Suomi 1970-luvulla

Suomessa vallitsi koko 1970-luvun ajan niin sanottu Kekkosen aika sekä suomettumisen aika.[1] Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella vuonna 1970.[2]

Presidentti Urho Kekkonen valittiin poikkeusmenettelyllä neljännelle virkakaudelleen vuonna 1974 – laki presidentin toimikauden pidentämiseksi neljällä vuodella syntyi värikkäiden vaiheiden jälkeen tammikuussa 1973[3][4] – ja normaalissa valitsijamiesvaalissa laajan poliittisen rintaman tuella viidennelle kaudelleen vuonna 1978. Vuoden 1978 vaalissa Kekkosta vastassa oli neljä pienpuolueiden ehdokasta.[5]

Suomessa järjestettiin neljät eduskuntavaalit vuosina 1970, 1972, 1975 ja 1979. Presidentti Urho Kekkonen hajotti eduskunnan kahdesti, ensin syksyllä 1971 ja toisen kerran kesällä 1975.[6] Suomen Maaseudun Puolue saavutti suurvoiton vuoden 1970 vaaleissa,[7] mutta hajosi kahtia sisäisten kiistojensa vuoksi jo pari vuotta myöhemmin.[8] Tällöin puolueen oppositio muodosti uuden Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen, joka kuitenkin putosi pian eduskunnasta.[9] Lisäksi Kokoomuksessa ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa puhjenneet linjariidat johtivat Perustuslaillisen Kansanpuolueen syntyyn.[10] Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) katosi puoluekartalta,[11] kun taas Suomen Kristillinen Liitto nousi uutena puolueena eduskuntaan.[12] TPSL:n lakkauttamista vastustaneet puolueen jäsenet perustivat Sosialistisen Työväenpuolueen, mutta se ei saanut kansanedustajia yksissäkään eduskuntavaaleissa. Puolue poistettiin rekisteristä vuonna 1979.[13]

Poliittiset hallitukset rakentuivat pääsääntöisesti niin sanotulle kansanrintamapohjalle (SDP, SKDL ja Keskustapuolue), pienpuolueista hallitukseen päätyivät usein myös LKP sekä RKP. Kokoomus sekä SMP olivat ulkopoliittisista syistä koko vuosikymmenen ajan oppositiossa. Kokoomus yritti sitkeästi remonttimiesten avulla päästä hallituskelpoiseksi.[14] Vuosikymmenen aikana Suomessa toimi kolme niin sanottua virkamieshallitusta, joista kahta johti ylipormestari Teuvo Aura ja yhtä varatuomari Keijo Liinamaa, joka tuli tunnetuksi myös pitkäaikaisena valtakunnansovittelijana.[15] Kalevi Sorsan ensimmäinen hallitus istui lähes kolme vuotta ja nousi Suomen siihen saakka toiseksi pitkäikäisimmäksi hallitukseksi. Kun uuden poliittisen hallituksen muodostaminen osoittautui syksyllä 1975 vaikeaksi, presidentti Urho Kekkonen "runnoi" kokoon "hätätilahallituksen", jonka pääministeriksi tuli jo eläkkeelle siirtynyt maaherra Martti Miettunen.[16]

Tunnettuja oppositiopoliitikkoja olivat Tuure Junnila, Eero Lattula, Pentti Mäki-Hakola ja Kullervo Rainio (Kok.), Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi (SMP) sekä Georg C. Ehrnrooth (RKP). Rainio ja Ehrnrooth siirtyivät Perustuslailliseen Kansanpuolueeseen.^lähde? Kokoomuksessa vaikutti niin sanottu remonttimiesten ryhmä, jonka näkyvimpiä hahmoja olivat Juha Vikatmaa, Ilkka Kanerva ja Ilkka Suominen. Ryhmä pyrki tekemään Kokoomuksesta hallituskelpoisen lähentämällä puoluetta myötämielisemmälle linjalle Urho Kekkosta ja Neuvostoliittoa kohtaan.[17]

1970-luvulla eli vahvasti poliittinen termi taistolaisuus, jolla viitataan Taisto Sinisalon johtamaan Suomen kommunistisen puolueen sisäiseen oppositioon ja sen ympärillä toimineeseen liikkeeseen. Taistolaisilla oli tavoitteena lisätä sosialismia Suomen yhteiskunnassa, mitä monet liikkeeseen kuulumattomat paheksuivat.[18]

Suomi nousi hetkeksi maailman huomion keskipisteeseen, kun Helsingin Finlandia-talossa järjestettiin kesällä 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK). Kokoukseen osallistuivat kaikki Euroopan valtiot − Albaniaa lukuun ottamatta − sekä Yhdysvallat ja Kanada. Monet valtionpäämiehet käyttivät ETYKin tarjoamaa tilaisuutta hyväkseen myös kahden- ja monenkeskisiin keskusteluihin.[19]

Koijärven kuivatushankkeen estäminen oli osa Suomen 1970-luvun lopun poliittista ilmapiiriä. Kuvassa Vihreän liiton kansanedustajat Ville Komsi ja Irina Krohn (toinen ja kolmas oikealta) saapuvat Koijärven padonrakentajien leirille huhtikuussa 1979.

Vuosikymmenen puhutuimpia poliittisia muistelmateoksia oli syksyllä 1970 ilmestynyt jatkosodan aikaisen pääministerin Edwin Linkomiehen Vaikea aika, jonka tekijä oli määrännyt julkaistavaksi vasta kuolemansa jälkeen.[20] Keskustelua synnyttivät kirjan kuvaaman ajanjakson tapahtumien ohella myös Linkomiehen arviot muista saman ajan poliitikoista. Huomiota herätti myös presidentti Urho Kekkosen vuonna 1976 julkaisema kaksiosainen kirjekokoelma Kirjeitä myllystäni, joka toi poliittiseen kielenkäyttöön termin myllykirje.[21]

SDP:n taloudenhoitaja Pentti Ketola ja kaksi hänen apulaistaan jäivät kiinni Arlandan lentoasemalla syyskuussa 1975 heidän yrittäessään salakuljettaa Ruotsin metalliliitolta ja Länsi-Saksan ammattiyhdistysliikkeeltä saatua valuuttaa Suomeen. Rahat oli tarkoitettu SDP:n vaalitueksi Metalliliiton vaaleihin. Julkisuudessa liikkui huhuja Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n osuudesta varojen hankintaan, minkä SDP kiisti.[22]

Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimuksen valmisteluun liittyi syksyllä 1972 Zavidovo-vuoto, jossa presidentti Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon salaisista keskusteluista tehty muistio vuoti julkisuuteen. Vuodon taustalla oli poliittisen äärivasemmiston vastustus sopimuksen solmimiselle.[23] Vuosikymmenen lopulla Suomen poliittista elämää alkoivat ravistella Salora- ja Valco-skandaalit.[24]

Vuonna 1979 ympäristöaktivismi tuli julkisuuteen Koijärvi-liikkeen estäessä Forssassa sijaitsevan, merkittävänä lintualueena pidetyn Koijärven kuivatushankkeen.[25] Osittain punk-musiikin ja uuden aallon musiikin aatteiden vaikutuksesta aseistakieltäytyminen ja siviilipalvelus alkoivat huomattavasti yleistyä verrattuna aiempaan. Siviilipalvelukseen pääseminen ei ollut helppoa, vaan vaati vakaumuksen todistamista virallisesti.[26]

Politiikka tuli myös kouluihin teiniliittojen myötä, jotka pyrkivät vaikuttamaan opiskelijoiden ja koululaisten asemaan. Teiniliittojen poliittisessa kielenkäytössä tunnettiin esimerkiksi käsite opiskelijoiden lakko.[27]

Vappu Helsingissä vuonna 1975

1970-luvulla Suomessa toteutettiin lukuisia merkittäviä lain säädöksiä:

• 1970: Rotusyrjinnästä tuli rangaistava teko.[28]
• 1971: Homoseksuaalinen kanssakäyminen laillistettiin.[29]
• 1971: Laki työttömyyspäivärahasta ja työttömyyskassoista säädettiin.[1]
• 1972: Sodanaikainen kuolemanrangaistus poistettiin laista.[30]
• 1972: Äänioikeusikäraja laskettiin 18 vuoteen.[31]
• 1973: Laki lasten päivähoidosta säädettiin.[32]
• 1975: Kuritushuonerangaistus poistettiin laista.[33]
• 1976: Täysi-ikäisyyden raja laskettiin 18 vuoteen.[31][34]
• 1977: Tupakkalaki astui voimaan.[35]
• 1978: Kuluttajansuojalaki säädettiin.[36]

