Susisakaali

Susisakaalin (vas.) ja kultasakaalin (oik.) kallo.

Susisakaalia pidettiin aiemmin samana lajina kuin Euraasiassa elävää kultasakaalia, joka on ulkoisesti lähes identtinen susisakaalin kanssa. DNA-analyysit (esim. Koepfli et al. 2015 ja Viranta et al. 2017) ovat kuitenkin osoittaneet, että kyseessä on kaksi eri lajia ja että susisakaali on lähempää sukua sudelle ja kojootille kuin kultasakaalille.[1][5][4] Susisakaali on perinteisesti jaettu 3–6 alalajiin, mutta geneettisissä tutkimuksissa alalajeja ei ole määritelty.[2][6]

Susisakaali Ngorongorossa Tansaniassa.

Susisakaalin paino on 10–15 kiloa. Sen ruumiinpituus on 72,2–93 senttiä ja korkeus 38–40 senttiä. Turkki on takkuinen ja väriltään se vaihtelee harmaanruskeasta keltaisenruskeaan. Ruumiin alaosa, jalkojen sisäpuoli ja kaula ovat valkeahkoja. Selällä on pitempikarvaisempi harja. Päässä on kapea kuono ja pystyt pienehköt korvat. Suunympärystä on valkoinen ja kuono punaisenkeltainen. Jalat ovat pitkät ja sirot. Häntä on suhteellisen lyhyt ja tuuheakarvainen. Hännänpää on musta.[7]

Kultasakaaliin verrattuna susisakaali on pienempi ja värikkäämpi. Arabiansusi on kookkaampi ja suurempikorvainen. Villiintyneillä koirilla turkki on yleensä lyhyempi, hännänpäästä puuttuu musta ja turkin väritys on punertavampi.[7]

Susisakaalia tavataan laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Afrikassa. Levinneisyysalue käsittää osia Algeriasta, Burkina Fasosta, Eritreasta, Etelä-Sudanista Etiopiasta, Guineasta, Kamerunista, Keniasta, Keski-Afrikan tasavallasta, Libyasta, Malista, Mauritaniasta, Marokosta, Nigeristä, Nigeriasta, Senegalista, Somaliasta, Sudanista, Tansaniasta, Tšadista, Tunisiasta ja Länsi-Saharasta.[1]

Susisakaalin elinympäristö käsittää savannia, pensaikkomaita ja ruohikkomaita. Se pystyy selviytymään hyvin kuivissakin olosuhteissa puoliaavikoilla.[1]

Agaman saalikseen saanut susisakaali.

Susisakaalin elintavoista tunnetut seikat tiedetään paljolti vain tutkimuksista Serengetistä, Masai Marasta ja Etiopiasta. Laajemmat selvitykset muilta esiintymisalueilta puuttuvat.[1] Susisakaalit ovat sosiaalisia eläimiä ja liikkuvat tavallisesti pareina tai pienissä ryhmissä. Yleensä ne ovat aktiivisimmillaan öisin. Etenkin kauempana ihmisistä ne saattavat liikkua myös hämärässä. Susisakaalit tekevät useita eri äännähdyksiä, kuten vingahduksia, haukahduksia ja murinaa. Susisakaalilla on hyvä näkö- ja hajuaisti.[7]

Susisakaali on kaikkiruokainen ja pystyy käyttämään hyödykseen huomattavan erilaisia ravinnonlähteitä. Ne voivat syödä esimerkiksi hyönteisiä, liskoja, käärmeitä, pieniä nisäkkäitä, maassapesiviä lintuja ja raatoja. Ne voivat syödä myös meloneja ja maissia sekä käydä nuorten vuohten ja lampaiden kimppuun. Sitä pääasiallisesti saalistava petoeläin on täplähyeena.[7]

Susisakaali tekee pesänsä ennestään olemassa olleisiin koloihin esimerkiksi luolissa tai esimerkiksi tiheän kasvillisuuden suojaan. Lisääntymisaika ajoittuu alkukevääseen. Naaraan tiineys kestää 60 päivää ja pentuja on kerrallaan 4–5, tai harvemmin jopa 8. Naaras imettää 56–70 päivää, ja poikasista tulee sukukypsiä noin 12 kuukauden ikäisinä.[7]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt susisakaalin elinvoimaiseksi lajiksi. Sitä tavataan varsin laajalla alueella, vaikkakin paikoitelleen sen kantojen uskotaan olevan laskussa. Lajia pidetään monin paikoin myös tuhoeläimenä, koska se saattaa käydä kotieläimien kimppuun. Marokossa sitä myös metsästetään lihansa takia. Lisääntyvä kaupungistuminen saatta pienentää sen elinympäristöjä.[1]

Laji ei kuulu CITES-sopimuksen piiriin. Sitä tavataan useilla eri suojelluilla alueilla eri puolilla omaa levinneisyysaluettaan.[1]