Suomi yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailuissa 1974

Suomalaiset yleisurheilijat nousivat laajalla rintamalla maailman huipulle 1970-luvun alussa. Münchenin olympialaisissa 1972 suomalaisyleisurheilijat saavuttivat kolme kultaa, yhden pronssin ja lisäksi kuusi pistesijaa. Vuoden 1973 maailmantilastossa mahtui kymmenen parhaan listalle peräti 16 suomalaista, joista kahdeksan oli kenttälajien urheilijoita ja neljä naisia. Eri lajien Suomen ennätyksiä paranneltiin yli 20 kertaa. Kilpailukausi 1974 jatkoi edellisvuosien linjaa ja herätteli suuria odotuksia ennen Rooman EM-kisoja. Euroopan tilastoissa kahdeksan parhaan joukkoon ylsi 14 suomalaista.[1]

Ennen Rooman EM-valintoja koettiin kaksi takaiskua, kun 400 metrin aitajuoksun SE-mies Ari Salin reväytti jalkansa kilpailukelvottomaksi ja kestävyysjuoksija Seppo Tuominen kärähti norefedriinin käytöstä. Valinnoissa käytettiin tiukkaa linjaa, jonka mukaan jokaisella kisoihin kelpuutetulla urheilijalla tuli onnistuessaan olla mahdollisuudet pistesijalle eli kahdeksan parhaan joukkoon. Joukkueeseen nimettiin yhteensä 32 urheilijaa, joiden tavoitteena oli 5-7 mitalin ja lisäksi 8-10 pistesijan saavuttaminen.[2]

Suomi palasi Roomassa EM-kisojen huippumaiden ryhmään yli 20 vuoden tauon jälkeen. Neljä Euroopan mestaruutta ja yhteensä kymmenen mitalia takasivat mitalitilastossa viidennen sijan. Lisäksi suomalaiset saavuttivat seitsemän pistesijaa. Viimeksi Suomi oli päässyt parempaan EM-mitalisaaliiseen Oslossa 1946.

Suomalaiset naisurheilijat nousivat Roomassa lopullisesti kansainväliselle tasolle, kun Nina Holmén ja Riitta Salin voittivat ensimmäisinä suomalaisnaisina EM-kultaa.[3] Salinin 400 metrin voittoaika 50,14 oli uusi maailmanennätys ja Holménin 3 000 metrin voittoaika 8.55,2 uusi Suomen ennätys. Yhteensä suomalaisnaiset saavuttivat viisi mitalia, kun aikaisemmista EM-kisoista saaliina oli vain Maire Österdahlin pituushypyn pronssi vuodelta 1950. Myös kolmas naisten mestaruus oli lähellä, sillä Salinin ankkuroima 4 × 400 metrin viestijoukkue kamppaili kultamitalista loppuun asti mutta jäi lopulta hopealle.[4] Viestissä toisen osuuden juossut Mona-Lisa Pursiainen saavutti lisäksi pronssia 200 metrillä ja 100 metrilläkin häntä pidettiin mitalisuosikkina, mutta siinä tuloksena oli kuudes sija.[5] Pirkko Helenius oli kolmas tasaisessa pituushyppykilpailussa, jossa seitsemän naista hyppäsi vähintään 650. Heleniuksen tulos 659 jäi vain kuusi senttiä Unkarin Ilona Bruzseyakin voittotuloksesta.

Suomalaismiehistä kultamitalin voittivat Pentti Kahma kiekonheitossa ja Hannu Siitonen keihäänheitossa, jossa Aimo Aho ja Jorma Jaakola olivat vaisuja ja jäivät pistesijojen ulkopuolelle. Ennen EM-kisoja Siitonen johti Euroopan tilastoa ja seitsemän parhaan joukossa oli peräti neljä suomalaisheittäjää.[2] Kiekonheitossa Kahma heitti parhaan tuloksensa kilpailun viimeisellä kierroksella.[6]

Yllättävimpänä suomalaismitalina pidettiin Markku Taskisen pronssia 800 metrin juoksussa. Vielä loppusuoran alussa Taskinen oli joukon viimeisenä.[6] Olympiasankari Lasse Virén oli kärsinyt jalkavaivoista mutta onnistui kirimään 5 000 metrillä pronssille.[1] Kolmanneksi sijoittui myös miesten 4 × 400 metrin viestijoukkue, joka juoksun ankkurisuudella jopa johti kilpailua.[4] Lähelle mitalia pääsivät vielä Antti Kalliomäki, Markku Kukkoaho ja Ossi Karttunen, joista Kalliomäki oli jaetulla neljännellä sijalla tasaisessa seiväshyppykilpailussa ja Kukkoaho sekä Karttunen sijoilla neljä ja viisi 400 metrin juoksussa. Kukkoaho jäi pronssista kuusi sadasosaa ja ennätyksensä juossut Karttunen yhdeksän.

Myös joitain pettymyksiä koettiin. Kauden aikana yli 21 metriä työntänyt Reijo Ståhlberg ei toipilaana pystynyt kamppailemaan mitaleista kuulantyönnössä.[7] Myös kestävyysjuoksija Pekka Päivärinta oli ollut hyvässä vireessä pitkin kesää mutta hyytyi Roomassa sekä 10 000 että 5 000 metrin loppukilpailuissa jäännössijoille.[1] Estejuoksun loppukilpailussa Tapio Kantanen kompuroi peräti kahdella esteellä ja jäi yhdenneksitoista.[8] Miesten 200 metrillä Antti Rajamäki selviytyi loppukilpailuun, johon hän ei selkävaivaisena kuitenkaan pystynyt osallistumaan.[7]

• Martiskainen, Seppo (toim.): Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Suomen yleisurheilun 100 vuotta. Yleisurheilun tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1.
• Siukonen, Markku & Ahola, Matti (toim.): Suuri EM-kirja. Yleisurheilun EM-kisat 1934-1990. Sporttikustannus Oy, 1990. ISBN 951-8920-11-7.