Suomenlahti

Timo Vihavaisen blogikirjoituksen mukaan 1200-luvulla Suomenlahti tunnettiin nimellä Mare Estonum (‘Virolaisten meri’), mutta 1500-luvun Carta Marinassa nimeksi oli tullut Mare Finonicum (‘Suomalaisten meri’). Vuonna 1590 se tunnettiin nimellä Sinus Finnicus eli ‘Suomenlahti’, vaikkakin etelässä sen nimenä oli Mare Livonicum eli ‘Liiviläisten meri’. Nimityksiä merille antoivat ne, jotka niillä purjehtivat sekä niiden rantojen asukkaat.[1]

Vuonna 2022 on Venäjällä esitetty väite, että 1200-luvulla Venäjän suunnassa olisi Suomenlahdesta käytetty nimitystä Kotlinojärvi (Kotlino ozero). Näin sanoo P. I. Fedotova Venäjän tiedeakatemian julkaisemassa teoksessaan Nazvanija Baltiĭskogo morja v russkih srednevekohyv istočnikah (‘Itämeren nimitykset venäläisissä keskiaikaisissa lähteissä’). Hän viittaa 1627 julkaistuun Suurten piirustusten kirjaan (Kniga Bol’šomu čertežu), joka on 1500–1600-lukujen venäläisten karttojen kokoelma, tarkemmin sen kolmanteen editioon. Sanan Kotlino, joka on Retusaaren venäläinen nimi, sanotaan tulevan saksalaisesta nimestä Kotwing. Nimen Suomenlahti (Finskiĭ zaliv) on ottanut käyttöön Pietari Suuri 1600-luvulla.[2]

Ylen artikkelin mukaan pietarilaisessa nettialoitteessa ehdotetaan Suomenlahden itäisimmän osan nimeämistä Kotlinojärveksi ja että asia liittyisi siihen, että Suomi on nyt Venäjällä luokiteltu ”epäystävälliseksi maaksi”.[3][4]

Suomenlahden rantavaltiot ja suurimmat kaupungit.

Suomenlahden valuma-alue vihreällä.

Suomenlahden pinta-ala on 29 500 neliökilometriä. Pituutta sillä on 428 kilometriä, ja sen suurin leveys on 120 kilometriä.[5] Leveys Suomenlahden suulla on 75 kilometriä ja Porkkalanniemestä Tallinnan edustalla sijaitsevaan Rohuniemeen 52 kilometriä.[6] Itäpäässään Suomenlahti kapenee 22 kilometrin pituiseksi ja 15 kilometrin levyiseksi Nevanlahdeksi.[7] Toisin kuin monissa muissa Itämeren osissa, Suomenlahtea ei erota muusta Itämerestä mikään geologinen kynnys tai muu raja. Käytännössä länsireunana pidetään linjaa Hankonimen kärjestä Osmussaareen.[7] Suurin lahti pohjoisrannikolla on Viipurinlahti, etelärannikolla Narvanlahti. Suomenlahden keskiulapan suurimmat saaret ovat Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari.

Suomenlahden keskisyvyys on 38 metriä ja suurin mitattu syvyys 123 metriä.[8] Syvimmät osat ovat Suomenlahden suulla, jossa on 80–100 metrin syvänne, ja Viron rannikolla Tallinnasta koilliseen.[7]

Suomenlahden alla oleva peruskallio on osa Baltian kilpeä. Se on Euroopan vanhinta peruskalliota ja koostuu muuntuneista arkeeisen ja proterotsooisen aionin kivistä. Kallion paksuus on 200–300 kilometriä. Mannerjäätikkö painoi ja muokkasi Baltian kilpeä, jonka jääkauden jälkeinen kohoaminen jatkuu edelleen.[9]

Suomen rannikolla peruskallio on monin paikoin paljaana, rantaviiva on rikkonainen ja saaristoa on paljon. Sen sijaan lahden etelä- ja itärannat ovat saaneet nykyisen muotonsa vasta joitakin tuhansia vuosia sitten. Sedimenttikertymät tasoittavat rantaviivaa, ja syvien lahtien pohjukoissa on hiekka- tai kivikkorantoja.[10]

