Suomen tataarit

Ennen varsinaista tataarien muuttoaaltoa löytyi Suomen maaperältä Venäjän armeijaan kuuluvia muslimeja, joiden joukosta myös tataareja. Heitä osallistui tammikuussa 1557 Tallinnan piirityksen aikaan Iivana Julman kasakkajoukkoihin, johon olivat päätyneet Kazanin kaanikunnan valloituksen jälkeen. Tataareja oli myös isovihan- ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa. Joukkoihin kuului lisäksi baškiireja ja kalmukkeja.[1]

1600-luvulla persianarmenialaisia- ja tataarilaisia kauppiaita kulki Suomen läpi Tukholmaan.[1]

Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla palveli Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia muslimisotilaita. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä vuodesta 1836.[1]

Muslimisotilaiden jälkeen saapuivat hengelliset johtajat, kuten esimerkiksi Viaporin mullahina vuosina 1866–1906 toiminut Izzätulla Timergali. (Timur Galejeff).[1]

Venäjän armeijassa palvelleet sotilaat saivat uskonnosta riippumatta palveluksesta vapauduttua jäädä Suomeen. Näin paljolti saikin alkunsa maan juutalaisyhteisö, mutta tataarisotilaiden jälkeläisiä ei oletettavasti maaperältä löytynyt. Sen sijaan pysyvästi he tulivat kiertelevinä kauppina.[1]

Tataareja Helsingissä vuonna 1920.

Tataarien muutto Suomeen eli silloiseen suuriruhtinaskuntaan tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Perimätiedon mukaan ensimmäisten joukossa oli Hasan Hamidullan isoisä nimeltään Hamidulla, joka saapui Pietarista Viipuriin vuonna 1868. Myös Samaletdin Yusuf ja Alautdin Salavat on nimetty aikaisimpiin tataarikauppiaisiin maassa. Viimeinen tataarien muuttoaalto oli 1920-luvulla, jolloin he järjestivät perheitään maahan.[2][3]

Kyseiset kauppiaat olivat pääasiassa Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylien misäärejä.[2] Misäärit ovat Kazanin tataarien rinnalla toinen Volgan tataarien pääryhmä.[4] Suomeen saapuneista tataareista yli puolet muutti yhdestä ainoasta kylästä (Aktuk) ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä.[5] Samoina aikoina tuli myös joitain yksittäisiä muita "turkkilaisia", kuten uzbekkeja ja kazakkeja.[6] He kuitenkin sulautuivat pian joko misääri- tai kantaväestöön.[7] Kotiseuduillaan misääritataarit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa.[8] Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.[9]

Ensi alkuun Suomi oli kyseisille misääreille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä ansaittuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.[6][10]

Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa, Iso Roobertinkatu 28, Helsinki. Kuva noin vuodelta 1920.

Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.[11]

Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen iso osa Suomeen asettuneista tataarikauppiaista alkoi järjestää perheitään maahan.[6] Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita.[12] Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.[13]

Suomen itsenäistyttyä monet maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.[14]

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Turun keskusvankilassa oli huhtikuussa kaikkiaan 367 venäläistä sotavankia, joiden joukossa myös tataareja. Vapauduttuaan tiettävästi neljä näistä, Ibrahim Rahman, Halidulla Utarbai, Zekeriye Abdulla ja Salih Zahidulla, liittyivät tataarien seurakuntaan, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä he eivät olleet enää Suomessa. Valtiollinen poliisi etsintäkuulutti useita muslimisotilaita, jotka jättivät palaamatta Neuvostoliittoon. Suomeen oli myös sodan aikana joutunut ja lopulta oleskeluluvan saanut 74 ”Itä-Karjalan turkkilaista”, joista 36 oli lapsia. Kokonaisuudessaan joka kolmas Suomen jatkosodassa valtaamilla alueilla tavattu muslimi sai oleskeluluvan.[15]

Kazanilainen sotavanki Mahmut Rahim soittaa viulua Tampereella, seuranaan vasemmalta Fatih Arat, Letfulla Baibulat, Aisa Hakimcan ja Bilaletdin Kaader. (1944).

Suurin osa kuitenkin palasi ”vapaaehtoisesti mutta vastentahtoisesti” Neuvostoliittoon tammikuussa vuonna 1945. Harvoja Suomeen jääneitä oli avaarilainen Halid Hamido, joka sodan aikana oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja kääntynyt kristinuskoon. Suomessa oleskelleita heimonveljiään työllistivät Samaletdinin ja Ainetdinin suvut, Ymär Sali, Zuhur Tahir, Ibrahim Hamidulla, Ibrahim Arifulla sekä itse hiljattain maahan paenneet kazakki Ömmet Kenschahmet ja lezgi Velibek Alibek. Lähes kolmekymmentä niin sanottua sotasiirtolaista oli ollut Helsingin tataariseurakunnan ”hoidossa ja valvonnassa” helmikuusta 1942 alkaen. Kazanilainen sotavanki, opettaja Mahmut Rahim johti Tampereen seurakunnan rukouksia vuosina 1942–1944.[15]

Vuosisadan vaihteessa asui Virossa viisi tataariperhettä. 1920-luvulla heitä kertyi lisää Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen, kunnes määrä oli lopulta noin 200–300 tataaria. Monet tulivat vuoden 1943 lopulla sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin, johon pääsi lopulta kolme Viron tataaria: Ibrahim Zarip, Ahmed Haerdinov ja Rafik Moks. Matruusiksi Turun laivastoasemalle hyväksytty Zarip jätti palaamatta iltalomaltaan ja löytyi myöhemmin New Yorkista. Haerdinov siirtyi Ruotsiin palveluksensa jälkeen, Moks puolestaan Kanadaan. Oleskeluluvan sai maassa kuusi Viron tataaria perheineen. Kansalaisuuden aikanaan sai kaksi perhettä. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim.[16][17]

Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Suomeen tulleet Viron tataarit jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen aikaisemmin kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat vuonna 1949 yhdistyksen, jonka nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur (’Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys’), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige (’Ruotsin islamilainen seurakunta’). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Tataarit menettivät islamilaisessa yhdistyksessään sen enemmistön 1960–1970-luvuilla. Maassa laskettiin olevan 1980-luvulla noin 50 ”täysveristä” ja 30 ”puoliveristä” tataaria. Tataarinainen Didar Samaletdin perusti miehensä kanssa vuonna 1983 Södermalmille ravintolan nimeltään Djingis Khan.[16][17]

Katso myös: Tataarit Suomen sotilaina, Misäärit Venäjän sodissa

Tataarien sotamuistomerkki Helsingin islamilaisella hautausmaalla.