Vuoden 1969 lopussa Suomen väkiluku oli noin 4 614 000, ja vuoden 1979 lopussa puolestaan noin 4 771 000. Väkiluku kasvoi 1970-luvulla 3,4 prosenttia.[37][38][39]

Vuosittain syntyi keskimäärin noin 63 000 lasta. Lapsia syntyi hieman enemmän kuin 2000-luvulla. Vielä vuosikymmenen alussa syntyneistä lapsista vain vajaat kuusi prosenttia oli aviottomia, mutta asenteiden liberalisoituessa aviottomien synnytysten osuus nousi vuosikymmenen loppuun mennessä noin 12 prosenttiin. Synnyttäjien keski-ikä nousi. Kuolleisuus oli korkeimmillaan 9,9 promillea vuonna 1971 ja matalimmillaan 9,2 promillea vuosina 1978 ja 1979. Vuosittain kuoli keskimäärin noin 44 000 ihmistä. Imeväiskuolleisuus laski vuosikymmenen alun 11,4 promillesta vuosikymmenen lopun 7,5 promilleen.[39]

1960-luvun lopulla alkoi suomalaisten vilkas työperäinen muuttoliike Ruotsiin, kun Suomen kaupunkien elintason kohoaminen vähensi työllisyyttä maaseudulla ja samalla Ruotsin elinkeinoelämä tarvitsi nopeasti lisätyövoimaa.[40] Muutto oli vielä vuonna 1970 niin vilkasta, että hetkellisesti Suomen väkiluku laski. Elintason nousun myötä vuosikymmenen alkupuolella maastamuutto romahti. Vuonna 1970 yli 50 000 suomalaista muutti ulkomaille, mutta vuonna 1973 vain noin 10 000.[41] Myöhemmin 1970-luvulla monet muuttivat Ruotsista takaisin Suomeen.[42]

Ulkomaalaisten määrä Suomessa 1970-luvulla oli hyvin alhainen. Vuonna 1973 Suomeen saapui ensimmäinen suurempi pakolaisryhmä, Augusto Pinochetin vainoja paenneet chileläiset.[43] Vuonna 1979 Suomeen saapui venepakolaisia Vietnamista.[44]

1970-luvulla väkiluku kasvoi nopeasti etenkin pääkaupunkiseudulla. Edellisellä vuosikymmenellä kiihtynyt vilkas muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin, huomattava kaupungistuminen ja suurten kaupunkien lähiöiden voimakas kasvu[45][46] jatkui 1970-luvulla. Kaupunkeihin muutti vilkkaasti etenkin nuori suuri ikäluokka, joten maaseudun asukaskanta vanheni.[47] Vuoden 1970 lopulla noin 51 prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa, ja vuosikymmenen loppuun mennessä kaupungissa asuvien osuus oli noussut lähes 60 prosenttiin.[39] Suomen suurimmat kaupungit vuoden 1979 lopulla olivat Helsinki (483 743 asukasta), Tampere (165 883 asukasta), Turku (163 903 asukasta), Espoo (133 712 asukasta), Vantaa (129 807 asukasta), Lahti (94 900 asukasta) ja Oulu (93 420 asukasta).[39]

Taulukossa on esitetty Suomen silloisen läänijaon mukainen läänien väkiluku vuosien 1970 ja 1979 lopussa Tilastokeskuksen mukaan.[39]

Merkittävä kansanterveyden edistämishanke oli maaherra Esa Timosen aloitteesta vuonna 1972 käynnistetty Pohjois-Karjala-projekti. Itä-Suomen ja erityisesti Pohjois-Karjalan läänin asukkailla, erityisesti miehillä, oli muuta maata korkeampi sydän- ja verisuonitautikuolleisuus ja siten lyhyempi elinikä, mikä johtui varsinkin tupakoinnista sekä liiallisesta suolan ja kovan rasvan käytöstä. Myöhemmin projekti osoittautui onnistuneeksi.[48][49]

Suomen ensimmäinen ydinvoimala aloitti toimintansa Loviisassa vuonna 1977.

Alkutuotannon merkitys elinkeinona väheni 1970-luvulla, samalla kun palveluelinkeinon merkitys kasvoi.[52] Vuosikymmenen alussa Suomi oli vielä selvästi maatalousvaltaisempi kuin muut läntisen Euroopan maat sekä myös sosiaaliturvansa tasossa ja laajuudessa selvästi jäljessä muista. Kuitenkin jo 1970-luvulla suomalaisten tuloerot olivat muiden Pohjoismaiden tavoin vähäisiä, ja uudessa suomalaisessa sosiaalipolitiikassa keskeistä oli pyrkimys vähäisiin tuloeroihin. Työaika lyheni ja useita erilaisia tukia otettiin käyttöön, kuten työttömyyseläke, asumistuki ja opintotuki.[42]

Suomen eduskunta hyväksyi syksyllä 1973 Suomen ja Euroopan talousyhteisön EEC:n välisen vapaakauppasopimuksen, joka astui voimaan vuoden 1974 alussa. Tämän myötä useimpien teollisuustuotteiden tullit poistuivat 1. heinäkuuta 1977 kokonaan Suomen ja EEC-maiden välisestä kaupasta.[53] Hieman aiemmin oli solmittu Suomen ja sosialististen maiden talousyhteisön SEV:n välinen taloudellinen yhteistyösopimus.^lähde?

Puunkorjuun mullistuksista voidaan mainita vuonna 1975 valmistunut ensimmäinen Pika 75 -monitoimikone. Se oli Pohjoismaiden ensimmäinen puunkorjuukone, joka kaatoi, karsi ja katkoi puun ilman metsurin apua. Tämä oli merkittävä askel puunkorjuussa, mutta johti myös metsurien ammattiryhmän pienenemisen murto-osaan entisestä.[54][55]

Vähittäiskaupassa vuosikymmenen merkittävä uutuus olivat suuret automarketit. Suomen ensimmäinen automarket oli joulukuussa 1970 avattu Anttila-ketjuun kuulunut Raketti Hämeenlinnassa.[56] Seuraavaksi avattiin Maxi-market Espoon Leppävaaraan vuonna 1971.[57][58] Niin ikään vuonna 1971 avattiin myös ensimmäinen Keskon Citymarket Lahteen,[59] ja 1972 Jyväskylään avattiin ensimmäinen S-ryhmän Prisma.[60]

Lapuan patruunatehtaassa sattui 13. huhtikuuta 1976 räjähdys, jossa kuoli 40 ja loukkaantui 60 tehtaassa työskennellyttä henkilöä. Onnettomuus on näin ollen yksi Suomen rauhanajan tuhoisimmista, ja sen seurauksena lukuisat lapset menettivät ainakin toisen vanhempansa.[61]

Vuoden 1973 öljykriisi ei iskenyt Suomeen yhtä kovasti kun muualle Eurooppaan, sillä clearing-kauppasopimuksen takia neuvostoliittolaisen öljyn hinnan jyrkkää nousua kompensoivat samaa vauhtia kasvaneet vientimahdollisuudet itään.[42] Öljyn hinta kävi kuitenkin hetken taivaissa vuodenvaihteessa 1973-1974, jolloin pidettiin noin puolen vuoden pituinen energiansäästöohjelma ja samalla vaihtoehtoisten energianlähteiden, kuten turpeen, käyttö lisääntyi.[62]

Suomen ensimmäiset ydinvoimalat otettiin käyttöön 1970-luvun lopulla. Loviisa 1 aloitti kaupallisen sähköntuotantonsa toukokuussa 1977[63] ja Olkiluoto 1 lokakuussa 1979.[64] 1980-luvulle siirryttäessä ydinvoiman osuus Suomen sähkönkulutuksesta oli noin 17 prosenttia.[65]

Kehä III Helsingin maalaiskunnan Kuninkaalassa vuonna 1970.

Saab 96 oli suosittu henkilöautomalli, jota valmistettiin myös Suomessa.