Ennen Veiksel-jääkautta 130 000–115 000 vuotta sitten Suomenlahti oli osa Eemmerta ja ulottui Vienanmerelle asti. Jäätikön reunan perääntyessä Suomenlahti oli aluksi osa makeavetistä Baltian jääjärveä, myöhemmin Yoldiameren lahti. Maankohoaminen erotti sen uudelleen järveksi, osaksi Ancylusjärveä. Noin yhdeksäntuhatta vuotta sitten valtameren pinnan noustessa suolaista vettä alkoi virrata Tanskan salmien kautta Itämereen ja alkoi Litorinameren aika.[11]

Noin viisi prosenttia Itämeren vesimassoista sijaitsee Suomenlahdella.[7]

Coriolis-ilmiöstä johtuen merivirrat virtaavat Suomenlahden etelärannikolla lännestä itään ja pohjoisrannikolla idästä länteen päin.[12] Pohjukassa Suomenlahteen laskee Nevajoki. Muita suuria jokia ovat Kymijoki, Narvanjoki ja Luga, jotka kaikki laskevat lahden itäosaan. Lahden vesi on makeampaa sen itä- kuin länsipäässä. Pintaveden suolaisuus on lahden länsipäässä viidestä seitsemään promillea, itäpäässä nollasta kolmeen promillea. Pohjaveden suolaisuus voi olla kahdeksasta yhdeksään promillea, Itämeren pääaltaasta tulevan suolapulssin yhteydessä korkeampikin.[7]

Veden lämpötilan vaihtelu on erilaista eri syvyyksillä: mitä syvemmälle mennään, sitä pienempää on vaihtelu ja sitä myöhemmin saavutetaan maksimilämpötila. Pintavesi on lämpimimmillään elokuun alussa, keskimäärin +15 astetta, kun 30 metrin syvyydessä lämpimintä on vasta lokakuun alussa, alle +10 astetta. Kumpuamista eli kylmän veden nousemista pintaan tapahtuu, kun tuuli puhaltaa pitkään suunnilleen rantaviivan suuntaisesti. Se saa pintaveden lämpötilan laskemaan useita asteita. Suomenlahti jäätyy paljon useammin kuin Itämeren pääallas. Lahden itäpää on jäässä lähes joka vuosi. Suomenlahden suu on jäässä keskimäärin 40 päivää talvessa, kun pohjoisrannan itäosan lahdissa jääpeite pysyy keskimäärin 130 päivää.[7]

Meriveden korkeus muuttuu tuuliolojen, ilmanpaineen vaihteluiden sekä veden tiheyden muutosten mukaan. Suurin tekijä on Itämerellä liikkuviin voimakkaisiin matalapaineisiin liittyvä myrskyvuoksi. Meriveden korkeuden vaihtelu on pienimmillään heinäkuussa (Helsingissä –36 ja +79 cm välillä keskiarvoon verrattuna) ja suurimmillaan tammikuussa (Helsingissä –92 ja +136 cm välillä keskiarvoon verrattuna).[7]

Suomenlahdella korkeimmat aallokot mitataan kovien lounais- ja itätuulien aikana, kun aallokko pääsee kasvamaan lahden suuntaisesti. Suomenlahden kapeus kuitenkin rajoittaa aallokon kasvua ja aallokko jää pienemmäksi kuin samalla pyyhkäisymatkalla leveämmässä merialtaassa.[13] Suurin Suomenlahdella mitattu merkitsevä aallonkorkeus on ollut 5,2 metriä, vuonna 2001 ja 2012. Tällaisessa aallokossa yksittäiset aallot voivat olla noin yhdeksänmetrisiä.[14]

Kilpisaari Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa.

Suomenlahdelta kalastetaan seuraavia kalalajeja: ahven, hauki, kilohaili, kuha, lahna, lohi, made, meritaimen, särki, säyne, siika, silakka ja sorva.[15] Meritaimenen alamitta on 65 senttimetriä, kun se muualla Suomessa on 60 senttiä. Istutetut kalat on merkitty poistamalla niiltä rasvaevä, ja kaikki rasvaevälliset meritaimenet pitää vapauttaa.[16] Ammattikalastajat pyytävät lohta, meritaimenta, siikaa, silakkaa ja kilohailia käyttäen troolia, rysää ja ajosiimaa.[12]

Vuonna 2005 arvioitiin Suomenlahdella elävän noin 900 harmaahyljettä ja joitakin satoja itämerennorppia. Norpista suurin osa elää Venäjän merialueella.[12]

