Super Nintendo Entertainment System

Kun Sega ilmoitti julkaisevansa oman 16-bittisen konsolinsa Sega Mega Driven (Sega Genesis Pohjois-Amerikan markkinoilla) vuonna 1988, Nintendon johtajat eivät aluksi osoittaneet juurikaan kiinnostusta kilpailevan konsolin kehittämiseen. Jo tätä aiemmin japanilainen NEC oli julkaissut NES-konsolin kanssa kilpailevan laitteensa, Turbografx-16:n. Turbografx-16:sta tuli Nintendolle varteenotettava vastustaja sikäläisillä markkinoilla. Sega puolestaan herätti kuluttajien huomiota sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa ylivertaisen teknologiansa ansiosta, jolloin Nintendo päätti vastata haasteeseen ja alkoi nopeasti kehitellä uutta konsolia.

Tuolloinen Nintendon pääjohtaja Hiroshi Yamauchi asetti Masayuki Uemuran vastuuseen konsolin suunnittelemisesta. He olivatkin alun perin suunnitelleet jo Famicomin 16-bittiseksi konsoliksi, mutta silloiset komponentit olivat liian kalliita, ja konsolista kehitettiin 8-bittinen versio. Koska komponentit olivat nyt paljon halvempia, ei Nintendo epäröinyt rakentaa tehokkaampaa laitetta.

Pohjois-Amerikan malli

Japanin malli

Super Famicom julkaistiin 21. marraskuuta 1990 Japanissa 25 000 jenin hintaisena, ja sen mukana tuli kaksi ohjainta. Pakettiin ei sisältynyt yhtäkään peliä. Julkaisu tuli juuri oikeaan aikaan, sillä kilpailijoiden konsolit olivat jo alkaneet syödä markkinoita Famicomilta. Julkaisupelejä olivat Super Mario World ja F-Zero, jotka ampaisivat heti ilmestyessään myyntilistojen kärkeen. Super Famicomin kysyntä ylitti kaikki odotukset, ja ensimmäinen 300 000 laitteen erä myytiin loppuun muutamassa tunnissa. Nintendo toimitti konsolinsa yöaikaan, sillä liikkui huhuja, että yakuzat yrittäisivät varastaa konsolit. Koneen julkaisun ympärillä pyörinyt kohu ja tungos kaupoissa saivat Japanin hallituksen pyytämään videopelivalmistajia julkaisemaan tulevaisuudessa konsolinsa ainoastaan viikonloppuisin.^lähde?

Super Famicomilla ei kaikkiaan ollut minkäänlaisia vaikeuksia Japanin konsolimarkkinoiden valtaamisessa; Nintendolla oli pian hallussaan 80 prosenttia Japanin markkinaosuudesta. Euroopassa SNES ei kuitenkaan koskaan saavuttanut markkinajohtajan asemaa ja Yhdysvalloissakin vasta vuonna 1994, varsinaisen 16-bittisen kauden päättymisen aikoina, lähinnä Donkey Kong Countryn suunnattoman suosion johdosta.[2]

Monet NES-lisenssejä ostaneet yhtiöt, kuten Squaresoft, Capcom, Tecmo, Konami ja Koei, ostivat myös SNES-lisenssejä NES:n suosion vuoksi. Tämä vahva kolmansien osapuolien tuki antoi Nintendolle etumatkaa kilpailussa.

Konsoli julkaistiin Yhdysvalloissa elokuussa 1991 200 dollarin hintaan. Ensimmäiset SNES-yksiköt paketoitiin Super Mario Worldin ja kahden ohjaimen kera. Se, ettei SNES ollut taaksepäin yhteensopiva Nintendon edellisen konsolin kanssa, kuten Sega Mega Drive edeltäjänsä Sega Master Systemin suhteen tai Atarin jotkut mallit (mm. Atari 7800), saattoi aiheuttaa kuluttajissa pientä huolta. Tämän lisäksi Sega Mega Drive oli jo saavuttanut hivenen suosiota (Segan lippulaivapelisarjan ensimmäinen osa Sonic the Hedgehog oli julkaistu vastikään). Mega Drive oli myös 50 dollaria halvempi kuin SNES.