Suomen tataariyhteisön jäseniä osallistui talvi- ja jatkosotaan yhteensä 156 henkeä. Kymmenen heistä kaatui rintamalla ja 26 haavoittui. Haavoittuneista 7 vammautui pysyvästi.[18] Lottina työskenteli sotien aikana 21 tataarinaista. Kaatuneet sotilaat ikuistettiin tataarien seurakunnan talon seinään kiinnitettyyn muistolaattaan vuonna 1987. Sodassa kaatuneita on muistettu myös Helsingin islamilaisella hautausmaalla.[19]

Suomen sisällissotaan tataareja ei osallistunut. Venäjällä tataarit olivat tiettävästi enemmän porvarillisten puolueiden kannalla, joskin heitä löytyi myös kapinallisten riveistä. Näistä tunnetuimpia esimerkkejä on tataaribolševikki Mirsaid Sultan-Galijev, joka pyrki yhdistämään kommunismin ja tataarien nationalismin.[20][21] Venäjän keisarikunnassa misääritataareja oli osallisina eri tsaarihallinnon vastaisissa kapinoissa, ja myös aikaisemmin, 1600-luvulla Stenka Razinin johtamissa kasakkajoukoissa.[22][23]

1900-luvun alkuun mennessä Leningradiin oli muodostunut paljolti Nižni Novgorodin alueen misääreistä koostuva yhteisö. Osa heistä saapui Suomeen ja osa jäivät kaupunkiin. Tataarit Suomessa pitivät yhteyksiä heidän ja kotikyliensä sukulaisten kanssa tiettävästi aina 1930-luvulle, liikkuen rajan yli laittomasti 1920-luvun ajan. Yhteydet lopulta katkesivat kiristyneen rajavalvonnan seurauksena. Tätä ennen he olivat myös avustaneet kaupungin misäärejä lähettämällä heille rahaa kuriirin kautta; esimerkiksi Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre ja Camaletdinin veljekset. Henkilökohtaisesti avustettiin etenkin teologi Musa Bigieviä. Hänen joutuessa pidätetyksi Moskovassa lähetti Suomen yhteisö vuonna 1923 Turkin hallinnolle kirjeen pyytäen apua hänen vapautuksessa ja vuonna 1930 oli myös pyrkimys saada hänet maahan.[24]

1950-luvun puolivälissä avautunut kirjeenvaihto ja matkustaminen Neuvostoliiton puolelle mahdollisti katkenneiden yhteyksien uudelleenluomisen, joskin vasta 1960–1970-lukujen taitteessa alkoivat vahvistua kontaktit Tatarstanin päkaupunkiin Kazaniin heidän saadessaan tataarilaisia vieraita rajan toiselta puolen. Baškiirilaisia taiteilijoita he saivat vieraakseen vuonna 1967, hieman ennen kazanilaisia. Kotikylissään he pääsivät käymään 1900-luvun loppupuolella.[24][25]

Berliini toimi monille tataareille ja muille turkkilaisille maanpakolaisille 1900-luvun alkupuolella omanlaisena kohtaamispaikkana. Tästä oli tietoinen myös Venäjän valtion yhteinen poliittinen osasto, eli OGPU; ”Kazanin, Pietarin ja Suomen muslimit ylläpitävät hyvin aktiivisia kontakteja Berliiniin, jonne tällä hetkellä kokoontuu ulkomaalaisten tataarien vastavallankumouksen kerma”. Professori Yrjö Jahnsson kävi Berliinissä tapaamassa baškiirilaista aktivistia Zeki Velidi Togania vuonna 1925. Hänen mukaansa Jahnssonin pyrkimys oli ”yhdistää suomalaiset ja venäläisten vangitsemat aasialaiset kansakunnat Venäjän siirtomaaintressejä vastaan”. Vuotta aikaisemmin Togania ja kaupungissa oleskelevaa tataariaktivistia Ayaz İshakia olivat käyneet Suomesta tapaamassa tataarit Zinnetullah Ahsen ja Imad Samaletdin, jotka kertoivat Koraanin suomennoshankkeesta.[26]

Myös nuoria muslimiemigrantteja lähti opiskelemaan Berliiniin. Teologi Alimcan Idrisin johdolla sinne oli perustettu vuonna 1918 ”Venäläis-muslimiopiskelijoiden avustusseura”, jonka tarkoitus oli auttaa opiskelijoita ylläpitämään yhteydet kotimaahansa ja tuoda uusia opiskelijoita kaupunkiin. Vuoden 1972 haastattelussa sosiologi Pertti Raution kanssa tataaripariskunta Semiulla ja Mahruse Wafin, jotka itse olivat opiskelleet Berliinissä, kuvailivat tataarien opiskelua Saksassa muun muassa seuraavasti: ”Monista heistä tuli tiedemiehiä, Istanbulin ja Ankaran yliopistoihin opettajia. Suurin osa turkologeja. Sit oli lääkäreitä, kemistejä, kauppakorkeakoulun käyneitä ja nämä saivat Turkissa opintoa vastaavat paikat ja yleensä ne olivat professoreita siellä.”[26]

Moskeijan rakentamishankkeen suunnitteluryhmä Helsingissä vuonna 1917. Vasemmalta eturivissä Fatih Karimi, Hadi Maksudi, Weli-Ahmed Hakim, Musa Bigeev, Abdulfattah Hajiev; takarivissä Rushan Ali, Fathulla Kari, Umar Abdrahim, Rahim Batyrakov, Imad Camaletdin.

Vuonna 1915 perustettu Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tataariyhdistys ja samalla myös maan ensimmäinen islaminuskoisia edustanut yhdistys. Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1922, ja tataarit perustivat Suomen muhamettilaisen seurakunnan vuonna 1925. Suomesta tuli täten ensimmäinen länsimaa, jossa muslimit saivat virallisen tunnustuksen. Vihkimisoikeuden tataarit saivat kuitenkin vasta vuonna 1932, koska Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli kyseiset anomukset aikaisemmin hylännyt. Syynä oli moniavioisuuden pelko, vaikka sitä ei tataarien keskuudessa harjoitettu. ”Muslimien” ja ”islamilaisten” sijaan Suomessa oli tuohon aikaan tapana puhua ”muhamettilaisista” ja ”musulmaaneista”. Vuodesta 1963 seurakunta on toiminut nimellä Suomen Islam-seurakunta.[27]

Myös muualla Suomessa kokoonnuttiin uskonnollisissa merkeissä. Vuonna 1942 perustettiin Tampereen Islamilainen Seurakunta,[28] ja Järvenpäähän valmistui samana vuonna puinen moskeija.[29]

Tataariyhteisöstä tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka Mekkaan 1920-luvulla.[30]

Kulttuurinsa turvaamiseksi ja edistämiseksi tataarit perustivat yhdistyksiä eri kaupunkeihin. Muun muassa vuonna 1935 perustettiin sekä Helsingissä toimiva Suomen turkkilaisten seura että Tampereen Turkkilainen Yhdistys, ja kaksi vuotta myöhemmin Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys.[31] Järjestöt ovat pääsääntöisesti keskittyneet kielen opetukseen, kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja julkaisutoimintaan.[32] Myös tataarien seurakunta on järjestänyt kielikursseja, ja vuoteen 1969 asti Helsingissä toimi tataarien oma koulu, ”turkkilainen kansakoulu”.[33]

