Supertramp

Supertrampin perusti pianisti ja laulaja Rick Davies vuonna 1969. Hän oli ollut yhtyeessä nimeltä Joint, jota rahoittanut hollantilainen miljonääri Stanley August Miesegaes piti Daviesia lupaavana ja tarjoutui rahoittamaan Daviesin seuraavaakin yhtyettä. Davies laittoi hakuilmoituksen Melody Maker -lehteen, ja yhtyeeseen liittyivät kitaristi Richard Palmer, lyömäsoittaja Robert Millar ja laulaja/basisti Roger Hodgson. Yhtyeen nimi oli aluksi Daddy, mutta sekaannuksien välttämiseksi Davies vaihtoi nimeksi Supertramp walesiläiskirjailija William Henry Daviesin kirjan mukaan.[1]

Supertramp teki vuonna 1970 levytyssopimuksen A&M Recordsin kanssa, ja yhtyeen esikoisalbumi Supertramp julkaistiin samana vuonna. Progressiivista rockia sisältänyt albumi ei myynyt erityisen hyvin. Palmer ja Millar jättivät yhtyeen, Hodgson vaihtoi basson kitaraan, ja yhtyeeseen liittyivät basisti Frank Farrell, lyömäsoittaja Kevin Currie ja puhallinsoittaja Dave Winthrop. Yhtyeen toinen albumi Indelibly Stamped (1971) ei sekään ollut myyntimenestys, ja rahoittaja Miesegaes hylkäsi yhtyeen.[1]

Kun useimmat soittajatkin olivat jättäneet Supertrampin, Davies ja Hodgson perustivat uuden kokoonpanon, jossa Davies soitti pianoa ja lauloi, Hodgson soitti kitaraa, sähköpianoa ja lauloi, Dougie Thomson soitti bassoa, Bob C. Benberg soitti rumpuja ja lyömäsoittimia, ja John Anthony Helliwell soitti puhallinsoittimia ja kosketinsoittimia. Uusi kokoonpano soitti aiempaa popmaisempaa musiikkia. Crime of the Century (1974) oli Supertrampin kaupallinen läpimurto, ja siltä julkaistiin singlet ”Dreamer” ja ”Bloody Well Right”. Albumi Crisis? What Crisis? (1975) myi hiukan edeltäjään vähemmän, mutta Even in the Quietest Moments... (1977) antoi yhtyeelle listahitin kappaleella ”Give a Little Bit”. Samalla yhtyeestä oli tullut arvostettu live-esiintyjä.[1]

Vuoden 1979 albumi Breakfast in America nosti Supertrampin supertähteyteen. Albumi nousi Billboardin listaykköseksi ja myi neljä miljoonaa kappaletta Yhdysvalloissa sekä platinaa Kanadassa, Ranskassa, Saksassa ja Isossa-Britanniassa. Myös singlet ”Goodbye Stranger”, ”Take the Long Way Home” ja ”The Logical Song” olivat top-20-hittejä. Seuraavan albumin ...Famous Last Words... (1982) jälkeen Hodgson lähti soolouralle.[1]

Hodgsonin lähdön jälkeen Supertramp julkaisi 1980-luvulla vielä kaksi albumia, kunnes myös Davis jätti sen. Davies kokosi yhtyeen uudelleen vuonna 1996, ja kokoonpanossa olivat myös Helliwell, kitaristi Mark Hart ja lyömäsoittaja Jesse Siebenberg. Yhtye teki konserttikiertueen ja sen jälkeen uudet studioalbumit Some Things Never Change (1997) ja Slow Motion (2002). Vuonna 2010 Supertramp palasi jälleen yhteen maailmankiertueelleen, tosin edelleen ilman Hodgsonia.[1]

Pääartikkeli: Luettelo Supertrampin jäsenistä

Entiset jäsenet

Supertramp vuonna 1971. Lukien vasemmalta oikealle Roger Hodgson, Frank Farrell, Rick Davies, Kevin Currie ja Dave Winthrop.

• Roger Hodgson laulu, kosketinsoittimet, kitarat, pianot, sähkökitarat, akustiset kitarat, bassokitarat, sello, flageolet (1969-1983)
• Richard Palmer-James sähkökitara, akustinen kitara, balalaika, laulu (1969-1971)
• Keith Baker rummut, lyömäsoittimet (1969-1970)
• Robert Millar lyömäsoittimet, huuliharppu(1970-1971)
• Dave Winthrop huilut, saksofonit, laulu (1970-1973)
• Kevin Currie lyömäsoittimet (1971-1973)
• Frank Farrell bassokitara, piano, harmonikka, taustalaulu(1971-1972)
• Dougie Thomson basso, taustalaulu, ylimääräinen taustalaulu (1972-1988)
• Tom Walsh rummut, lyömäsoittimet (1996-1997)

Pääartikkeli: Supertrampin diskografia

• Supertramp Portrait (Arkistoitu – Internet Archive) Lyhytfilmi Supertrampin (tuolloin vielä nimellä Daddy) esiintymisestä PN Clubilla Münchenissä 14.12.1969 (10 min 22 s).