Henkilöautojen ensirekisteröinnit kasvoivat huomattavasti aiempiin vuosikymmeniin nähden: kaiken kaikkiaan 1970-luvulla ensirekisteröitiin noin 966 000 henkilöautoa. Kuorma-autoja ja moottoripyöriä taas rekisteröitiin aiempaa vähemmän. Henkilö-, paketti-, kuorma- ja muita autoja oli Suomessa vuonna 1970 noin 828 000, vuonna 1979 jo noin 1,3 miljoonaa. Moottoripyöriä taas oli läpi 1970-luvun reilut 40 000, mikä oli selvästi vähemmän kuin 1960-luvulla.[39] Miljoonan rekisterissä olevan henkilöauton raja ylittyi vuonna 1976.[72]

Saab- ja Lada-henkilöautojen suosio kasvoi käyttöautoina.[73][74] Saabin valmistus Suomessa nosti Saab 96- ja Saab 99-mallit maineeseen turvallisina perheautoina. Myös 1960-luvulla ilmestyneet japanilaiset henkilöautot kasvattivat edelleen suosiotaan, kun taas Iso-Britanniassa valmistettujen autojen markkinaosuus alkoi voimakkaasti laskea. Autotekniikassa etuvetotekniikka alkoi nousta vanhanaikaisen takavetotekniikan rinnalle. Vuosikymmenen lopulla Suomessa alettiin koota myös Talbot (aluksi Chrysler)-henkilöautoja. Vuosikymmenen myydyimpiä henkilöautomerkkejä olivat Saabin ja Ladan ohella Ford, Fiat, Datsun, Toyota, Opel, Volkswagen ja Volvo. Suomen eniten myytyihin henkilöautoihin kuuluneen Volkswagen Kuplan maahantuonti päättyi vuonna 1975.^lähde?

Brittiläisten automerkkien koko vuosikymmenen kestäneen alamäen mukana Triumph poistui Suomen markkinoilta vuonna 1976.[75] Brittiautojen ohella suosiotaan menetti selvästi myös neuvostoliittolainen Moskvitš.[76] Japanilaisten Isuzu-henkilöautojen myynti Suomessa päättyi vuonna 1972.[77] Isuzun maahantuojana toiminut Helkama-konserni aloitti toisen japanilaisen, Mitsubishin tuonnin vuonna 1976.[78] Neuvostoliittolaisesta Ladasta tuli välittömästi suosittu sen tullessa Suomeen vuonna 1971.[79] Aivan vuosikymmenen alussa Wihuri-yhtymä alkoi tuoda maahan myös puolalaista Polski-Fiatia.[80]

1960-luvulla alkanut moottoriteiden rakentaminen Suomeen jatkui 1970-luvun alkuvuosina, mutta pysähtyi vuoden 1973 öljykriisiin. Siihen mennessä ehtivät valmistua muiden muassa valtatie 1:n moottoritieosuus Kirkkonummen Veikkolasta Lohjanharjulle, Porvoonväylän moottoritieosuus Tattariharjusta Massbyhyn sekä Nokian moottoritie Tampereen Pispalasta Nokian Pitkäniemeen. Tämän jälkeen uusia moottoriteitä ei valmistunut yli kymmeneen vuoteen. Vuoden 1973 lopussa Suomessa oli moottoriteitä yhteensä 169 kilometriä, ja siitä oli pääkaupunkiseudulla 64 prosenttia, Tampereen seudulla 12 ja Turun ympäristössä 11 prosenttia.[81]

Paasion hallitus asetti maaliskuussa 1972 Suomen ensimmäisen parlamentaarisen liikennekomitean. Tämä osoitti, että Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry:n vuonna 1969 julkaisema alun perin pamfletiksi tarkoitettu kirjanen ”Alas auton pakkovalta” oli otettu vakavasti. Vuoteen 1975 saakka työskennelleen komitean mittavin tulos oli esitys uudeksi tieliikennelaiksi. Uusi laki hyväksyttiin eduskunnassa pitkän valmistelun jälkeen keväällä 1981 ja se tuli voimaan huhtikuun alussa 1982.[82]

Liikenneturvallisuus parani Suomessa huomattavasti 1970-luvun aikana. 1970-luvun alussa Suomi oli yksi maailman vaarallisimmista tieliikennemaista, mitä selittivät muun muassa autojen määrän merkittävä kasvu ja teiden huono kunto. Vuosi 1972 oli Suomen tiehistorian synkin vuosi, jolloin liikennekuolemia oli peräti 1 156 ja loukkaantumisia lähes 16 000, vaikka teillä oli yli kaksi kertaa vähemmän liikennettä kuin nykyisin.[83] Vuosikymmenen tuhoisimpia tieliikenneonnettomuuksia olivat ainakin Kannonkosken tasoristeysturma 22.2.1971, Luumäen linja-autoturma 17.11.1973 ja Laukaan linja-autoturma 5.7.1974. Presidentti Urho Kekkonen vaati uudenvuodenpuheessaan vuonna 1973 ryhtymistä toimenpiteisiin liikenneturvallisuuden lisäämiseksi. Vuonna 1972 ajovalojen käyttö talvella tuli pakolliseksi ja seuraavana vuonna se säädettiin pakolliseksi vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Vuonna 1975 astui voimaan turvavöiden käyttöpakko henkilöautojen etupenkillä. Vuonna 1977 moottoripyöräilijöille säädettiin kypäräpakko ja rattijuopumuksen promillerajat määriteltiin, vaikkakin päihtyneenä ajaminen oli sitä ennenkin rangaistavaa. Vuonna 1978 talvirenkaiden käyttö talvikuukausina tuli pakolliseksi ja pysyvä nopeusrajoitusjärjestelmä säädettiin. Nopeusrajoituksia oli tosin kokeiltu jo aiemminkin, mutta niiden uskottiin enemmän aiheuttavan ruuhkia ja rajoittavan yksilönvapautta kuin lisäävän turvallisuutta. Vuonna 1978 liikenteessä kuoli 610 ja loukkaantui noin 8 700 ihmistä.[84]

Autojen turvallisuuden ohella toiseksi tärkeäksi myyntiargumentiksi nousi taloudellisuus eli käytännössä mahdollisimman alhainen polttoaineen kulutus. Moottorien hyötysuhde oli parantunut jatkuvasti autoilun alkuajoista lähtien. Taloudellisuuden perustana oli raakaöljyn hintakehitys. Vuoden 1973 öljykriisiin reagoitiin vähentämällä autoilua. Taloudellisuus toteutui parhaiten japanilaisten autojen kohdalla: ne olivat pieniä, näppäriä ja suhteellisen suorituskykyisiä. Dieselmoottori yleistyi etenkin sellaisten henkilöautojen voimanlähteenä, joilla ajettiin paljon. Vuosikymmenen mullistavin uusi automalli oli vuonna 1974 esitelty Volkswagen Golf, johon tuli valinnaiseksi dieselmoottori vuonna 1978.[85]

Rautatieliikenteessä vanhoja puuvaunuja korvattiin tuolloin uusilla sinisillä pikajunavaunuilla. Vetureina käytettiin yleensä dieselvetureita; höyryvetureita vakituisessa liikenteessä käytettiin viimeksi 1975.^lähde? Tärkeimpiä 1970-luvulla rakennettuja rataosuuksia ovat Tampere–Seinäjoki-rata (osa Suomen päärataa; 1971), Martinlaakson rata (1975) ja Jämsä–Jyväskylä-rata (1977).[86] Uusien ratayhteyksien ansiosta junamatkustaminen nopeutui. Toisaalta uusien Tampere–Seinäjoki- ja Jämsä–Jyväskylä-rataosien käyttöönoton myötä aiemmin Suomen tärkeimpiin rautateiden solmukohtiin kuulunut Haapamäen rautatieasema hiljeni tuntuvasti miltei pikkuasemaksi.[87]

1970-luvun alkaessa ainoastaan Helsingin ja Kirkkonummen välinen rataosuus oli sähköistetty; vuosikymmenen aikana sähköistettiin Suomen päärata Helsingistä Seinäjoelle, raideyhteys Riihimäeltä Kouvolan kautta Kotkan satamaan, raideyhteydet Kouvolasta Imatralle ja Vainikkalaan sekä uusi Martinlaakson rata.[88] Nykyisenmallinen pääkaupunkiseudun lähijunaliikenne aloitettiin vuosikymmenen alussa, kun sähköjunaliikenne pääkaupunkiseudulla oli saatu käyttöön.[89]

Junaliikenne Suomen viimeisellä yksityisellä kapearaiteisella rautatiellä, Jokioisten rautatiellä lopetettiin vuonna 1974. Viimeisten 20 vuoden aikana radalla oli ollut vain tavaraliikennettä.[90] Vuonna 1978 radan osuus Minkiö–Jokioinen otettiin uudelleen käyttöön museorautatienä.[91]

Spear Airin DC-8 lähdössä Yhdysvaltoihin Vantaalta.