Katso myös: Tataari (nimitys)

Suomen tataarit ovat aina olleet tiivis ja paljolti toisensa tunteva yhteisö, jonka juuret johtavat pitkälti samoille alueille. Silti heidän keskuudessaan on käyty kiistoja identiteetin määrittelystä, etenkin 1900-luvun aikana. Konfliktissa on ollut kyse lähinnä heidän etnonyymistään, ”tataari”.[34]

Volgan tataarit eivät Venäjän keisarikunnassa kutsuneet itseään yleensä tataareiksi, vaan lähinnä muslimeiksi (möselman), tai vaihtoehtoisesti käyttivät omia ryhmänimityksiään. (qazanlı, mişär / meštšerjaki). Myös bolgaari-nimeä ilmeni, mikä viittaa teoriaan, jonka mukaan muinaiset bolgaarit olisivat heidän esi-isiä. Heidän historia on yhdistetty myös Kultaiseen ordaan. Tataari-nimitystä käyttikin alun perin juuri Kultaisen ordan feodaaliylhäisö sen väestöstä, jonka jälkeen lopulta myös venäläiset feodaalit ja tsaarin hallinto. Sen lisäksi, että eri ryhmittyvät halusivat pitää omista nimityksistään kiinni, ja tunnistautuivat täten vielä Neuvostoliiton vuoden 1926 väestölaskennassa, on myös tulkittu heidän pyrkineen välttämään tataari-termiä sen vuoksi, että se loi negatiivisen viittauksen "Venäjän valtion vanhoihin vihollisiin" eli mongoleihin, ja etenkin Tšingis-kaanin sotureihin, jotka tunnettiin tataareina 1200-luvulla. Yksittäisten tataarien haastattelujen mukaan se koettiin lapsuudesta saakka haukkumanimenä.[35][36][37][38][39][40][41][42]

Vuosisadan vaihteessa Suomessa tataarit tunnistivat itsensä lähinnä uskontonsa kautta. (Muhamettilainen/musulmaani). Kun Turkin tasavalta perustettiin (1923), muodostui siitä omanlainen identiteetin kiinnekohta kyseiselle turkinsukuiselle Volgan kansalle, jolloin he innostuivat kutsumaan itseänsä "turkkilaisiksi", tai vaihtoehtoisesti "pohjoisen turkkilaisiksi" ja "Volgan turkkilaisiksi". (Myös kiptšakkien nimeen vedottiin[43]). Niin sanottua "turkkilaista heräämistä" edustava aate panturkkilaisuus oli mahdollisesti myös vaikuttava tekijä.[44][45][46]

Kyseisinä aikoina Venäjältä ja lähinnä Kazanista muutti tataareja Turkkiin. Suomen yhteisön keskuudessa muun muassa yrittäjä Zinnetullah Ahsen Börestä tuli Turkin kansalainen toivoen samalla, että muutkin liittyisivät ”suurturkkilaiseen kansaan”. Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet yhtä paljon ”Turkin turkkilaisuudesta”. Osa heistä pysyi edelleen toiveikkaana, että heimonveljet Venäjällä saisivat perustettua oman itsenäisen valtion, jota oli hetkellisesti edustanut Idel-Ural (1918). Kiinnostus oli lähtenyt liikkeelle maassa vierailleista hankkeen johtavista henkilöistä sekä suomalaisista aktivisteista, jotka olivat perehtyneet turkkilaisiin kansoihin ja reunavaltiopolitiikkaan. Tataariaktivistit Sarif Daher ja Hasan Kanykoff olivat mukana perustamassa Etuvartiokansojen klubia, jonka tarkoitus oli auttaa Venäjän vähemmistökansoja ja luoda heidän ja Suomen välillä yhteistyötä.[47][48][49][50]

Turkin tasavallan kymmenvuotisjuhla Tampereen VPK:n juhlasalissa (lokakuu 1933). Taustalla lippujen lisäksi presidenttien Atatürk ja Svinhufvud kuvat. Oikealla oven suussa Musa Bigiev, joka ei tullut yhteiskuvaan peläten Neuvostoliittoon jääneen perheensä vuoksi.[51]

Atatürkin reformien perässä tataariyhteisö korvasi arabialaiset aakkoset latinalaisilla. Turkin kieltä pidettiin yhteisön keskuudessa omanlaisena sivistyskielenä ja se vaikutti myös heidän omaan turkkilaiseen kieleen. Esimerkiksi henkilönimissä tataareille tuttu ä-äänne merkittiin usein Turkin tapaan E-kirjaimella. Tätä ennen ainakin jotkut nimistä olivat ehtineet olla jo käytössä Ä-kirjaimen kanssa Suomessa, kunnes lopulta vuonna 1957 tataariseurakunnan toimesta ne ilmoitettiin väestörekisteriin Turkin oikeinkirjoituksen mukaisesti, eli E:llä. (Ahsän → Ahsen, Sämiulla → Semiulla).[52][53][54][55][56][57]

Turkkia opetettiin yhteisön nuorille heidän äidinkielensä ohella, johon he viittasivat usein ”turkin kielenä” tai ”Volgan turkkina”. Tataarien yhdistykset myös käyttivät nimeä turkkilainen eikä tataari.[52][53][58][55][59]

Nykyisin tataari-nimitys on vakiintunut kyseisille volgalaisille, niin Suomessa kuin Venäjän puolella. Turkin vaikutuksen aikakauden jälkeen Suomessa alkoi syntyä uusi yhteys ”tataarilaisiin juuriin”, kun Tatarstanista saapui ensimmäisiä vierailijoita 1960–1970-lukujen taitteessa. Suomen yhteisö itsekin pääsi matkaamaan Kazaniin ja hieman myöhemmin myös esivanhempiensa synnyinalueille. Lisäksi mahdollisesti halu lopulta erottua Suomeen saapuneista Turkin turkkilaisista vaikutti asiaan.[60][53] Vuonna 1974 yhteisö itse tunnistautui julkisesti tataareiksi kun Järvenpäässä järjestettiin ”tataarikulttuurin päivät”.[61]

Termin uudelleen käyttöönotto aiheutti kuitenkin vahvoja erimielisyyksiä; tataariin viitattiin edelleen venäläisenä haukkumanimenä. Tatarstanissa on pienenä vähemmistönä kansallismielinen ryhmittymä, joka pyrkii irtautumaan tataari-termistä ja korvaamaan sen "Volgan bolgaarilla".[62][63]

Tataarilainen teologi-historioitsija Şihabetdin Märcani (1818–1889) vaikutti aikanaan tataarin ”kuntouttamiseen” terminä.[37]