Muutama kuukausi tämän jälkeen julkaistiin Pohjois-Amerikassa riisuttu, yhden ohjaimen sisältänyt versio Power Set 100 dollarin hintaan. Tullessaan elämänkaarensa puoleenväliin konsolia levitettiin uudelleen erilaisilla lisälaitteilla ja kylkiäispeleillä varustettuna. Yksi lisälaite oli Super Game Boy -lisälaite, jolla pystyi pelaamaan Game Boy -pelejä TV-ruudulla.

Konsolin laitteisto vaihteli vain maan TV-standardin mukaisesti. Esimerkiksi Australiaan maahantuotiin monia pelimoduuleja Euroopasta, sillä molemmat alueet käyttävät PAL-järjestelmää. Japani ja Yhdysvallat toimivat molemmat NTSC-järjestelmän alaisena, mutta alueiden erimuotoiset pelimoduulit eivät sovi toisen alueen konsoleihin.

SNES:llä on suuri kokoelma pelejä sisältäen myös monia yksinoikeudella sille tehtyjä pelejä. Sillä tehtiin myös suuri määrä menestyksekkäitä roolipelejä, kuten Squaresoftin Final Fantasy VI ja Chrono Trigger sekä Enixin Terranigma ja Dragon Quest -sarja. Jotkut SNES:n peleistä olivat uudistettuja versioita NES-peleistä; kaksi hyvää esimerkkiä ovat Super Mario All-Stars ja Ninja Gaiden Trilogy.

SNES julkaistiin Isossa-Britanniassa 150 punnan hintaisena huhtikuussa 1992, ja Manner-Euroopan julkaisu tapahtui muutamaa viikkoa myöhemmin. Eurooppalaisen mallin ulkoasu oli hyvin samankaltainen kuin japanilaisen Super Famicomin. Nintendon suurimpana ongelmana Euroopan julkaisuissa olivat kuitenkin jatkuvat levitysongelmat. Tilanne Suomen markkinoilla oli myös hyvin yksiselitteistä; virallinen maahantuoja, Bergsala, valitsi myyntiin päässeet pelit. Bergsala Oy meni myöhemmin konkurssiin. Yhtenä ongelmana Suomessa oli Segan kanssa käydyn tiukan kilpailun lisäksi pelimoduulien korkeat hinnat; uusien pelien hinta oli usein 600 markkaa (n. 100 euroa).

Sega yritti vuonna 1992 saada etulyöntiasemansa markkinoilla takaisin julkaisemalla Sega Mega-CD -lisälaitteen. Myös Nintendo alkoi 1990-luvun alussa kehitellä SNES:lle CD-ROM-asemaa. Sony oli tehnyt Nintendon kanssa sopimuksen äänipiirin tuottamisesta NES:iin vuonna 1988. Samassa sopimuksessa sovittiin, että Sony saa oikeuden kehittää Nintendolle CD-ROM-aseman ja että SNES-pelit tulevat toimimaan Sonyn tulevalla CD-pohjaisella konsolilla. 1991 Nintendo tajusi, että Sonyn kanssa tehty sopimus takasi Sonylle kontrollin^selvennä kaikkiin julkaistaviin CD-peleihin. Samana vuonna Amerikan Nintendon johtaja teki sopimuksen Philipsin kanssa. Sopimuksen mukaan Nintendon tulevat pelit toimisivat CD-i:llä, ja samalla Philips kehittäisi CD-ROM-aseman SNES:lle. Samalla Philips sai lisenssin Nintendon pelihahmoihin, ja laitteelle ilmestyikin muun muassa Mario- ja The Legend of Zelda -pelejä. Pelejä pidettiin huonolaatuisina eivätkä ihailijat laske niitä kuuluviksi pelisarjoihin.[3]