Meriliikenteen matkustaja- ja rahtimäärät lisääntyivät huomattavasti 1970-luvulla. Vuonna 1977 Helsingin telakalla valmistui kaasuturbiinialus GTS Finnjet, joka oli aikansa suurin ja nopein matkustaja-autolautta.[92] Alus asetettiin säännölliseen reittiliikenteeseen Helsingin ja Saksan Travemünden välille.[93]

Niin ikään lentoliikenteen matkustajamäärät kasvoivat. Kotimaisten lentoyhtiöiden liikennesuorite oli vielä vuonna 1970 noin 700 000 matkustajakilometriä ja vuonna 1979 lähes kaksi miljoonaa matkustajakilometriä.[39] Finnair otti vuonna 1975 käyttöön ensimmäisen laajarunkoisen lentokoneensa DC-10-30:n.[94] Vanhoja Caravelle-koneita alettiin asteittain korvata uudemmilla DC-9-koneilla.[95] Vuonna 1979 valmistunut Tampere-Pirkkalan lentoasema korvasi ahtaaksi tulleen Tampere-Härmälän lentoaseman.[96]

3. lokakuuta 1978 tapahtui Rissalan lentoturma, joka on yksi Suomen pahimmista lento-onnettomuuksista. Silloin Suomen ilmavoimien lentokone syöksyi järveen heti lentoonlähdön jälkeen. Turmassa kuolivat kaikki koneessa olleet 15 henkeä, jotka olivat pääosin maanpuolustuskurssille osallistuneita merkittäviä politiikan ja talouselämän vaikuttajia.[97][98]

Maailmalla 1960-luvulla yleistyneet lentokonekaappaukset koskettivat myös Suomea 1970-luvun aikana. Mielisairaalasta karannut nainen yritti elokuussa 1971 kaapata Finnairin DC-9-koneen sen ollessa matkalla Helsingistä Kööpenhaminaan.[99] Kaksi venäläisnuorukaista kaappasi heinäkuussa 1977 kotimaanlennolla olleen neuvostoliittolaisen matkustajakoneen tarkoituksenaan päästä Tukholmaan, mutta miehistö ohjasi koneen laskeutumaan Helsinki-Vantaan lentoasemalle.[100] Liikemies Aarno Lammiparras kaappasi Finnairin matkustajakoneen sen lennolla Oulusta Helsinkiin syyskuun lopussa 1978 ja lennätti konetta Amsterdamissa saakka.[101]

Matkatoimisto Keihäsmatkojen (lentoyhtiö Spear Airin omistaja) taloudellisesti tuottoisinta toiminta-aikaa olivat vuodet 1970–1972, mutta eniten julkisuutta oli kahtena viimeisenä toimintavuonna 1973 ja 1974. Yhtiö teki konkurssin 1974. Keihäsmatkojen toiminnan loppuessa sillä oli ulkomailla noin 1800 asiakasta. Yrityksen johtaja Kalevi Keihänen syytti yhtiöidensä kaatumisesta Suomen valtion omistamaa lentoyhtiö Finnairia, koska hänen mielestään Finnair halusi saada pois markkinoilta kilpailijan, jota se ei sietänyt.

Kesällä 1970 alkoi arki-iltapäivisin lähetetty ajankohtaisohjelma Tänään iltapäivällä, jonka toteuttamiseen osallistuivat oman toimittajaryhmän lisäksi uutis- ja ajankohtaistoimitus, puheohjelmien toimitus ja Yleisradion aluetoimittajat eri puolilla maata.[124] Neuvostoliittoa esiteltiin radion kuuntelijoille syksystä 1975 lähtien viikoittaisessa ohjelmassa Naapurineljännes – tietoa Neuvostoliitosta, joka tehtiin suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä. Syksyllä 1978 ohjelma muuttui puolituntiseksi nimellä Näin naapurissa.[125] Syksyllä 1979 lähetetyssä, Seija Wallius-Kokkosen ja Tuomo Talven juontamassa Kansanradion ensimmäisessä lähetyksessä pääministeri Mauno Koivisto vastasi kuuntelijoiden kirjeisiin.[126]

Vuonna 1976 alkoi hyvin pitkäikäiseksi muodostunut kuunnelmasarja Kantolan perhe, jolla oli useita käsikirjoittajia. Lukuisia kertoja uusittu Juhani Peltosen käsikirjoittama, huippu-urheilua ja sen lieveilmiöitä parodioinut kuunnelma Elmo, urheilija sai ensiesityksensä joulukuussa 1977.[127] Vuodesta 1958 jatkuneen Kankkulan kaivolla -radiohupailun viimeinen jakso lähetettiin heinäkuun alussa 1970.[128] Koko vuosikymmenen jatkuneita ohjelmiston kestosuosikkeja olivat Lauantain toivotut levyt, Metsäradio ja varsinkin maaseudulla innokkaasti kuunneltu Maamiehen tietolaari.[129] Joulukuussa 1979 alkoi monivuotiseksi muodostunut humoristinen, alun perin brittiläisten Edward Taylorin ja John Grahamin kirjoittama kuunnelmasarja Knalli ja sateenvarjo.[130]

Eniten kuulijoiden mieliä kuohuttaneita ohjelmia oli Päivi Istalan juontama, yhteiskunnallisiin kysymyksiin kantaa ottanut Ristivetoa. Yleisradion ohjelmaneuvosto päätti syksyllä 1970 lopettaa ohjelman sen yksipuolisuuden ja asenteellisuuden vuoksi.[131] Kommunistien vasemmalla laidalla herätti pahaa verta Arvo Tuomisen haastattelu syksyllä 1970, koska hänen näkemyksensä esimerkiksi talvisodasta ja Terijoen hallituksesta poikkesivat liian paljon silloisesta ”virallisesta” totuudesta. Tuomisen haastattelusta käytiin radion ohjelmaneuvostossa myrskyisä jälkikeskustelu.[132]

Radion viihdeorkesterin seuraajaksi perustettiin vuonna 1975 Uuden Musiikin Orkesteri (UMO).[133]

Finlandia-talon valmistuttua loppuvuonna 1971 siihen muuttivat Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion sinfoniaorkesteri, edellinen Helsingin yliopiston juhlasalista ja jälkimmäinen Kulttuuritalosta. Helsingin kaupunginorkesteri hyötyi muutosta enemmän sen päästessä akustiikaltaan selvästi parempaan tilaan, kun taas Kulttuuritalon akustiikka oli Finlandia-taloa paljon parempi.[138]

Oopperalaulaja Martti Talvela teki työtä etenkin Savonlinnan oopperajuhlien johdossa 1972–1979. Filosofian tohtori Pentti Savolainen on tutkinut Savonlinnan oopperajuhlia ja korostanut juuri Talvelan merkitystä sen suosion kasvulle. Talvela sai Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1979.

Wihurin kansainvälisten palkintojen rahasto myönsi vuosikymmenen aikana kaksi Sibelius-palkintoa. Toisen sai ranskalainen säveltäjä Olivier Messiaen vuonna 1971[139] ja toinen jaettiin vuonna 1973 puolalaisen Witold Lutoslawskiin ja suomalaisen Joonas Kokkosen kesken.[140]

Huomattavimpia vuosikymmenen aikana kantaesitettyjä kotimaisia oopperoita olivat Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset sekä Aulis Sallisen Ratsumies ja Punainen viiva.[141]

Ruisrockista tuli nopeasti hyvin suosittu. Faction-yhtye soittaa Ruisrockissa 1971.

Sleepy Sleepers vuonna 1978.

Hurriganes-yhtyeen Cisse Häkkinen oli 1970-luvun suosituimpia pop-muusikoita Suomessa.