Venäjän keisarikunnassa monet muista tataareiksi kutsututuista kansoista ei nimeä enää käytä, kuten esimerkiksi azerit. ("Kaukasian tataarit").[64] Nykypäivänä "tataarilla" (tatarlar / tatary) viitataankin lähinnä juuri Volgan tataareihin, kun puolestaan toinen alueellinen tataarirymä Krimin tataarit erotetaan usein pelkästään tataareina tunnetuista volgalaisista juurikin nimellä ”Krimin tataarit”, tai vaihtoehtoisesti "krimiläiset". (qırımlılar / krymtsy).[38][65]

Ajoittain Suomeen tulleita tataarikauppiaita syytettiin verojen välttelystä ja kaupan harjoittamisesta ilman lupia. Suhtautumisen koettiin kokonaisuudessaan kuitenkin olevan myönteisempää kuin Venäjällä, mikä lienee yksi syy maahan asettumiselle.[66] Suomen viranomaisten mukaan suurimmalla osalla kauppiaista motiivi maahan tuloon ei ollut Venäjällä koettu syrjintä vaan ilmeisesti paremman elintason tavoittelu.[67] Tarkoituksena alkuun oli yleensä palata takaisin kotiin tienattuaan tarpeeksi.[68]

Tataariemigrantteihin ei kohdistunut tiettävästi juurikaan ennakkoluuloja heidän islamilaisuuden vuoksi, vaan keskittyi se lähinnä heidän taustaan Venäjällä. Ajoittain tataarit joutuivat "kommunistivakoojan" epäilyjen kohteeksi. Nämä olivat yleensä perättömiä syytöksiä ja perustuivat jonkun yksittäisen tataarin väitettyihin "bolshevikkimyönteisiin" mielipiteisiin, jotka eivät lopulta johtaneet mihinkään.[69] He myös saivat luottamusta lainvalvojien tahoilta sillä heidän keskuudessa oli suomalaisten yliopistoihmisten ja aktivistien kanssa hyvissä väleissä olevia ja yhdessä työskenteleviä. Tästä selkeänä esimerkkinä Hasan Kanykoff.[70]

Myöhempien tataarisukupolvien yksittäisten haastattelujen perusteella Suomessa ei juurikaan ole syrjintää esiintynyt ajoittaisten "tattari" -nimittelyjen lisäksi. Kyseinen kutsumanimi, joka erehdyttävästi on myös romaneista käytetty nimitys johti kuitenkin vuonna 1961 välikohtaukseen, jonka seurauksena kaksi Suomen tataaria joutui vankilaan ja kolmas vahingonkorvausten maksuun. Kolmikko pahoinpiteli erään metalliliikkeen harjoittajan vahingoittaen tämän näköä pysyvästi. Mies oli väitetysti haukkunut heitä "tattareiksi" helsinkiläisessä ravintolassa vappuyönä. Pahoinpitelijät yhdessä joutuivat maksamaan uhrille kokonaisuudessaan 1 105 000 markkaa.[71][72][73]

Tataareihin kohdistuneita välikohtauksia on vuonna 1942 tapahtunut tappo, jossa rintamalta lomalla oleva sotamies Siadetdin Samlihan ammuttiin hänen kävellessä ystävänsä kanssa ilta-aikaan Helsingissä puhuen äidinkieltään. Motiiviksi epäiltiin ampujan luulleen häntä desantiksi. Tekijää ei tavoitettu.[74] Tampereella puolestaan 1990-luvun alussa heitettiin palopommi tataarikotiin.[71]

Katso myös: Idel-Ural, Venäjän muslimien liitto ja Wäisi

Məhəmməd Əmin Rəsulzadə ja poliittiset pakolaiset Abdullah Battal, Mustafa Salah ja Lutfi Ishaki Hyvinkäällä vuonna 1922.

Idel-Ural-valtion itsenäisyyshaaveiden kariuduttua vuonna 1918 alkoi Suomeen tulla hankkeen johtajia poliittisina pakolaisina. He olivat Yusuf Akçura, Ayaz İshaki, Musa Bigiev, Zeki Velidi, Sadri Maksudi, Alimcan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki. Idris ja Battal jäivät Suomeen pitemmäksi aikaa. He toimivat yhteisön opettajina ja kulttuurivaikuttajina, mutta muut jatkoivat pian matkaa eteenpäin, lähinnä Saksaan, Ranskaan tai Turkkiin.[75] Osa kuitenkin palasi myöhemmin Suomeen. Palaajiin kuului Ayaz Ishaki, jolle Tampereen tataariyhteisö järjesti vuonna 1937 tapahtumatäytteisen helmikuun, joka sisälsi esimerkiksi teatteriesityksen Tampereen Teatterissa.[76] Ishaki vuorostaan järjesti vuonna 1938 Idel-Uralin muistojuhlat Varsovassa, johon osallistui Suomen tataariyhteisön jäseniä.[77]

Idel-Ural-poliitikkojen lisäksi pakolaisena Suomeen tuli esimerkiksi myöhemmin Ranskassa teosofina ja vapaamuurarina tunnettu tataari Emine Sartlan, joka Suomessa oli mukana perustamassa tataarien seurakuntaa ja luennoimassa islamin uskosta.[78]

Tataarit ovat olleet monen suomalaisen kielentutkijan mielenkiinnon aiheena. Misäärejä tarkemmin tutkineet ovat etenkin Martti Räsänen ja Heikki Paasonen.[79][80] Muita uteliaita olivat Matthias Alexander Castrén, August Ahlqvist ja Gustaf John Ramstedt, joista Ramstedt jopa antoi lapsilleen osittain ”tataarilaiset nimet”.[79]

Katso myös: Tataarien islam

Tataarien Islam-seurakunnan rakennus Helsingissä.

Tataarit ovat sunnalaisia muslimeja.[81] Uskoaan he harjoittavat oman seurakuntansa, Suomen Islam-seurakunnan kautta, jonka niin sanottu päärakennus sijaitsee Helsingissä Fredrikinkadulla.[82] Seurakunnalla on myös puinen moskeija Järvenpäässä.[83] Tampereen tataareilla on erillinen seurakunta, jonka tilat ovat Hämeenkadulla.[28][84] Tataarien islam-rakennuksessa käy rukoilemassa muitakin muslimeja, mutta jäseneksi otetaan vain tataarit tai heidän puolisonsa kolmen vuoden koeajan jälkeen. Jäsenen pitää osata tataarin kieltä.[85][86]

