Suomi–Ruotsi-jalkapallomaaottelu 1911

Ruotsin joukkue ottelun jälkeen.

Vuoden 1911 alussa Ruotsin jalkapalloliitto oli halukas tekemään sovinnon ja maaottelua suunniteltiin loppukesäksi tai alkusyksyksi. Sen järjestäminen kuitenkin siirtyi lopulta lokakuulle asti. Kuun puolivälissä Ruotsin jalkapalloliitolta saapui kirje, jonka mukaan matkaan lähetettäväksi tarkoitettu joukkue ei pystynytkään saapumaan paikalle yhden pelaajan estymisen vuoksi. Lisäksi yhtä ruotsalaispelaajaa ei Venäjän Tukholman pääkonsuli suostunut päästämään Venäjän suuriruhtinaskunnan alueelle, koska hän oli ilmeisesti juutalainen. Lopulta Ruotsista saapui Helsinkiin varajoukkue, joka koostui yhtä pelaajaa lukuun ottamatta IFK Uppsalan pelaajista.[1][3] IFK Uppsala oli kaksi viikkoa aikaisemmin pelannut Ruotsin mestaruuskilpailun finaalissa, jonka se hävisi AIK:lle.[4] Aluksi varajoukkueeksi suunniteltiin tukholmalaisista pelaajista koottua yhdistelmää, mutta sen arveltiin olevan liian kova vastustaja suomalaisille.[2]

Otteluun nimetty Suomen joukkue koostui kokonaan helsinkiläisseurojen pelaajista. Sen valitsijana toimi Palloliton hallituksen jäsen Kaarlo Soinio, joka otti joukkueeseen mukaan myös itsensä. Lisäksi Soinio kirjoitti ottelusta raportit Helsingin Sanomiin sekä Suomen Urheilulehteen.[5] Jälkimmäisen julkaiseman raportin mukaan Suomen joukkue ei ollut paras mahdollinen, vaan ainakin hyökkäykseen olisi löytynyt parempia pelaajia, jotka kuitenkin kieltäytyivät tulemasta mukaan.[2] Suomi pelasi ottelun ilman valmentajaa.[1]

Ottelu alkoi Eläintarhan urheilukentällä kello 13.30. Sen tuomarina oli Palloliiton hallituksen entinen jäsen Arvo Eerikäinen, joka myöhemmin samana syksynä voitti Suomen mestaruuden HJK:n riveissä. Urheilulehden raportoinnin mukaan hän oli tasapuolinen. Ruotsi pelasi ottelun perinteisessä sinikeltaisessa asussaa, kun taas Suomi esiintyi tuohon aikaan urheilukilpailuissa käyttämässään punaisessa paidassa ja mustissa housuissa. Suomen paidassa oli leijonavaakuna. Kotijoukkue aloitti ottelun hyvin ja Suomi siirtyikin viidessä minuutissa jo 2–0-johtoon ainoan maaottelunsa pelanneiden Uno Lindbäckin ja Paul Jeriman maaleilla. Heistä Jerima, joka tunnettiin myös sukunimellä Jefimoff, oli aikanaan Suomen mestaruuksia voittanut pikajuoksija. Suomen maalien jälkeen ote siirtyi odotetusti ruotsalaisille ja he onnistuivatkin kaventamaan ottelun vielä ensimmäisen jakson aikana. Toisella puoliajalla Ruotsi ratkaisi ottelun neljällä maalillaan, joista kaksi syntyi viimeisen neljän minuutin aikana suomalaisten väsyessä.[2]

Suomen Urheilulehti kehui kotijoukkueen pelaajista lähinnä maalivahti Gustaf Holmströmiä, mutta myös Suomen puolustusta ja hyökkäyksen laitapelaajia luonnehdittiin "kelvolliseksi". Muita hyökkääjiä sen sijaan moitittiin yksipuolisuudesta ja huonosta taktisesta osaamisesta. Urheilulehden mukaan ruotsalaiset olivat muutoinkin taidoissaan ja taktiikassaan selvästi Suomen joukkuetta edellä. Huonon esityksen syyksi todettiin myös viikkoa aikaisemmin pelatut SM-ottelut, joiden johdosta Suomen pelaajat olivat väsyneitä ja kärsivät jopa loukkaantumisista. Tuohon aikaan jalkapallossa ei tunnettu vaihtopelaajia. Ruotsin joukkueesta lehti nosti erityisesti esille laitapelaajat Gunnar Pleijelin ja Karl Perssonin. Ottelua moitittiin yleisesti hidastempoiseksi, jota Urheilulehden mukaan myös ruotsalaiset olivat ihmetelleet. Suomen Palloliitto järjesti ottelun jälkeen juhlatilaisuuden Operakällaren-ravintolassa, joka sijaitsi Helsingin Ruotsalaisen teatterin tiloissa. Illallisen aikana ruotsalaisille luovutettiin muistoksi Palloliiton kunniamerkit.[2]