Ruisrock aloitti ensimmäisenä suomalaisena rock-festivaalina vuonna 1970 ja siitä tuli nopeasti hyvin suosittu.[142] Vuonna 1970 Ruisrock keräsi 38 000[143] ja seuraavana vuonna peräti 100 000 katsojaa. Ruisrock sai nopeasti myös kilpailijoita: Ilosaarirock järjestettiin ensimmäisen kerran 1971[144] ja Provinssirock 1979.[145]

Suomalaisen rockin keskuspaikka oli 1960-luvulla ollut tiukasti Helsingissä, mutta asetelma muuttui 1970-luvulle tultaessa jyrkästi. Vuosikymmenen alussa tutustui toisiinsa kolme Tampereelle opiskelemaan muuttanutta nuorukaista: Juice Leskinen Juankoskelta, Mikko Alatalo Kiimingistä ja Harri Rinne Salosta. Joukon työnjaon mukaan kaikki sanoittivat, Alatalo ja Leskinen sävelsivät ja esittivät. Leskisen Jyrki Boy -kappaleen kärki suuntautui Suosikki-lehden vaikutusvaltaiseen päätoimittajaan Jyrki Hämäläiseen.[146] Vuosikymmenen mittaan syntyi käsite ”Manserock”, jota keskeinen tamperelainen kevyen musiikin vaikuttaja Epe Helenius on myöhemmin luonnehtinut toteamalla, ettei kyseessä ollut mikään varsinainen ilmiö, vaan ”alkujaan Helsingissä keksitty haukkumanimi suomeksi lauletulle junttirockille”.[147]

1970-luvun loppuun mennessä rockmusiikin kaupallinen menestys ohitti perinteisen iskelmä- ja viihdemusiikin.[148] Syntyi uusi käsite suomirock, jonka johtava ja legendaariseen maineeseen jäänyt tarjoaja oli Love Records. Tunnetuimpia suomirock-yhtyeitä olivat esimerkiksi Tasavallan Presidentti, Wigwam, Alwari Tuohitorvi, Kontra, Jussi & The Boys, Royals ja suosituimpana Hurriganes. Hurriganes, Tasavallan Presidentti, Wigwam ja Royals olivat ensimmäisten englanniksi laulavien suomalaisten rock-yhtyeiden joukossa. Hurriganesin albumi Roadrunner (1974) on kaikkien aikojen yhdeksänneksi myydyin kotimainen musiikkialbumi[149], jolla on muun muassa klassikot Get On ja I Will Stay. Muiden artistien tunnettuja kappaleita ovat esimerkiksi Jussi & The Boysin Kesäduuni blues (1973), Wigwamin Freddie Are You Ready (1975) ja Kontran Jerry Cotton (1978). Sleepy Sleepers ja Hullujussi tunnettiin puolestaan humoristisista kappaleistaan, muun muassa edellisen Kuka, mitä, häh (1975) ja jälkimmäisen Bingo bango bongo (1974).[150]

1970-luvun populaarimusiikin laulajista suosituimpia olivat ainakin Babitzinin sisarukset Muska, Kirka ja Sammy[151] sekä Danny, Rauli Badding Somerjoki, Freeman ja Maarit. Ajan klassikoita ovat esimerkiksi Rauli Badding Somerjoen Paratiisi (1973), Dannyn Kuusamo (1976), Freemanin Ajetaan tandemilla (1976) sekä Maaritin Jäätelökesä (1978). Danny levytti musiikkia myös vuoden 1977 Miss Suomen Armi Aavikon kanssa, ja heidän kappaleistaan ikivihreimpiä on Tahdon olla sulle hellä (1977).[150] Käännöskappaleet olivat hyvin suosittuja:[152][153] Muskan Krokotiili-rock (1973) oli käännetty Elton Johnin hitistä Crocodile Rock, Kirkan Varrella virran (1973) puolestaan on käännetty Albert Hammondin hitistä Down By The River. Sammy Babitzin kuoli nuorena auto-onnettomuudessa vuonna 1973, mutta hänet muistetaan yhä iloisista menestyskappaleistaan, muun muassa Daa-da daa-da (1972) ja Kuin tuhka tuuleen (1972).[154]

Rocklyriikkaa kehittivät etenkin Hector (Heikki Harma), Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo ja Dave Lindholm. Hectorin ikihittejä ovat muun muassa Lumi teki enkelin eteiseen (1973) ja Ake, Make, Pera ja mä (1974). Esimerkkejä Juice Leskisen monista suurista hiteistä 1970-luvulta ovat esimerkiksi Marilyn (1974) ja Syksyn sävel (1975), Mikko Alatalon hittejä puolestaan ovat muun muassa Maalaispoika oon (1974) ja Rokkilaulaja (1977). Tuomari Nurmio teki vuosikymmenen lopussa läpimurtonsa kappaleellaan Valo yössä (1979).[150]

Toinen kevyen musiikin valtalaji disko, yleistyi 1970-luvun loppupuolella. Sitä Suomessa esittivät muun muassa Vicky Rosti, Markku Aro, Ami ja Monica Aspelund, Taiska ja Frederik.[150] Ikivihreiksi klassikoiksi ovat jääneet muun muassa Ami Aspelundin Apinamies (1973), Vicky Rostin Kun Chicago kuoli (1975, käännetty Paper Lacen kappaleesta The Night Chicago Died), Taiskan Mombasa (1977) ja Frederikin Tsingis Khan (1979). Huumoripoppia edusti Kake Singers.[155]

Vuosikymmenen puolivälin tienoilla Isossa-Britanniassa syntynyttä punk-tyyliä edustivat Suomessa Maukka Perusjätkä (joka ei koskaan halunnut myöntää punkrockia genrekseen) sekä Ratsia, Problems, Pelle Miljoona, Eppu Normaali, Ypö-Viis, Loose Prick ja aivan vuosikymmenen lopulla myös Hassisen kone. 1970-luvun punk-klassikoita ovat esimerkiksi Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa taas (1978), Ratsian Lontoon skidit (1979) sekä Maukka Perusjätkän Säpinää (1979). Punk muuttui nopeasti 'uuden aallon' musiikiksi, joka oli moniulotteisempaa, esim. kokeellista tai pop-tyyppisempää, kuitenkin tuoden paljon uutta suomenkielistä pop-musiikkia.^lähde? Aiheesta kirjan tehneen Kimmo Miettisen mukaan punk nousi Suomessa musiikki-ilmiönä, nuorisomuotina sekä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa syntyneiden sukupolvikokemuksena suuremmaksi kuin missään muualla maailmassa.[156]

Amerikkalainen 1950-luvun muoti ja musiikki 1970-luvun lopulla sisälsi muun muassa suositun Teddy & The Tigers-yhtyeen ja liudan muita 50-luvun musiikkia soittavia yhtyeitä.[150]

Omilla linjoillaan jatkoivat edellisellä vuosikymmenellä aloittaneet Irwin Goodman, Pentti Oskari Kankaan seitsemän seinähullua veljestä ja M. A. Numminen. Irwin Goodman muistetaan yhä esimerkiksi yhteiskunnan oloja tai alkoholinkäyttöä kuvaavista ralleistaan, ja hänen tunnetuimpia kappaleitaan 1970-luvulta ovat Las Palmas (1972) ja Haistakaa paska koko valtiovalta (1976).[157] Seitsemän seinähullua veljestä muistetaan humoristisesta musiikistaan ja esimerkiksi hitistään Banaania poskeen (1978). M. A. Numminen taas tunnetaan yhä omaperäisestä lauluäänestään, huumori- ja lastenlauluistaan sekä muun muassa edistysmielistä osuustoimintaa kuvaavasta albumistaan Sateenkaarilipun alla (1973).[158][159]

Omalaatuinen ilmiö vuosikymmenen alussa olivat niin kutsutut isojen poikien laulut 1960-luvun lopulla alkaneen kansanmusiikki-innostuksen jatkumona. Finnlevy tuotti Shokki-levymerkillä kaksi kokoelmalevyä, jotka sisälsivät kansan suussa syntyneitä pornolauluja. Suurin osa levyillä esiintyneistä laulajista piiloutui salanimien taakse.[160]

Fredi ja Ystävät edustamassa Suomea Euroviisuissa 1976 kappaleellaan Pump pump.