Tataarien muslimiyhteisö on pitänyt Suomessa matalaa profiilia, ja heidän harjoittamaansa islamia on kutsuttu ”liberaaliksi islamiksi”. Seurakunnan entinen puheenjohtaja, asianajaja Atik Ali puolestaan kuvailee, että heidän islamiaan voi kutsua maltilliseksi lähinnä, jos sitä vertaa ääriliikkeisiin, mutta muutoin tataarit hänen mukaansa harjoittavat samaa ”yhtä ja oikeata islamin uskoa”. Hartaampia muslimeja löytyy tataarien varttuneimmasta sukupolvista, kun taas nuoremmat nojaavat enemmän äidinkieleen ja kulttuuriinsa yleisesti identiteetin määrittelyssä. Tutkija Harry Halén on kirjoittanut aiheesta muun muassa seuraavasti; ”Volganturkkilaisten (tataarien) islam joutui jo varhain sopeutumaan venäläisten herruuteen ja on siis aina ollut hyvin maltillista, toisin kun esimerkiksi Kaukasiassa, jossa on esiintynyt jyrkkiä ääriliikkeitä”.[87][88][89][90][91]

Tataariyhteisöstä on tehty pyhiinvaelluksia Mekkaan aina 1920-luvulta.[30] Koraanista ensimmäinen suomenkielinen käännös julkaistiin tataarilaisen yrittäjän Zinnetullah Ahsen Bören puolesta vuonna 1942. Samoihin aikoihin toinen tataariyrittäjä Hasan Hamidulla puolestaan jakoi näköispainosta koraanista islaminuskoisille sotavangeille Suomessa ja Saksassa.[47][92]

Helsingin seurakunnan tunnetuimpia ulkomaisia vieraita ovat olleet muun muassa Tunisian presidentti Habib Bourguiba, Tatarstanin johtaja Rustam Minnihanov ja Turkin presidentti (silloinen pääministeri) Recep Tayyip Erdoğan. Seurakunnassa on toiminut myös muualta tulleita imaameja, kuten krimintataari Abdurrahman Kaya ja Anatolian turkkilainen Enver Yıldırım.[93][94][95] Vuonna 2020 Suomen Islam-seurakunnan imaami on venäläissyntyinen Ramil Belyaev (Bilal) ja hallituksen puheenjohtaja pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin, joka on samalla seurakunnan ensimmäinen naisjohtaja.[86][89]

Tampereen tataariseurakunta erikseen on myös pitänyt yhteyksiä ulkomaille. Heidän vierainaan on ollut muun muassa muftit Talgat Tadžuddin Ufasta ja Ravil Gainutdin Moskovasta, jotka puolestaan ovat kutsuneet tamperelaisia tataareja vierailulle. Seurakunnan puheenjohtaja vuonna 2020 on yrittäjä Vahit Wafin.[96][97]

Katso myös: Tataarin kielen historia ja murteet

Tataari on turkkilainen kieli, joka luokitellaan kiptšakkilaisten kielten kiptšakkilais-bolgaarilaiseen alaryhmään.[98] Sen lähin sukulaiskieli on baškiiri.[99] Misäärit ja täten samalla Suomen tataarit (Finlandiyä tatarları) puhuvat kielen läntistä murretta eli misääriä. Se eroaa hieman Kazanin murteesta, joka on samalla tataarin kirjakieli.[100][101] Näiden murteiden eroa kuvaa esimerkiksi kirjain Ğ, jota kazanilaiset käyttävät, kun taas misääreiltä se puuttuu (Ğabdulla → Abdulla). Suomen yhteisön erottaa muista volgalaisista myös siinä, että he eivät käytä kirjainta X, eli niin sanottua ”kurkku H:ta”.[102][103]

Suomen kieli on vaikuttanut paikallisten tataarien kielen ääntämiseen.[104] Ensimmäisen sukupolven misäärit puolestaan olivat asuneet kotiseuduillaan hajanaisesti venäläisten kanssa ja omaksuneet venäläisiä lainasanoja puheeseensa. Tataari itsessään on saanut vaikutteita arabian, persian, venäjän ja uralilaisista kielistä, sekä suomentataarit erikseen myös Turkin kielestä.[105][106] Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta on misäärien puhuman murteen sanottu ääntämykseltään ja rakenteeltaan paljolti muistuttavan kiptšakkikielten alkumuotoa.[101]

Suomessa tataaria kirjoitetaan nykyään latinalaisella kirjaimistolla ja Venäjällä kyrillisesti, joskin sen ohella on rajallisessa käytössä latinalainen versio.[107]

Volgan tataarit käyttivät virallisesti arabialaista kirjaimistoa aina vuoteen 1928, jonka jälkeen hetkellisesti, vuoteen 1939 käytössä oli latinalainen kirjaimisto, minkä jälkeen siirryttiin kyrilliseen. Arabialaiset aakkoset eivät tunnetusti riitä kuvaamaan eri kielten äännevarastoja, joten myös tataarin arabian kirjaimisto koki muutoksia historiansa aikana.[108][109][110]

Suomentataaria kirjoitettuna arabialaisella kirjaimistolla.

Kirjakielenä käytettiin 1900-luvun alkuun asti Tšagatain kielestä polveutuvaa türkiä, joka tunnetaan myös tataarin vanhana kirjakielenä (İske tatar tele). Arabialaista kirjaimistoa kutsutaan nimellä İske imlâ (Vanha oikeinkirjoitus). 1870-luvulla sitä uudistettiin kirjailija Qayum Nasıyrin toimesta lisäämällä ylimääräisiä merkkejä tšagataista niiden puuttuessa arabian ja persian kirjaimistosta. Sitä mukautettiin tataarin fonetiikalle sopivaksi.[110][111]

Seuraavaksi, aikana 1920-1928 muunnelma Yaña imlâ (Uusi oikeinkirjoitus) oli käytössä. Kirjaimiston lopullisena tavoitteena oli mukauttaa aakkoset varsinaiseen tataarin ääntämiseen. Huomioon otettiin tataarin vokaalisointu.[110]

Suomen tataarien keskuudessa erikseen oli myös arabian kirjaimiston uudistajia. Kirjailija Abdullah Battal, Islam-seurakunnan ensimmäisten sääntöjen laatija sovelsi oikeinkirjoituksen foneettiseksi. Hän pyrki nostamaan tataarin vokaalit selkeästi ja johdonmukaisesti näkyviin arabialaisessa kirjoitusasussa ja yhdenmukaistamaan myös konsonanttien merkitsemisen.[109]

Ennen kyrilliseen siirtymistä vuonna 1939, silloisessa Neuvostoliitossa tataarit omaksuivat hetkellisesti latinalaisen kirjaimiston Yañalif-liikkeen vaikutuksesta. Myös Suomessa latinalaiseen kirjaimistoon siirtyminen tapahtui osittain kyseisen liikkeen vuoksi, mutta ennen kaikkea Turkin tasavallan kielireformin vaikutuksesta. Muutos Suomen tataareilla alkoi 1930-luvulla ja 1950-lukuun mennessä julkaisut olivat suurimmaksi osaksi siirtyneet uuteen kirjaimistoon. Siirtymävaiheen aikana käytettiin vielä molempia samanaikaisesti. Lasten opetuksessa siirryttiin uuteen kirjaimistoon 1960-luvulla. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet kyseistä muutosta sillä osa uskoi arabialaisesta kirjaimistosta luopumisen vaikuttavan negatiivisesti uskonnolliseen identiteettiin.[106][112]

