Suomi yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailuissa 1954

Yleisurheilun yhteistoimintavaliokunta valitsi pääosan EM-kisajoukkueesta Turussa Kalevan kisojen jälkeen pidetyssä kokouksessa 13. elokuuta 1950. Neljä päivää myöhemmin pidetyssä toisessa kokouksessa joukkueeseen otettiin mukaan vielä neljä miesjuoksijaa ja ainoana naisurheilijana 800 metrin juoksija Inga-Lill Nyqvist. Joukkueeseen tuli valituksi yhteensä 30 urheilijaa.[1]

Valituista urheilijoista noin kymmenellä uskottiin olevan mitalimahdollisuuksia. Suurimmat odotukset kohdistuivat maratoonareihin, estejuoksijoihin, keihäänheittäjiin ja seiväshyppääjiin. Lisäksi kolmiloikkaaja Tapio Lehto oli Euroopan tilastossa kolmannella sijalla.[1]

Suomi säilytti edelleen asemansa Euroopan parhaiden yleisurheilumaiden joukossa saavuttamalla Bernistä yhdeksän mitalia.[2] Kaksi kultaa, kolme hopeaa ja neljä pronssia takasivat mitalitilaston kuudennen sijan. Pistesijoja (sijat 4-6) suomalaisille kertyi neljä.

Kisojen avauspäivänä Veikko Karvonen juoksi maratonreitiltä ensimmäisenä maaliin, mutta lopulliset tulokset jäivät tuomarineuvoston harkintaan, koska stadionille kärjessä tullut Neuvostoliiton Ivan Filin juoksi stadionilla harhaan toimitsijoiden virheen vuoksi. Lopulta tuloksia ei kuitenkaan muutettu ja Karvonen sai kultamitalin. Filin ehti kilpailussa kolmannelle sijalle.[1]

Toisen mestaruuden Suomelle voitti Eeles Landström, joka vuonna 1950 oli jo parantanut seiväshypyn Suomen ennätystä kolmesti. Bernissä Euroopan mestaruuteen vaadittiin tulos 440, joka oli jälleen uusi SE.[3] Suomen ennätyksiin venyivät myös Voitto Hellstén 400 metrillä ja Ossi Mildh 400 metrin aidoissa. Hellsténin aika riitti hopeamitaliin ja Mildhin aika pronssiin. Lisäksi he olivat voittamassa 4 x 400 metrillä Suomen kautta aikojen ensimmäistä EM-viestimitalia. Etenkin Hellsténin ja Mildhin henkilökohtaisia mitaleja pidettiin yllätyksenä, kuten myös Torbjörn Lasseniuksen hopeamitalia kymmenottelussa.[4]

Estejuoksun maailmantilaston ykköseltä, Olavi Rinteenpäältä odotettiin mestaruutta, mutta hän sai tyytyä hopeaan. Myös keihäänheitosta odotettiin enemmän, vaikka Soini Nikkinen saavuttikin pronssia. Keihäsmestaruutta puolustanut Toivo Hyytiäinen oli käsivammaisena vasta yhdeksäs. Pettymyksenä pidettiin myös jopa mitaliehdokkaaksi arvioidun Jorma Valkaman jäämistä pituushypyn loppukilpailun ulkopuolelle.[5]

• Martiskainen, Seppo (toim.): Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Suomen yleisurheilun 100 vuotta. Yleisurheilun tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1.
• Siukonen, Markku & Ahola, Matti (toim.): Suuri EM-kirja. Yleisurheilun EM-kisat 1934-1990. Sporttikustannus Oy, 1990. ISBN 951-8920-11-7.