostaan rohkaistuneet saksalaiset toivat Lorraineen lisää joukkoja, joita piti alun perin käyttää muualla. Tämä oli ensimmäinen monesta alkuperäiseen Schlieffen-suunnitelmaan sodan alettua tehdyistä muutoksista, jotka johtivat lopulta saksalaisten hyökkäyksen epäonnistumiseen.[2]