Suomen sotavankileirit jatkosodassa

Suomen sotavankileirit jatkosodassa olivat suomalaisten jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 saamien sotavankien vankileirejä. Niillä pidettiin noin 64 000 neuvostosotilasta. Suomalaiset jakoivat sotavangit eri ryhmiin, kuten poliittisiin, upseereihin ja miehistöön ja usein myös eri etnisiin ryhmiin, ja esimerkiksi juutalaiset olivat omana ryhmänään.[1]

” Edelliset [upseerivangit] ovat kaikesta huolimatta upseerin eli toisin sanoen johtajan asemassa olevia henkilöitä, jotka arvostelevat meitä sen mukaan, miten me heitä kohtelemme ja voivat sodan päätyttyä myöskin sen mukaisesti vaikuttaa kotimaassaan muidenkin mielialaan meitä kohtaan. ”

– Eversti Spåre tarkastusraportissaan vuonna 1942.[2]

Sotavankileirien hallinto

Sotavankien hallinnosta vastasi ensin sodan alussa Suojeluskuntien Yleisikunnasta eriytetty Kotijoukkojen esikunta, jonka sotavankitoimiston päällikkönä toimi Eljas Erkko[3]. Vuonna 1942 perustettiin Päämajaan erillinen sotavankitoimisto, jonka päälliköksi määrättiin eversti Sulo Malm. Sotavankiorganisaatio uudistettiin 2. syyskuuta 1943, jolloin sotavankien hallinto siirrettiin Yleisesikunnan päällikön alaisuuteen. Tuolloin perustettiin Sotavankikomentajan esikunta, jonka komentajaksi määrättiin eversti Malm.

Sotavankikomentajan esikunnan alaisuudessa toimi myös sotavankitarkastajia, joiden tehtävänä oli valvoa vankien käsittelyä, käyttöä, vartiointia ja huoltoa. Sotatoimiyhtymissä toimi sotavankiasian upseereita, jotka tekivät tarkastuksia sotatoimialueen vankimuodostelmissa. Kotialueella myös suojeluskuntapiirien komentajat olivat vastuussa piirinsä alueella olevien sotavankien kohtelusta.[1]

Marsalkan huomiot

Jatkosodan ensimmäisenä talvena marsakka Mannerheim oli huolissaan sotilaiden ja siviilien ravitsemuksesta sekä sotavankien ruoka-annoksista. Mannerheim piti raportteihin syvennyttyään sotavankien muonan vitamiinipitoisuutta riittämättömänä ja vaati parannuksia sotavankien oloihin. Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana marsalkka vetosikin Genevessä sijaitsevaan Kansainvälisen Punaisen Ristin komiteaan. Seurauksena Yhdysvalloista ja Sveitsistä saatiin seuraavan kahden vuoden aikana 200 tonnia elintarvikkeita ja lääkkeitä sotavangeille. Jakelu sotavankileireille tapahtui Suomen Punaisen Ristin kansainvälisen komitean ohjeiden mukaan ja heidän edustajiensa valvonnassa.[4]

Mannerheim myös vieraili sotavankileirillä tarkastaen vankien vaatetusta ja asuinoloja ja jopa maistoi heidän ruokaansa. Palattuaan Mikkelin päämajaan hän lähetti jokaiselle upseerivangille savukeaskin omalla kustannuksellaan. Tämä maksoi marsalkalle 9 000 silloista markkaa.[5]

Leirien organisaatio

Sotavankileirit jakaantuivat pää,- ala-, tai työmaaleireiksi. Pääleirissä sijaitsivat esikunta ja vartioston tukikohta. Alaleiri oli pääleirin alaisuudessa toimiva yksikkö, joka oli sotilasvartioinnissa, -huollossa ja majoituksessa.[6] Leirien vartijoina toimivat sotilaat olivat pääsääntöisesti B I -luokan tai B II -luokan sotilaita. Heidän piti suorittaa kymmenen päivän vartijakurssi, joka käsitti aseenkäsittely- ja kurinpalautusharjoituksia. Alle 18-vuotiaat saivat toimia vain lähetteinä.[1]

Katso myös

Lähteet
  • Arponen, Antti O.: Poliittiset sotavangit koottiin Ruokolahden Syyspohjaan.[vanhentunut linkki] Etelä-Saimaa 30.11.2003. (Luettu 31.1.2009.)
  • Haavikko, Paavo: Päämaja – Suomen hovi. Art House, 1999. ISBN 951-884-265-5.
  • Roiko-Jokela, Heikki: Vihollisen armoilla: Neuvostovankien kohtaloita Suomessa 1941–1948. Jyväskylä: Minerva, 2004. ISBN 952-5478-01-7.

Viitteet
  1. Roiko-Jokela 2004"
  2. Roiko-Jokela 2004, s. 51: eversti Spåren raportti
  3. Arponen 2003
  4. Haavikko Päämaja s. 115–116
  5. Haavikko Päämaja s. 116–117
  6. Roiko-Jokela 2004, s. 24

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.