Vuoden 1991 CES-messuilla Sony julkisti Play Station -konsolinsa [4], jolla toimisivat SNES-moduulit ja Sonyn omat CD-ROM:it. Nintendo ilmoitti puolestaan tekevänsä yhteistyötä Philipsin kanssa SNES-CD-aseman parissa; Sony raivostui Nintendon puoltenvaihdosta. Osapuolet kuitenkin asettuivat, sillä Sonyllekin kannattavinta oli pitää ystävälliset suhteet yllä. Sonyn äänipiiri oli kuitenkin yhä käytössä SNES:ssä, ja SNES-moduulit tulisivat toimimaan Play Stationilla. Kun Sony ei saanut enää apua Nintendolta CD-ROM:ien saralla, se päätti ryhtyä toimimaan yksin. 1992 Nintendo ilmoitti peruuttavansa sopimuksen Sonyn kanssa, mutta yritykset kuitenkin päättivät myöhemmin tehdä yhteistyötä. Nintendo, Sony ja Philips lähtivät suunnittelemaan yhteistä pelikonsolia nimeltä SNES Nintendo Disk. Yhteistyö ei kuitenkaan kantanut hedelmää, ja lopulta vuonna 1993 Nintendo kertoi lopettaneensa SNES-CD:n kehityksen. Projektin hylkäämisen syiksi voi laskea muun muassa Sega Mega-CD:n kaupallisen tappion sekä sen, että Nintendo ansaitsi pelimoduuleillansa hyvin. Sony kehitti lopulta PlayStationin, mutta konsolin rakenteella ei ollut mitään tekemistä aikaisempien versioiden kanssa.[3]

SNES-CD-projektin hylkäämisen jälkeen Nintendo kertoi suunnitelmistaan kehittää uusi 64-bittinen konsoli[3], joka myöhemmin nimettiin Nintendo 64:ksi.

Vuoteen 1995 mennessä SNES oli jo selvästi jättänyt Mega Driven taakseen; SNES ohitti vuoden 1995 aikana ja vuoden 1996 alussa pelien myyntiluvuissa kaikki muut konsolit.[5] Tätä edesauttoi myös se, että Sega keskittyi lähes yksinomaan markkinoimaan seuraavaa konsoliaan, Sega Saturnia, jättäen Mega Driven taka-alalle. SNES:n myynti Pohjois-Amerikassa kuitenkin laski vuosina 1996 ja 1997 johtuen seuraavan sukupolven konsoleiden tulemisesta; Sonyn ensimmäinen pelikonsoli, PlayStation, alkoi Sonyn massiivisen markkinointikampanjan avulla saada jalansijaa kaikilla mantereilla, ja Nintendo julkaisi tämän kanssa kilpailemaan oman konsolinsa, Nintendo 64:n. SNES:n uudisversio, SNES 2, joka oli vanhaa mallia kevyempi ja muodoltaan pyöreämpi, julkaistiin 99 dollarin hintaan Yhdysvalloissa lokakuussa 1997. Japanissa julkaistiin vastaava laite nimeltään Super Famicom Jr.. Konsolin mukana tuli Super Mario World 2: Yoshi's Island -peli. Antenni- ja laajennusportit puuttuivat tästä versiosta, jota ei koskaan julkaistu Euroopassa.

Huomattavia myöhemmän sukupolven SNES-pelejä ovat mm. ainoastaan Japanissa julkaistut roolipelit Tales of Phantasia ja Star Ocean. Molemmat pelit sisälsivät korkealaatuista grafiikkaa ja jopa ääninäyttelyä, joskin rajoitetusti. Myös Nintendon ja Squaresoftin yhteistyönä valmistunut Super Mario RPG: Legend of the Seven Stars nousi monien suosikiksi, vaikkei myyntiluvuiltaan yltänytkään aikaisempien Mario-pelien tasolle. Nintendo lopetti SNES:n tuotannon Pohjois-Amerikassa vuonna 1999. Japanissa tuotanto jatkui vuoden 2003 syyskuuhun asti.

Monet SNES:n suositut pelit julkaistiin myöhemmin Game Boy Advancelle, jolla on hyvin samankaltaiset ominaisuudet. Virallisesti Nintendon uudeksi lippulaivaksi tullut Nintendo 64 julkaistiin loppuvuodesta 1996.