Suomessa tataarin latinalaisen kirjaimiston ensimmäinen versio lainattiin suoraan Turkin kielen aakkosista ja myöhemmin yhteyksien avauduttua Kazaniin on saatu vaikutteita kirjakielestä. Alun perin Turkin oikeinkirjoituksen mukaan e-kirjaimella merkitty tataarin "ä-äänne" ilmenee sittemmin ä-kirjaimeilla. (Finlandiye: Finlandiyä).[106]

Suomentataarin kielinäyte vuonna 2021:[113]

»Finlandiyä tatarlarınıñ törki cämiyäte 1800 nçe yıllarnın ahırında oyışkan. Ul vakıtta Tübän Novgorod guberniyäse Sergaç öyäzeneñ avıllarınnan tatar säüdägärläreneñ törkeme Finlandiyägä kilgän. Finlandiyä ul zaman Rusiyä kulastında bulgan. – Kadriye Bedretdin»

Katso myös: Luettelo Suomeen saapuneiden tataarien nimistä

Tataarilainen sukunimi on yleensä jonkun esi-isän nimi, jossa on perässä venäläinen pääte. Sukunimet tulivat käyttöön tataareilla 1800-luvun lopulla. Tätä ennen oli käytössä etunimi + patronyymi, eli isännimi. Suomeen saapuneet tataarit omaksuivat venäläiseen passiin merkityn isännimen sukunimekseen, mutta ne, jotka matkustivat maahan vanhempiensa tai isänsä kanssa, saivat sukunimekseen isänsä patronyymin, eli isoisänsä nimen. Täten eri aikoina tulleet veljekset saattoivat käyttää eri sukunimeä. Kyseiseen aikaan patronyymejä merkittiin samoin miten sukunimiä nykyään, eli ov/ev/in. (Esimerkiksi Zinnätulla Imadutdininpoika = Zinnätulla Imadutdinov). Edellä mainitun isännimi olisi nykyisen käytännön mukaan Imadutdinovitš, ja sukunimi Imadutdinov. Venäjältä tulleiden tataarinaisten isännimiä ei ollut eroteltu sukupuolen perusteella (ova/eva/ina).[114][115][47][116]

Suomessa venäläiset päätteet otettiin sukunimistä pois yleensä itsenäisyyden aikoihin. Pääsyyksi on oletettu pyrkimys välttyä sen ajan niin sanotulta ”ryssänleimalta”. Myös Venäjän puolella osa tataareista on käyttänyt sukunimeä ilman venäläistä päätettä, joskin yleensä epävirallisissa merkeissä, kuten taiteilijanimenä (Tukayev -> Tukay). Venäjällä on virallisessa käytössä venäläistetty versio nimestä, joka usein eroaa tataariversiosta. Tataarin kielellä patronyymit merkitään ulı (poika) ja kızı (tytär).[117][114][116]

Yleisimpiä sukunimiä Suomen tataariyhteisön keskuudessa vuonna 1970 olivat Samaletdin, Bedretdin, Ali, Saadetdin, Hairetdin, Ainetdin, Hamidulla/Hamidullen, Schakir, Hasan, Arifulla/Arifullen, Sadik, Alkara, Asis, Beshar, Osman, Nisametdin, Fethulla ja Wafin.[114]

Tataarinimet ovat pääsääntöisesti arabialais-, persialais- ja turkkilaisvaikutteisia.

Ennen Volgan alueen islamisoitumista ”tataarien” nimet olivat tiettävästi enimmäkseen turkkilaista perää. (Esimerkiksi aatelisnainen nimeltään Altın Börtek = ’kultainen siemen’). Islamin vaikutuksesta nimet muuttuivat arabia- ja persiapainotteisiksi. 1800–1900 -lukujen taitteeseen saakka nimet viittasivat uskonnollisiin termeihin ja olivat monesti myös kaksi-, joskus jopa kolmeosaisia.[118][119][120][121][122]

Volgan tataareilla kaksiosaiset miesten nimet oli johdettu arabialaisista nimistä jotka yleensä päättyivät joko -ullah (Allahin), -ad-Din (uskon/uskonnon), tai persian kielestä polveutuvaan sanaan -can (d͡ʒan, sielu). Esimerkkinä Sämiulla (Allahin kuuntelija), Nasretdin (uskon puolustaja), Arifcan (oppinut sielu). Myös Abd-alkuiset nimet olivat yleisiä. (Abdulla, Abdrähim, Abdräşit, Abdelwäli, Abdelkärim, Abdelwafa). Vanhoja kaksiosaisia naisten nimiä olivat esimerkiksi Şämsekamär, Şämsihacär, Bibican, Bibigöl, Gölçäçäk, Ömmegölsem, Säidäbikä, Ayşäbikä, Miñlebädär, Bädricamal, Särwicamal.[119][120][123][124]

Vaikka 1900-luvun alun jälkeen kaksiosaiset nimet olivat menettäneet suosiotaan ja osa päätyi lyhentämään ne (Sadretdin: Sadri), nimet olivat silti vielä paljolti arabialaisia ja usein Koraanista johdettuja. Esimerkiksi Suomessa tataarinimet miehillä: Ädhäm, Äkram, Feyzi, Ferid, Räshid, Mönever, Halid, Fatih, Hakim, Vahit; naisilla: Aliye, Hayat, Hafize, Anise, Mönire, Azize, Amine, Hakime, Halime, Feride.[70][47][125][126][120][127][128]

Seuraavaksi käyttöön tulivat Turkin turkkilaiset (Erkan, Okan - Meral, Filiz) sekä turkkilaispersialaiset ja -arabialaiset hybridinimet (İldar, Aynur). Myös joitain eurooppalaistaustaisia nimiä on ilmennyt, etenkin Venäjällä. (Albert, Emil, Rudolf - Çulpan, Diana, Roza). Tataareilla on yleensä vain yksi etunimi.[129][130][131][132][133][118][134][135]

Venäjällä tataarin kielelle yleistä ”ä-äännettä” kuvaa kyrillinen kirjain ә, jota on myös käytetty latinalaisessa versiossa ä-kirjaimen ohella (Рәшит; Räşit/Rәşit). Suomentataarit puolestaan usein merkitsevät äänteen joko a:na (Хәким: Hakim), tai e:nä, joka taas monesti vastaa Turkissa käytettävää kirjoitusmuotoa. (Хәлимә: Halime). Suomessa tataarinimien oikeinkirjoitus on kokonaisuudessaan kirjavaa.[136][137][129][138][120][139][140][141][142][143]

Tataarin kielen vokaalisoinnun vaikutuksesta arabialaisiin nimiin lisätään välillä Venäjän puolella latinalaisella kirjaimistolla ”ylimääräinen” ä- tai ö-kirjain. (Габделкәрим: Ğabdelkärim = Ğäbdelkärim, Гомәр: Ğomär = Ğömär).[140][120][139][144][145][146]

Kansallisrunoilija Abdulla Tukay (1886–1913).