Suomessa lintujen muutto keskittyy erityisesti Suomen- ja Pohjanlahden rannikkolinjoille. Suomenlahdelle sijoittuva arktisten vesilintujen ja hanhien muuttoreitti on kansainvälisestikin merkittävä.[17] Siperiaan muuttaa satoja tuhansia lintuja pitkin Suomenlahtea.[12] Suomenlahdella pesivät monet saaristolinnut, kuten kalatiirat, meriharakat, karikukot, punajalkaviklot, luotokirviset, kivitaskut ja västäräkit. Itäisen Suomenlahden ulkosaariston lajeja ovat ruokki, riskilä ja lapintiira. Harmaalokin ja merimetson kannat ovat kasvamassa.[12] Läntisen Suomenlahden saaristossa pesii myös paljon haahkoja.[18]

Suomenlahdella esiintyy monia uhanalaisia kasveja. Niiden elinvoimaisuutta uhkaavat rehevöityminen, siitä johtuva hiekkarantojen, rantaniittyjen ja muiden avoimien ranta-alueiden umpeenkasvu ja perinnemaisemien häviäminen.[18]

Suomenlahdella on kolme kansallispuistoa, Itäisen Suomenlahden kansallispuisto ja Tammisaaren saariston kansallispuisto Suomessa[15] sekä Lahemaan kansallispuisto Viron rannikolla.[19]

Leväkukintaa Suomenlahdella NASAN Terra-satelliitin MODIS-instrumentin kuvaamana.

Tankkeri Georg Essberger Suomenlahden jäissä.

Suomenlahti on Itämeren rehevöitynein alue. Rehevöityminen näkyy kesäisin runsaina lauttamaisina leväkukintoina. Suomenlahden valuma-alueella asuu yli 10 miljoonaa ihmistä, ja rantavaltioiden maatalous, asutus ja teollisuus kuormittavat merialuetta noin 6 000 tonnilla fosforia ja 120 000 tonnilla typpeä joka vuosi. Suomenlahden typpikuormituksesta yli puolet ja fosforista kolme neljännestä on peräisin Venäjältä. Suomen ja Viron osuus kuormituksesta on molemmilla kymmenisen prosenttia, ja ilman kautta kulkeutuvan typen osuus on lähes viidennes.[5]

Suurin osa ihmisen aiheuttamasta fosforikuormasta kulkeutuu Itämereen jokiveden mukana. Ravinnekuormitus vaihtelee sääolojen, etenkin sademäärän mukaan. Suurin osa Itämeren fosforikuormasta on peräisin maataloudesta. Koska Suomenlahden rannikolla väestötiheys on suurin, on asutuksesta aiheutuva kuormitus siellä suurempaa kuin muualla Itämeressä.[20] Vuonna 2012 havaittiin suuri päästö Fosforit-tehtaan alueella Lugajoella. Silloin arvioitiin, että tehtaan alueelta valuisi Suomenlahteen noin tuhat tonnia fosforia vuodessa.[21]

Suomenlahden rannalla on useita öljynjalostamoita, joihin on paljon tankkeriliikennettä. Suomenlahdella kuljetetaan vuosittain öljyä 165 miljoonaa tonnia. Määrä on seitsemän kertaa niin suuri kuin 1990-luvulla. Kolmannes Venäjän öljystä kulkee Suomenlahden satamien kautta.[22] Yksirunkoisen aluksen säiliön puhkeaminen aiheuttaisi vakavan öljyvahingon. Kylmässä vedessä öljy haihtuu hitaasti, ja jää ja luodot haittaisivat öljyn keräämistä.[5]

Konttialus HaminaKotkan sataman Haminan satamassa.