SNES:n suunnittelu oli aikaisekseen epätavallista. Siinä oli suhteellisen hidas keskussuoritin, jota tuettiin äänen ja grafiikan prosessointiin suunnitelluilla tehokkailla erikoispiireillä. Tämä oli uutta pelikehittäjille, ja seurauksena kolmannen osapuolen kehittäjien pelit olivatkin aluksi huonolaatuisia. Pelinkehittäjät tottuivat laitteistoon myöhemmin ja pystyivät lopulta hyödyntämään sen potentiaalin. SNES oli ensimmäinen konsoli, jossa sovellettiin äänioppia (mm. kaikuefektejä) pelien ääniefektien luomisessa. Jotkut myöhemmän sukupolven SNES-pelit, kuten Star Ocean ja Super Turrican 2, tukivat myös tuolloin uutta Surround-äänijärjestelmää. Kone tuki taustagrafiikan rotaatiota ja skaalausta laitteistotasolla, jotka yhdistämällä saatiin luotua alkeellinen Mode 7:ksi kutsuttu 3D-efekti. Sitä hyödynnettiin muun muassa F-Zerossa ja Super Mario Kartissa. Mode 7:ää käytettiin aikanaan jonkin verran muissakin laitteissa, kuten PC:ssä ja Game Boy Advancella ohjelmistopohjaisena toteutuksena.

• Suoritin
  • Nintendon oma erikoisvalmisteinen 5A22 (Ricoh 5A22), joka perustui Western Design Centerin 65816:een (WDC 65C816).
    • 16-bittinen suoritin, nopeudeltaan 1,79, 2,68 tai 3,58 MHz (valittavissa) 128 kilotavun keskusmuistilla.
• Ääni
  • Toisin kuin Sega Mega Drivessa, SNES:ssä on kokonaan PCM:ään eli digitoituihin ääniin perustuva äänipiiri, joka tuottaa ääntä samaan tapaan kuin wavetable-synteesi.
  • Äänen ohjainpiiri: 8-bittinen Sony SPC700 nopeudeltaan 4,1 MHz 64 kilotavulla muistia. PC:n tiedostonimipääte: .spc.
  • Pää-äänipiiri: 8-kanavainen Sony S-DSP, laitteistopohjainen ADPCM-datan purkaminen 32 kHz:n näytteenottotaajuudella.
  • Muistijakson kesto: 279 minuuttia.
  • Alipäästösuodin korkealaatuisemmille matalataajuuksisille äänille (basso).
  • Äänen keskusmuisti: 512 kilobittiä.
  • Äänikanavia: 8, käyttää pakattuja äänimuotoja.
  • Pulssikoodimodulaattori: 16-bittinen ADPCM. (Oikeammin 15-bittinen, joka käyttää pakattuja 4-bittisiä ADPCM-sampleja, jotka laajennetaan 15-bittisiksi samalla, kun ne prosessoidaan ylimääräisellä gaussilaisella äänen interpolointitekniikalla äänen tasoittamiseksi.)
• Grafiikka
  • Kuvan suoritinyksikkö: 16-bittinen.
  • Paletti: 32 768 väriä.
  • Yhtäaikaisia värejä ruudulla: 256. (Pienentämällä vaakapyyhkäisytaajuutta ohjelmoijat pystyivät näyttämään jopa 4 096 väriä samanaikaisesti ruudulla. Tätä keinoa käytettiin esimerkiksi Donkey Kong Countryssa.)
  • Tekstuuri- ja kartoitusmuistia: 64 kilotavua.
  • Resoluutio: 256×224:n ja 512×448:n välillä. Monet pelit käyttivät 256×224 pikselin resoluutiota, sillä suuremmat resoluutiot aiheuttivat hidastumista. Suurempia resoluutioita käytettiin lähinnä vähemmän suoritinta rasittavien pelin tapauksissa, pelivalikoissa, tekstissä ja kuvissa.
  • Suurin määrä ruudulla olevia spritejä: 128 (32 per rivi).
  • Enimmäismäärä spritepikseleitä yhdellä juovalla: 256. Renderöijässä oli ohjelmointivirhe, joka pudotti etummaiset spiritet taaimmaisten sijasta, jos juova ylitti rajan.
  • Yleisimmät näyttömoodit: 1x1 tekstimoodi 1 (16 väriä per tiili; 3 skrollaavaa tasoa) ja affinemapattu tekstimoodi 7 (256 väriä per tiili; yksi kääntyvä ja skaalautuva taso).
• Ohjaimet
  • Ohjaimen vasteaika: 16 millisekuntia.
  • Kaksi seitsenpinnistä ohjainporttia konsolin etuosassa.
• Pelimoduulit: koko 2–48 megabittiä, toimivat kahdella eri nopeudella (SlowROM ja FastROM).