Tataarien kansallisperinteeseen kuuluu runous. Misääreillä se on yleensä haikeaa, kotiseuduista ja kurjista ihmiskohtaloista kertovaa. Suomen merkittävimpiä tataarirunoilijoita oli Sadri Hamid, jonka erikoisuus olivat humoristiset ja riimitellyt kronikat. Naisrunoilija Gäühär Tuganay (1911–1998) puolestaan kirjoitti paljolti luontoaiheisia runoja. Aisa Hakimcanin runous käsitti usein kotikylän Aktukin kaipuuta. Myös muun muassa Habibur-Rahman Shakir ja Hasan Hamidulla ilmaisivat itseään runouden kautta.[147][138][148]

Fazile Nasretdinin haikurunokirja Tuksan tugız haiku julkaistiin Aybagar-sivustolla vuonna 2022.[149][150]

Tunnetuin Volgan tataarien runoilija on Abdulla Tukay. Runoa ”Tugan tel” (Äidinkieli) pidetään omanlaisena kansallishymninä.[151][152]

»I tugan tel, i matur tel, ätkäm-änkämneñ tele!

Dön’yada küp närsä beldem sin tugan tel arkılı.

Iñ elek bu tel belän änkäm bişektä köylägän, Annarı tönnär bue äbkäm hikäyat söylägän.

I tugan tel! härvakıtta yardäme berlän sineñ, keçkenädän añlaşılgan şatlıgım, kaygım minem.

I tugan tel! Sindä bulgan iñ elek kıylgan dogam:

yarlıkagıl, dip, üzem һäm ätkäm-änkämne, hodam!»

Tamperelainen tataarimuusikko Halid Kurbanali. (1927–1988).

Yhteisön paljolti vanhoihin kansanlauluihin pohjautuva musiikkiperinne juontaa juurensa Nižni Novgorodin alueelle, josta ensimmäinen sukupolvi saapui maahan. Tataarilaisessa kansanmusiikissa usein kaivataan koti- ja synnyinseutuja sekä kauas jääneitä ystäviä ja perheenjäseniä. Vastapainoksi tanssilaulu puolestaan on ”rytmikäs, reipas ja iloinen”. Nykyaikaista tataarilaista musiikkia on soittanut paikallinen yhtye Başkarma, jonka keulahahmo Deniz Bedretdin on perustanut lisäksi kaksi muuta yhtyettä Kazanin puolella ja vuonna 1968 Helsingissä rockyhtyeen The Sounds of Tsingiskhan.[153][154][155][156]

Suomen tataareilla on ollut myös omia laulukuoroja. Lahjakkaita laulajia yhteisön keskuudessa ovat olleet muun muassa Hamit Hairedin, Zeituna Abdrahim, Naim Sadik, Hamdurrahman Hakimcan, Aliye Hakimcan, Hamide Çaydam, Dina Abdul ja Betül Hairetdin. Muusikoista esimerkkinä Halid Kurbanali, Batu Alkara ja Ädhäm Kanykoff, joista jälkimmäisin oli säveltäjä Jean Sibeliuksen ystävä.[157][158][159]

Myös venäläisiä tataaritaiteilijoita on esiintynyt Suomessa aina 1960-luvulta. Ensimmäisten joukossa oli kulttuurityöntekijä Ymär Daherin järjestämänä muusikot Röstäm Yäxin, İlham Şakirov, Venera Şäripova, Ayrat Arslanov, Marat Äxmätov ja Mars Makarov. He esiintyivät Helsingissä ja Tampereella ja matkansa aikana tapasivat presidentti Urho Kekkosen. Muihin venäjäntataarilaisiin muusikkovieraisiin kuuluu esimerkiksi Xäydär Bigiçev vuonna 1989.[160][161][162]

Venäjän puolella vaikuttanut ja Aktukissa syntynyt tenori Räşit Wahapov oli yksiä merkittävimpiä tataarilaisen kansanmusiikin tulkitsijoita.[163]

Kansainvälisiä tataarimuusikoita on esimerkiksi venäläinen sopraano Aida Garifullina.[164]

Katso myös: Galiaskar Kamalin akateeminen tataariteatteri, Säyär

Näytelmä Helsingissä vuonna 1950.

Tataarit ovat järjestäneet Suomessa omankielisiä teatterinäytöksiä. Aktiivisinta aikaa oli 1900-luku jolloin helsinkiläinen Suomen Turkkilaisten Seura ry sekä Tampereen Turkkilainen Yhdistys olivat päätekijät näytäntöjen organisoinnissa. Tampereella näytelmiä esitettiin muun muassa Tampereen Teatterissa, johon yhteisön jäseniä kutsuttiin muualtakin Suomesta. Poliittiset pakolaiset, kuten Ayaz İshaki ja Musa Bigiev olivat mukana toiminnassa. Helsingissä esityspaikkoihin kuului Kansallisteatteri ja Kaupunginteatteri. Helsingin tataarit esittivät Tampereen Teatterissa vuonna 1950 Molièren näytelmän Saituri.[165][154][166]

Vuonna 1930 järjestettiin Suomessa ensimmäinen tataarinkielinen näytös. Se oli Mirxäydär Fäyzin musiikillinen draama Ğaliyäbanu. (Paikallisesti ’Aliyebanu’). Suomentataarit ovat esittäneet myös muun muassa Aliäsgar Kamalin sekä Ayaz İshakin teoksia.[166]

Suomen yhteisö on esiintynyt myös ulkomailla, esimerkiksi vuonna 1939 Virossa, vuonna 1992 Kazanissa ja vuonna 1994 New Yorkissa. Venäjäntataarilainen teatterintekijä Luara Şakircanova ohjasi yhteisön näytelmiä Helsingissä 1990-luvulla.[154][167] Yhteisön keskuudessa on ollut myös näytelmäkirjailijoita, kuten kazanintataari Saniye İffet (Saniyä Ğiffät, 1899–1957).[154][168]

Tatarstanin kansallisteatteri vieraili Helsingissä vuonna 1996 ja esiintyi Ruotsalaisessa teatterissa.[169]

Viimeaikaisempia tataaritaiteilijoita on korumuotoilija Ildar Wafin, jonka tekeleitä on nähty Jenni Haukion yllä. Kuva- ja tekstiilitaiteilija Niran Baibulat voitti Vuoden tekstiilitaiteilija -nimikkeen 2007. Arkkitehti Pervin Imaditdin tunnetaan erityisesti hotellien ja ravintoloiden sekä erilaisten korjausrakentamishankkeiden suunnittelijana. Historiantutkijana toimiva Ainur Elmgren tunnetaan myös sarjakuvistaan.[170][171][172][173][174][175][176][177]