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon mukaan 1970-luvulla olivat vielä nähtävissä suomalaisen iskelmän historian kaikki vuosirenkaat. Jo 1920-luvulla aloittaneet veljekset Georg ja Eugen Malmstén esiintyivät ja levyttivät yhä, tosin edellinen satunnaisemmin. Georg Malmstén teki viimeiset levytyksensä Dallapé-orkesterin 50-vuotisjuhlalevylle vuonna 1975. Vanhemman polven muusikoista Tauno Palo, Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö lopettivat uransa ja siirtyivät täysipäiväisiksi eläkeläisiksi, kun taas Henry Theel ja Tapio Rautavaara keikkailivat ja levyttivät koko vuosikymmenen ajan. Rautavaaran ura katkesi tapaturmaiseen kuolemaan syyskuussa 1979. Veikko Lavi, joka oli 1960-luvun lopussa tehnyt pitkän tauon jälkeen paluun viihdemaailmaan, kirjoitti ja esitti uusia lauluja koko 1970-luvun. Pitkään hiljaiseloa viettänyt Erkki Junkkarinen nousi ilmiömäiseen suosioon vuosikymmenen puolivälissä, ja sen myötä vanhaan tanssimusiikkiin erikoistuneen PSO-levy-yhtiön levymyynti kohosi ennätyslukemiin.[161] Oman uransa viihdemusiikin parissa 1930-luvulla aloittanut Toivo Kärki oli suurimman levy-yhtiön Finnlevyn tuotantopäällikkönä edelleen iskelmämusiikin vahva taustavaikuttaja, mutta hänen omista sävellyksistään menestyksiksi nousivat 1970-luvun aikana enää melko harvat.[162]

Suosituimpia perinteisemmän tyylin iskelmälaulajia olivat muun muassa Fredi, Tapani Kansa, Katri Helena, Pasi Kaunisto, Kai Hyttinen, Jamppa Tuominen, Päivi Paunu, Anneli Sari, Eija Sinikka, Lasse Mårtenson ja Pekka Himanka. Ikivihreitä 1970-luvun iskelmiä ovat muun muassa Fredin Avaa sydämesi mulle (1974), Tapani Kansan R-A-K-A-S (1976) ja Kesän lapsi (1976), Katri Helenan Vasten auringon siltaa (1975) ja Juha Vainion Käyn ahon laitaa (1979). Niin ikään hyvin monet ajan iskelmäkappaleet on käännetty ulkomaisista hiteistä, muun muassa Kai Hyttisen Nosta lippu salkoon (1973), Markku Aron Oma kultasein (1974), Lea Lavenin Tumma nainen (1974), Karman Hyvää huomenta Suomi (1976) ja Kari Tapion Viisitoista kesää (1977). Erkki Junkkarinen teki onnistuneen paluun levymarkkinoille yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja varsinkin hänen albuminsa Ruusuja hopeamaljassa vuodelta 1975 on myyntimenestys. Vanhan tanssimusiikin suosio oli suurinta varttuneempien ikäluokkien ja maaseutunuorison keskuudessa. Esimerkiksi Mikko Järvinen oli suosittu tanssiorkesterien laulaja. Hortto Kaalo taas oli menestyksekäs 1970-luvun romani-yhtye.^lähde?

Humppavillityksen siivittämänä aloitettiin kesällä 1977 Lappeenrannan humppafestivaalit, joiden puuhamiehinä olivat Ilpo Hakasalo ja Heikki Hietamies. Festivaali oli alkuvuosinaan yleisömenestys, mutta sen ongelmaksi muodostui paikallisen kulttuuriväen nuiva asenne. Ilmiön synnyttämiä humppayhtyeitä olivat Mutkattomat ja Tulipunaruusut, mutta myös Kullervo Linnan Humppa-Veikot-yhtye esiintyi vuosikymmenen lopulle saakka.^lähde?

Levy-yhtiö Finnlevy aloitti Finnhits-kokoelmien julkaisemisen.^lähde?

1970-luvun lopun lama heijastui myös musiikkiin, ja suosioon nousivat murhemieliset itsetilitysiskelmät, joissa päähenkilöiden elämä sujui mahdollisimman huonosti. Yksi tämän lajin muistetuimpia edustajia oli Reijo Kallion kappale Yksinäinen vuodelta 1979. Kappaleen ja samannimisen albumin menestys osoitti, että tällaisille lauluille, jotka käsittelivät arjen ongelmia nimenomaan miehen näkökulmasta, oli työttömyyden ja maaltamuuton leimaamana aikana sosiaalinen tilaus.[163]

Tanssilavojen määrä Suomessa oli vuoteen 1975 mennessä vähentynyt huomattavasti kymmenen vuotta aiemmasta. Lavojen katoamiseen oli monia syitä, suurimpana maaltamuutto Etelä-Suomen lähiöihin ja Ruotsiin. Vaikka liikenneolot olivat kehittyneet ja matkat tanssipaikkoihin siten helpottuneet, television yleistyminen ja keskioluen vapautuminen vei suosiota tanssilta. Tähtikultin myötä suosituimmat artistit hinnoittelivat esiintymisensä niin korkealle, että pienet lavat putosivat pelistä. Rockmusiikista innoittuneet nuoret huvittelivat ravintoloissa ja diskoissa ja pitivät lavatanssia vanhanaikaisena. Vanhemmat kaupunkilaistuneet tanssinharrastajat puolestaan siirtyivät tanssiravintoloihin. Populaarimusiikin tutkija Pekka Gronow ennusti lavakulttuurin lopun alkaneen.[164]

Musiikkia kuunneltiin usein radiosta tai LP-levyltä. Vuosikymmenen aikana C-kasetti vakiinnutti asemansa LP-levyn rinnakkaisena musiikin tallennusmuotona. Suosittuja rock-painotteisia radio-ohjelmia olivat Pop eilen – tänään, Onnenpäivät, Matkalla maineeseen, Nuorten sävellahja ja Kovan päivän ilta. Joihinkin musiikkiohjelmiin oli mahdollista lähettää musiikkitoivomuksia. Tunnettuja juontajia olivat muun muassa Tero Liete, Jake Nyman, Juhani Kansi ja Heimo Holopainen. Monet suosikkikappaleet tulivat julkisuuteen vuosittaisen Syksyn sävel -kilpailun kautta.^lähde?

1970-luvulla Suomi osallistui Eurovision laulukilpailuun vuosina 1971–1979; vuonna 1970 Suomi jätti kisat väliin. Vuosina 1973–1976 esityskieli oli vapaa, ja edustuskappaleet esitettiin Suomen karsinnassa suomeksi ja loppukilpailussa englanniksi. Marion Rungin Tom tom tom sijoittui vuonna 1973 loppukilpailussa kuudenneksi, ja sijoitus oli Suomen paras aina vuoteen 2006 asti. Muita 1970-luvun suomalaisia euroviisuja ovat muun muassa Markku Aron ja Koivistolaisten Tie uuteen päivään (1971), Pihasoittajien Viulu-ukko (1975), Fredin ja Ystävien Pump pump (1976) ja Katri Helenan Katson sineen taivaan (1979). Suomi menestyi Euroviisuissa 1970-luvulla keskimäärin paremmin kuin 1980-luvun puolivälin jälkeen.^lähde?

Vasemmistolainen Poliittinen laululiike, joka tunnettiin myös nimellä Edistyksellinen laululiike, kukoisti Suomessa vahvasti etenkin vuosikymmenen alkupuolella. Liikkeen merkittäviä jäseniä olivat muun muassa säveltäjät Kaj Chydenius, Eero Ojanen, Toni Edelmann ja Otto Donner.^lähde?

Ulkomaalaistoimisto epäsi Suomeen esiintymään tulossa olleen kuuluisan englantilaisen punk-yhtye Sex Pistolsin työluvat.^lähde?

Erilaiset musiikkilehdet olivat 1970-luvulla hyvin suosittuja, muun muassa Suosikki, Musa, Intro, Soundi, Uusi Laulu ja Help!.^lähde?

• Jytä, termi hard rockista ja heavy metalista
• Disco, disko
• Purkkapop, 'purkka', (nuorille tarkoitettu yksinkertainen popmusiikki)
• Glam-rock, suom. "kimallus-rock" (nimi tulee soittajien kimaltavista asusteista tai lavasteista)

Elokuvaohjaaja Risto Jarva kättelee opetusministeri Johannes Virolaista Valtion kamerataidetoimikunnan tilaisuudessa Smolnassa 1970. Taustalla näkyy Aito Mäkinen.

Mikko Niskanen muistetaan muun muassa elokuvasta Kahdeksan surmanluotia.

