Suomen taiteen kultakausi

Suomen taiteen kultakaudeksi tai kulta-ajaksi kutsutaan vuosia 1880–1910, jolloin suomalaiselle taiteelle luotiin kansallinen ilme ja se nousi kansainväliselle tasolle. Kultakausi sijoittui samaan aikaan sortokausien ja kansallisen heräämisen kanssa. Aikakausi ilmeni kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Aikakauden keskeisin hahmo oli Akseli Gallen-Kallela sekä muita huipputaiteilijoita muiden muassa Pekka Halonen, Albert Edelfelt, Jean Sibelius, Eino Leino, Helene Schjerfbeck, Eero Järnefelt, Emil Wikström ja Eliel Saarinen.

Akseli Gallen-Kallela, Sammon puolustus, 1896.

Taiteilijat alkoivat kuvata teoksissaan kotimaataan, sen ihmisiä, luontoa ja historiaa; he opettivat suomalaiset huomaamaan oman maansa kauneuden ja erikoislaatuisuuden.

Akseli Gallen-Kallela, (1865–1931).1894:

»Minä tunnen, että kohta taas avautuu minulle se ihana taiteen maailma, jonka kauneuksia saan mieleni mukaan nauttia. Maailmassa, elämässä ja luonnossa ei olekaan muuta kuin kauniita satuja, ja kun ovi aukenee, mene sisään ja ota sielusi täyteen.»

Suomalainen taide tuli tunnetuksi muualla Euroopassa Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyssä.[1]