Yhteisön pieneen kokoon nähden on Suomen tataarien julkaisutoiminta ollut runsasta. Toiminta jakautuu seuraavasti: historia, muistelmat, elämäkerrat, kertomukset, runot, näytelmät, sananlaskut, laulut, uskonnollinen kirjallisuus, äidinkielen oppikirjat, lastenkirjat ja lehdet.[178]

Aktiivisimpia yksittäisiä tataarijulkaisijoita Suomessa oli Hasan Hamidulla, jonka kenties tunnetuin teos on Aktukin kylän historiikki.[179] Yrittäjä Zinnetullah Ahsen Böre puolestaan kustansi ensimmäisen suomenkielisen Koraanin.[47]

Vuonna 2016 Suomalais-Ugrilainen Seura julkaisi kulttuurivaikuttaja Okan Daherin ja tutkija Arto Moision tekemän tataarilais-suomalaisen sanakirjan.[180][181]

Tataarisisarukset Fazile Nasretdin ja Feride Nisametdin toimittivat vuonna 2009 kansallisrunoilija Abdulla Tukayn saturunoelman Vedenhaltijan kampa – Su anası. Teoksessa on satu suomen ja tataarin kielellä sekä CD-levy, jolta sadun voi myös kuunnella.[182][183]

Sabira Ståhlberg on julkaissut tataarinkielistä kirjallisuutta Aybagar-sivustolla.[184]

Tataariyhteisön perinteisiin juhliin kuuluu keväisin järjestettävä kansallisrunoilija Abdulla Tukain syntymää juhlistava tilaisuus Balalar Bäyräme (’lasten juhla’), jossa yhteisön lapset ja nuoret esittävät lauluja, runoja ja tarinoita. Kesäisin puolestaan on järjestetty leirejä. Niiden sijaintina ovat olleet muun muassa Terijoki, Järvenpää, Hyvinkää, ja Mäntsälä. Pitkän aikaa, vuoteen 2020 asti, ne järjestettiin Kirkkonummella. Alkuaikoina leirit kestivät kuukauden, sittemmin kymmenen päivää. Leiri päättyy tataarilaiseen kyntöjuhlaan nimeltään Sabantuy, johon kerääntyy nuorison sukulaisia ja muita yhteisön jäseniä yleensä yli sadan hengen.[185]

Katso myös: Pärämäts

Tunnetuin tataarilainen ruoka Suomessa on mausteinen piiras nimeltään pärämäts (pärämäç), jonka kaupallinen myynti alkoi 1960-luvulla tamperelaisen Linkosuon leipomon omistamasta Siilinkarin kahvilasta (silloisesta grillistä). Oman sukunsa reseptin leipomolle toi siellä työskennellyt kondiittorimestari-jääkiekkoilija Mönevver Saadetdin. Perinteisiin ruokalajeihin kuuluu lisäksi muun muassa hevosenlihasta tehty makkara kazı, jonka tekemiseen on usein osallistunut koko tataariperhe.[186][187] Ruokaperinne on saanut vaikutteita esivanhempien naapurikansoilta kuten venäläisiltä, mareilta, udmurtiteilta, sekä Keski-Aasian kansoilta kuten uzbekeilta ja tadžikeilta.[188]

Listan koonnut Derya Samaletdin.[189]

Katso myös: Misäärit

Suomen tataarit ovat yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta taustaltaan Nižni Novgorodin alueen misäärejä, ja täten Volgan tataareja. Misäärien kulttuurissa on eri vaikutteita, kuten venäläistä ja mordvalaista. Suomen yhteisö erikseen sai 1900-luvun aikana myös paljon vaikutteita Turkista. Tutkijat kuten Antero Leitzinger ja Alimdzhan Orlov ovat todenneet, että vaikka misääreistä löytyy ulkopuolisia vaikutteita, ovat he silti yksiä muinaisen turkkilaisen kiptšakkiheimon ”puhtaimpia edustajia” nykypäivänä.[191][192][193]

Tataariyhteisön jäseniä oli Suomessa 927 henkeä vuonna 1961. Myöhemmin, vuonna 2020, määräksi on arvioitu noin 600–700. Heistä enemmistö asuu edelleen pääasiassa samoilla alueilla kuin aikaisemmin: Helsinki, Tampere, Turku ja Järvenpää.[86][194][195]

»Suomen tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Joitain nimettömiä lainauksia:

• Identiteetti on säilynyt kielen ja uskonnon perusteella. Meillä on kulttuuriyhdistys, seurakunta, urheiluyhdistys, ja kanssakäyminen on melko vilkasta.
• Meillä on erittäin vahva ja erilainen kulttuuri verrattuna esimerkiksi suomalaiseen. Säilymisen syynä on tietoisuus omasta alkuperästämme ja mahdollisuudet vaalia omia tapojamme. Suomi on ollut hyvä maa asua ja sen kansalaiset ystävällisiä meitä kohtaan.
• Seka-avioliitot vähentävät tataarin kielen merkitystä. Uskonnon vaaliminen ja merkitys vähenee vähemmistön sulautuessa elämän- ja työtapojen ja muiden normien kautta muuhun väestöön.
• Tulee kauhean surumielinen olo, kun meidän musiikkia kuuntelee. Että miksi ollaan täällä, muun kansan joukossa, eikä ole omaa kotimaata. Ja vielä mennään sekaisin suomalaisten kanssa.
• Olemme pystyneet näihin aikoihin asti, uskonnon ja vanhempien auktoriteetin voimalla sekä estämällä vähemmistön painostuksen avulla seka-avioliitot suomalaisten kanssa. Nyt ovat aidat kaatuneet. Vanhat patriarkat ovat kuolleet. Lapset ovat rohkeampia ja menevät naimisiin rakkaudesta suomalaisenkin kanssa. Kulttuuri ja identiteetti kaatuvat kohisten.[196]»

Yksittäisiä suomalaisten naisten kanssa solmittuja liittoja oli jo ensimmäisessä sukupolvessa, jonka muodosti noin 160 perhettä. Puolisot kääntyivät islamiin ja usein opettelivat tataarin kieltä. Heidät kuitenkin hyväksyttiin poikkeuksina, sillä tataarit perinteisesti ovat suhtautuneet ”seka-avioliittoihin” negatiivisesti ja 1900-luvulla se saattoi jopa jättää lapsen perinnöttömäksi. Osa miespuolisista tataareista on etsinyt puolisonsa Venäjän tataarien keskuudesta, ja jotkut tataarinaisista ovat avioituneet turkkilaisten kanssa, mutta suomalaiset liitot ovat paljolti lisääntyneet ajan saatossa. Tataarinuorisosta on kerrottu puolison löytämisen oman pienen yhteisön parista olevan haastavaa.[197][86][198][199][200]