SNES:n ohjain on muodoltaan NES-ohjainta pyöreämpi ja huomattavasti ergonomisempi. Start- ja select-näppäimet sekä ristiohjain on mallinnettu NES-ohjaimen mukaan. Uutena ominaisuutena olivat monesta myöhemmästäkin konsolista löytyvät L- ja R-näppäimet ohjaimen etuosassa. SNES-ohjain onkin vaikuttanut monen myöhemmän sukupolven konsolin ohjainsuunnitteluun huomattavasti; etenkin toimintonäppäimien asettaminen X-muotoon on nykykonsoleissakin yleisesti käytetty ratkaisu.[6]

SNES suunniteltiin helposti laajennettavaksi pelimoduuleissa olevilla apusuorittimilla ja muilla piireillä.[7] Tunnetuin monista laajennuspiireistä lienee Argonaut Softwaren kehittämä Super FX, joka sisälsi RISC-prosessorin. Sitä käytettiin tuottamaan polygoneja, teksturointia ja varjostusta muun muassa Star Foxissa ja myöhemmin Doomin SNES-versiossa. Piirin sekunnissa tuottamien polygonien määrä laskettiin kuitenkin vain muutamissa sadoissa tai tuhansissa, kun jo alkuperäisen PlayStationin vastaava luku oli satoja tuhansia, nykykoneiden satoja miljoonia. Digitaalisen signaaliprosessorin sisältänyt DSP-1 puolestaan paransi Mode 7 -efektejä ja mahdollisti nopeammat vektorilaskutoimitukset. Sitä käytettiin muun muassa Super Mario Kartissa.

Yleinen tehostaja oli myös SA-1 eli Super Accelerator -piiri, joka mahdollisti nopeamman prosessori- ja RAM-nopeuden. Tämä piiri toimi varsinaisen keskussuorittimen ja keskusmuistin rinnalla itsenäisesti, ja sitä käytettiin muun muassa Kirby-sarjan peleissä.

S-DD1-piiriä käytettiin Street Fighter Alpha 2:n ja Star Oceanin yhteydessä pelien grafiikkatiedostojen pakkauksessa ja purussa. Tämä mahdollisti yksityiskohtaisempien spritejen ja taustojen käytön, mutta peleissä saattoi esiintyä pieniä lataustaukoja piirin purkaessa dataa grafiikkasirun kautta.

• Super Game Boy -adapteri sallii Game Boy- ja Game Boy Color -pelien pelaamisen konsolilla.
• Super Scope - singon muotoinen valopistooli.
• SNES Mouse - hiiri, joka luotiin erityisesti kehittävää Mario Paint -peliä varten.
• Super Multitap ja Super Multitap 2 - Hudsonin lisensoitu moninpelilaajennus, joka antaa SNES:lle jopa 16 pelaajan tuen peleihin, jotka sitä tukevat (4 porttia per multitap).
• Satellaview - ainoastaan Japanissa julkaistu modeemilisäosa

SNES:lle julkaistiin kolmannen osapuolen lisälaitteita, joilla pelaajan oli mahdollista muokata pelinaikaista dataa esim. loppumattomien elämien saamiseksi. Nintendo itse ei valmistanut, lisensoinut eikä hyväksynyt huijauslaitteita.

• Pro Action Replay 2
• Game Genie