Ust-Lugan satama oli vuonna 2014 Venäjän toiseksi suurin rahtisatama, ja sen liikenne kasvoi edelliseen vuoteen verrattuna yli 20 prosenttia. Myös Pietarin suursatama, Vysotskin satama ja Viipurin satama kasvattivat rahtimääriään. Sen sijaan Primorskin öljysataman liikennemäärä pieneni.[23]

Tallinna Sadaman satamissa käsitellään noin 90 prosenttia Viron tavaraliikenteestä.[24]

Hamina-Kotkan satama on Suomen suurin yleissatama, kun taas Helsingin Satama on vilkkain matkustajasatama ja lisäksi merkittävät rahtisatama. Sköldvikin satamassa kulkee öljytuotteita, Loviisassa hiiltä, puuta ja raakamalmeja. Hangossa laivataan autoja ja paperia. Kantvikin kautta kulkee hiiltä, sementtiä ja raakasokeria.[24] Tonnimäärillä mitaten Hamina-Kotka, Helsinki ja Sköldvik olivat Suomen neljän suurimman sataman joukossa toukokuussa 2015 (niiden välissä kolmantena oli Rauma).[25]

Nord Stream -yhtiö on suunnitellut kahden nykyisen kaasuputken lisäksi kahden uuden putken vetämistä Suomenlahdelle.[26]

Suomenlinna ja Helsingin edustalla liikennöivä vesibussi.

Saaristossa on hautaröykkiöitä, jotka ajoitetaan pronssi- ja rautakaudelle. Rantakallioille on rakennettu jatulintarhoiksi kutsuttuja kivilabyrinttejä, joiden rakentamisaikaa ei tiedetä. Saarten kallioihin on kaiverrettu laivojen nimiä ja muuta kirjoitusta.[12]

Suomenlinnan ja Svartholman merilinnoitukset rakennettiin alkujaan Ruotsin laivaston tukikohdiksi sekä Venäjän vastaisen rajan turvaksi.[27] Suomen autonomian aikana Venäjä linnoitti saaristoa ja rannikkoa lisää. Pietari Suuren merilinnoitus suunniteltiin suojaamaan Pietaria.[28]

Suomenlahti on yksi maailman suurimmista laivojen hautausmaista. Sinne on uponnut monia aluksia, jotka säilyvät hyvin alhaisen suolapitoisuuden (joka johtaa laivamatojen poissaoloon) sekä hapettomien syvänteiden ansiosta ja siksi, että alueella ei ole voimakkaita merivirtoja tai vuorovettä.[29][30]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Itämerellä ei ollut taisteluita, mutta Venäjä, Iso-Britannia ja Saksa upottivat sinne kymmeniätuhansia miinoja.[31] Itsenäiset Suomi ja Viro sopivat Suomenlahden tykistösulun rakentamisesta 1930-luvulla.[32][33] Talvisodan merisotatoimet keskittyivät pääosin Suomenlahdelle. Toisessa maailmansodassa Suomenlahdella käytiin monia meritaisteluita. Elokuussa 1941 kun Neuvostoliitto evakuoi laivastoaan Tallinnasta Kronstadtiin, saksalaiset upottivat 15 sotalaivaa ja 43 kuljetusalusta.[34][35] Toisessa maailmansodassa Suomi, Saksa ja Neuvostoliitto laskivat Suomenlahteen yhteensä noin 70 000 miinaa.[36]

Vuonna 1978 Pietarin edustalle alettiin rakentaa jättiläismäistä Pietarin tulvapatoa, jonka piti suojata kaupunkia tulvilta. Se valmistui 2011.[37]

Kesällä 2015 Venäjä kiinnostui jälleen Suomenlahden saarista ja alkoi raivata miinoja Suomenlahden ulkosaarista.[38]

Suomi on määritellyt aluevesiensä ulkorajan siten, että se kulkee vähintään kolmen meripeninkulman etäisyydellä keskiviivasta ja jää kaikissa kohdin kansainväliseen merenkulkuun vakiintuneesti käytettävän reittijakoalueen pohjoispuolelle.[39]

• Suomenlahti-vuosi 2014

• Kuninkaallinen merikartasto 1791–1796. C. N. af Klerckerin johtama kartoitustyö Suomenlahdella. Toim. Erkki-Sakari Harju ja Heikki Tiilikainen. Helsinki: Atlas-art, 2009. ISBN 978-952-5671-18-6. Suomenlahden rannikon kartat Kymijoelta Porkkalanniemelle.
• Pajanen, Kaisa & Soulanto, Marjo & Sikk, Erik (toim.): Suomenlahti. Alkumerestä nykymereksi. Helsinki: Helsingin kaupungin ympäristökeskus: Rakennusalan kustantajat: Kustantajat Sarmala, 2005. ISBN 951-664-151-2. Sisällysluettelo (PDF).

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomenlahti Wikimedia Commonsissa

• Finna-palvelussa olevia kuvia