Elokuvapoliittinen kädenvääntö ja talouden laskukausi olivat johtaneet elokuvatuotannon vähenemiseen aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Ensi-iltojen määrä oli alhaisin sitten mykkäkauden: 1970-luvulla syntyi vain 80 pitkää kotimaista elokuvaa. Elokuvatuotanto oli niukimmillaan vuonna 1974, jolloin kotimaisten elokuvien ensi-iltoja oli vain kaksi. Loppuvuonna 1969 perustettu Suomen elokuvasäätiö aiheutti 1970-luvun alussa kiistoja, ja vasemmisto koki sen ajavan kaupallisen liikealan eikä elokuvataiteen intressejä. Kiistat johtivat elokuvan tukipolitiikan uudistamiseen. Valtion elokuvapalkinto nimettiin vuonna 1970 uudelleen elokuvatuotannon laatutueksi, ja samana vuonna säätiö jakoi ensimmäiset tuotantotukensa. Vuosikymmenen mittaan painopiste siirtyi jälkeenpäin myönnetystä laatutuesta yhä enemmän ennakkoon jaettavaan tuotantotukeen.[165]

Elokuvataiteessa Suomessa esiintyi jako vakavien murhenäytelmien ja hauskojen komedioiden välillä. Uusia ohjaajatulokkaita 1970-luvun alusta on muun muassa Sakari Rimminen, jonka esikoiselokuva Pilvilinna ilmestyi 1970, sekä Peter von Bagh, jonka esikoiselokuva Kreivi ilmestyi 1971, ja Seppo Huunonen, jonka esikoiselokuva Lampaansyöjät ilmestyi 1972. 1970-luvun debytanttien menestys jäi yleensä heikoksi, ja useimmille esikoiselokuva jäi ainoaksi. Vanhempi ohjaajapolvi menestyi paremmin.[165]

Elokuvien aihevalinnoissa näkyivät monet ajan poliittiset ja yhteiskunnalliset ilmiöt, kuten radikalismi ja suomettuminen. Taistolaisuus ja itsesensuuri olivat voimakkaita ilmiöitä politiikan lisäksi myös kulttuurissa. Edellisellä vuosikymmenellä alkaneeseen osallistuvaan virtaukseen voidaan lukea muun muassa Jaakko Pakkasvirran Kesäkapina (1970) sekä Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (1973). Myös Risto Jarva jatkoi omaksumaansa yhteiskunnallista linjaa, jota edustavat muun muassa autoilukulttuuria käsittelevä Bensaa suonissa (1970) sekä sensaatiojulkisuutta käsittelevä Kun taivas putoaa (1972). Maaseudun tyhjenemisen ja Suomen Maaseudun Puolueen vuoden 1970 vaalivoiton tunnelmissa syntyi Mikko Niskasen pääteoksena usein mainittu, pienviljelijän ahdingosta kertova tosielämään perustuva murhenäytelmä Kahdeksan surmanluotia (1972). Lisäksi ajalta muistetaan Paavo Piirosen, Heikki Nousiaisen, Timo Nissin ja Heikki Huopaisen elokuva Saatanan radikaalit (1971).[165]

1970-luvun alusta muistetaan myös Suomen tilasta kertonut Jörn Donnerin, Jaakko Talaskiven ja Erkki Seiron kohudokumentti Perkele! Kuvia Suomesta (1971). Muita 1970-luvun alun elokuvia ovat muun muassa Spede Pasasen ja Ere Kokkosen romanttinen draama Jussi Pussi (1970) sekä komediat Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika (1970) ja Viu-hah hah-taja (1974). Vuonna 1971 ilmestyi Vesa-Matti Loirin ainoa ohjaustyö, road movie -elokuva Hirttämättömät (1971), jonka hän ohjasi yhdessä Spede Pasanen kanssa.[165]

Vuosikymmenen selvästi suurimmat yleisöt keräsivät kuitenkin Rauni Mollbergin valkokangasdebyytti Maa on syntinen laulu (1973), joka on naturalistinen tulkinta Timo K. Mukan samannimisestä romaanista, sekä Ere Kokkosen Uuno Turhapuro (1973), joka toi valkokankaalle Vesa-Matti Loirin luoman, pitkäaikaiseksi menestykseksi nousseen sketsihahmon. 1970-luvulla syntyi viisi ensimmäistä Uuno Turhapuro -elokuvaa. Runsaasti katsojia sai myös Edvin Laineen Akseli ja Elina (1970), joka on jatkoa kaksi vuotta aiemmin ensi-iltansa saaneelle Täällä Pohjantähden alla -elokuvalle.[165]

Elokuvaohjaaja Hannu Peltomaa leikkauslaitteiston ääressä vuonna 1977. Taustalla istuu Rauni Mollberg.

Vuosikymmenen lopulla tukipolitiikan vakiintuminen, talouden elpyminen ja elokuvien rahoitusmuotojen monipuolistuminen käynnistivät uuden nousun. Kansainväliset yhteistuotannot yleistyivät huomattavasti. Tällaisten elokuvien toisena tuottajamaana oli useimmiten Ruotsi, ja kehitys oli toistaiseksi lähinnä Jörn Donnerin toimeliaisuuden varassa. Yhteiskuntarealismi jäi taka-alalle, ja 1970-luvun lopun aihevalinnoissa näkyy paluuta epookkiin, romantisoituun menneisyyteen ja yksilötarinoihin.[165]

Edvin Laine filmasi menestyksekkäästi Kalle Päätaloa teoksillaan Viimeinen savotta (1977) ja Ruskan jälkeen (1979). Rauni Mollbergin menestysteoksia taas ovat Aapeli-filmatisoinnit Siunattu hulluus (1975) ja Aika hyvä ihmiseksi (1977). Jaakko Pakkasvirta käänsi uuden lehden urallaan Eino Leinon ja L. Onervan suhteesta kertovalla epookkielokuvalla Runoilija ja muusa (1978). Risto Jarva, jolle yhteiskunnallisten elokuvien heikko menestys oli ollut pettymys, lähti uuteen nousuun komedioillaan Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) ja Loma (1976) sekä Arto Paasilinna -filmatisoinnillaan Jäniksen vuosi (1977). Tämä uusi vaihe loppui Jarvan kuoltua auto-onnettomuudessa joulukuussa 1977.[165]

Muista 1960-luvun "uuden aallon" tekijöistä aktiivisia olivat vielä Jörn Donner (Miestä ei voi raiskata, 1978) ja Mikko Niskanen (Syksyllä kaikki on toisin, 1978). Spede Pasasen menestyneimpiä elokuvia 1970-luvun lopulta on Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979).[165] Jussi Itkosen teos Kuumat kundit (1976) käsittelee maineikasta Hurriganes-rockyhtyettä.

1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla nähtiin myös lupaavia debyyttejä, kuten Anssi Mänttärin Pyhä perhe (1976), Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon yhdessä ohjaamat Ikäluokka (1976) ja Kainuu 39 (1979) sekä Timo Linnasalon Vartioitu kylä 1944 (1978).[165]

Värielokuvan läpimurto tapahtui 1970-luvulla: 66 prosenttia (53 elokuvaa) vuosikymmenen tuotannosta kuvattiin värifilmille. Vuoden 1979 suomalaisista elokuvista kaikki ovat värielokuvia.[165]

1970-luvun suomalaisten elokuvien käytetyimpiä näyttelijöitä olivat muiden muassa Olavi Ahonen, Kauko Helovirta, Jyrki Kovaleff, Juhani Kumpulainen, Antti Litja, Vesa-Matti Loiri, Mikko Niskanen, Tuula Nyman, Spede Pasanen, Eija Pokkinen, Marjatta Raita, Simo Salminen, Jukka Sipilä, Aarno Sulkanen, Tarja-Tuulikki Tarsala ja Maritta Viitamäki.

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970–1979 (Suomen elokuvateattereissa):

• Maa on syntinen laulu (Rauni Mollberg, 1973) katsojia 709 664
• Uuno Turhapuro (Ere Kokkonen, 1973) katsojia 613 409
• Loma (Risto Jarva, 1976) katsojia 515 314
• Akseli ja Elina (Edvin Laine, 1970) katsojia 510 542
• Viimeinen savotta (Edvin Laine, 1977) katsojia 497 298
• Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (Spede Pasanen, 1979) katsojia 490 439
• Lottovoittaja UKK Turhapuro (Ere Kokkonen, 1976) katsojia 480 083
• Professori Uuno D. G. Turhapuro (Ere Kokkonen, 1975) katsojia 455 739
• Ruskan jälkeen (Edvin Laine, 1979) katsojia 410 339
• Häpy Endkö? (Ere Kokkonen, 1977) katsojia 407 877[165]

Lasse Virén.

1970-luvun menestynein suomalainen urheilija oli heittämättä neljä olympiakultaa voittanut Lasse Virén. Ensimmäinen tuli Münchenin olympialaisten 10 000 metrin juoksusta 1972 uudella ME-ajalla, vaikka Viren kerran kaatuikin kisan aikana ja jäi muita kymmeniä metrejä jälkeen.[166][167][168] 5 000 metrin juoksun Viren voitti myös[169] ja vain vajaa puoli tuntia tämän jälkeen Pekka Vasala toi 1500 metriltä Suomelle jo kolmannen kullan.[170]

Vuoden 1976 Montrealin kisoissa Viren toisti Münchenin kisojen voitot: kaksi kultaa. Montrealissa Pertti Karppinen aloitti kolmet olympialaiset kestäneen yksikkösoudun kultaputken. Kreikkalais-roomalaisessa painissa Pertti Ukkola voitti kultaa sarjassa 57 kg.[171]

Suomalaisen kestävyysjuoksun uuden nousukauden ensimmäiset voitot juoksi Juha Väätäinen 5 000 ja 10 000 metrillä Helsingin EM-kilpailuissa 1971.[172] Martti Vainio voitti 10 000 metrillä Euroopan-mestaruuden Prahassa 1978.[173] Naiset alkoivat saavuttaa yleisurheilussa menestystä: vuonna 1973 maailman nopein naisjuoksija Mona-Lisa Pursiainen valittiin ensimmäisenä naisena vuoden urheilijaksi[174][175] ja Riitta Salin sai saman kunnian seuraavana vuonna, jolloin hän voitti Euroopan-mestaruuden 400 metrin juoksussa[176] ja Nina Holmén 3 000 metrillä.[177]

Suomalaiset saavuttivat 1970-luvulla suunnistuksessa ensimmäiset maailmanmestaruutensa. Naisten henkilökohtaisen maailmanmestaruuden voittivat Liisa Veijalainen 1976[178] ja Outi Borgenström Tampereella 1979.[179] Suomi voitti naisten viestin maailmanmestaruuden vuosina 1972, 1978 ja 1979.^lähde?

Hiihdon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Lahdessa 1978 ja suomalaisista kultaa voittivat Helena Takalo 5 kilometrin hiihdossa, naisten viestihiihtojoukkue 4 × 5 kilometrillä sekä Tapio Räisänen suurmäen kilpailussa.[180][181] Mäkihypyssä yli vuosikymmenen kestänyttä heikomman menestyksen kautta olivat päättämässä myös Keski-Euroopan mäkiviikon voittaneet Kari Ylianttila (kaudella 1977–1978)[182] ja Pentti Kokkonen (kaudella 1978–1979).[183]

Innsbruckin talviolympialaisissa vuonna 1976 tuli Suomeen kultaa naisten viitosella (Helena Takalo) ja miesten viestissä (Arto Koivisto, Matti Pitkänen, Pertti Teurajärvi ja Juha Mieto).[184]

Ampumahiihdossa Juhani Suutarinen voitti kaksi maailmanmestaruutta vuonna 1974 ja Heikki Ikola yhden vuonna 1975 ja yhden vuonna 1977.[185]

Sara Mustonen oli vuosikymmenen lopun superlupaus, joka voitti pujottelun maailmanmestaruuden vuonna 1977 vain 14-vuotiaana.[186][187] Mustosen kuolema lasketteluonnettomuudessa pari vuotta myöhemmin, ja merkityltä rinteeltä poikenneena hänet leimattiin tuolloin yksin syylliseksi onnettomuuteen.[188]

Heikki Mikkola Markelon motocrossradalla Hollannissa vuonna 1974.

Jääkiekossa Suomen maajoukkue tavoitteli turhaan ensimmäistä MM- tai olympiamitaliaan. Lähimpänä tavoite oli Helsingin MM-kilpailuissa 1974, jolloin mitalimahdollisuudet menivät Stig Wetzellin dopingkäryyn,[189] ja vuoden 1976 olympialaisissa, joissa Suomi jäi niukasti mitalien ulkopuolelle Länsi-Saksaa heikomman maalisuhteen vuoksi.[190] Suomalaisten siirtyminen ammattilaiseksi Pohjois-Amerikkaan alkoi ensin vuodesta 1974 alkaen WHA:han[191] ja vuodesta 1976 alkaen Matti Hagmanin avauksen myötä NHL:ään.[192] Kotimaassa pääsarjatoimintaa alettiin kehittää ammattimaisemmaksi perustamalla vanhan SM-sarjan tilalle SM-liiga vuonna 1975.[193]

Suomalaiset saavuttivat ensimmäiset moottoripyöräilyn maailmanmestaruutensa 1970-luvulla. Jarno Saarinen voitti mestaruuden TT-ajossa vuonna 1972,[194] Heikki Mikkola neljä mestaruutta motocrossissa vuosina 1974–1978[195] sekä Yrjö Vesterinen kolme mestaruutta trialissa vuosina 1976–1978.[196] Jarno Saarisen elämä kuitenkin katkesi traagisesti kolarissa Italian Grand Prixissä 1973.[194]

Vuosikymmenen merkittävimpiä moottoriurheilutapahtumia olivat Keimolan radalla pidetyt Interserie- ja EM-kilpailut,[197][198][199] Imatranajot[200] ja vielä tänäkin päivänä pidettävä Jyväskylän ralli. Hannu Mikkola voitti Jyväskylän suurajot 1970, 1974 ja 1975.[201] Leo Kinnusesta tuli vuonna 1974 ensimmäinen suomalainen Formula 1 -kuljettaja, mutta hän ei liiemmin menestynyt lajissaan.[202]

Moottoripyöräilijä Arto Nyqvist puolestaan tuli tunnetuiksi näyttävistä, mutta hurjista stunt-tempuistaan.[203]

Monet kestävyysliikunnan tapahtumat kuten maratonjuoksut[204], Finlandia-hiihto,[205] Sulkavan Suursoudut ja suunnistuksen Jukolan viesti[206] saivat 1970-luvulla liikkeelle entistä suurempia kansanjoukkoja.

Farmarit eli farkut olivat nuorilla erittäin yleisiä niin housuina kuin takkina. Suomessa valmistettuja farkkumerkkejä olivat Hurriganes-yhtyeen mainostama Beavers, James, Falmers, Lee Cooper ja Mic Mac, tuontifarkkuja taas Bee Gee, Lee ja Wrangler. Hurriganes-yhtyeen Cisse Häkkisen tapaan farkkujen yläosa oli monesti ommeltu ihonmyötäiseksi, kun taas lahkeet olivat leveät. Nuorisolla farmareiden takataskusta pilkotti mahdollisesti kahvallinen kampa. Housujen lahkeet olivat usein leveitä.[207]

Denimin ohella toinen yleinen kangas oli vakosametti.[207] 1970-luvun alussa suositut "Retu-kengät" tehtiin vakosametista. Suosittuja olivat myös "bleiserit" eli klubitakit sekä eriväriset tuulipuvut. Puukengät eli "hollannikkaat" olivat niin ikään suosittuja. Eräs vuosikymmenen erikoisuuksista oli erittäin korkeapohjaiset ja korkeakorkoiset kengät, joita käyttivät yleisesti myös miehet. Lyhytvartiset "hai-saappaat" olivat myös yleisiä. Joskus kuraantumisen estämiseksi farkkujen leveän lahkeen takaosa oli tungettu puolittain saappaan varren sisään, lahkeen etupuolen jäädessä varren päälle.^lähde?

Miehillä pitkät ja puolipitkät hiukset olivat muodikkaita vuosikymmenen loppupuolelle asti. Pulisongit trimmattiin usein leveiksi.^lähde?

Vuosikymmenen lopulla 1950-luvun muoti yleistyi monien suomalaisten nuorten piirissä johtuen muun muassa Elvis Presleyn kuolemaa seuranneesta, nostalgisesta 1950-luvun musiikin ja ajalle sijoittuneiden elokuvien buumista, johon kuului muun muassa Teddy & The Tigers -yhtyeen, Grease-elokuvan ja Onnen päivät -televisiosarjan suosio. Muodin ilmiöitä olivat muun muassa hiusrasva (Suave, Brylcreem), rasvaletit, piikkinokka-kengät, nahkatakit ja kellohameet. Kuvaan kuuluivat joillakin "amerikanraudat" eli 1950-luvun amerikkalaiset autot.

1950-luvun muotiin kuuluvista asioista muodostui käsite fiftari, joka tulee englannin kielen sanasta "fifties" eli 50-luku. Samaan ilmiöön liittyviä käsitteitä ovat myös diinari (alkuperä James Dean), rockabilly, teddy ja hiusrasvaan viitaten rasvaletti, rasvapää tai rasvis.[208][209]

• Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 52. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01581-8.
• Auvo Kostiainen ja Katariina Korpela (toim.): Mikä maa – mikä valuutta?: matkakirja turismin historiaan, s. 181. Turku: Turun yliopisto, 1995. ISBN 951-29-0663-5. ( s. 185–186. )