Suomen sotahistoria

Suomen alue liitettiin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa vähitellen ja vaiheittain 1200- ja 1300-luvuilla. Ruotsin hallinnon alaisten alueiden sotalaitos vähitellen muodostui emämaan mallin mukaiseksi. Alkuvaiheessa kuitenkin talonpoikainen nostoväki oli edelleen sotavoimien ydinjoukkona.[5] 1300-luvulla väenottojärjestelmä muuttui niin, että jokainen asekuntoinen velvoitettiin puolustamaan omaa maakuntaansa hyökkääjiä vastaan. Vihollishyökkäyksen kohteeksi joutuneen alueen jokainen asekuntoinen mies osallistui taistelutoimintaan.[6]

Näiden suomalaisten joukkojen lisäksi oli Suomessa jo keskiajalla varsinkin linnojen varusjoukkoina vähäisiä määriä värvättyjä ulkomaalaisia sotilaita.[7][8]

Suomessa ruvettiin jo keskiajalla käyttämään tuliaseita, joista ensimmäisinä käyttöön otettiin tykit. Vanhin Suomesta tavattu tykki on mahdollisesti myöhemmin maahan tuotu 1300-luvun loppupuolen mallinen ase.[7][9]

Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittiin vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauha, joka lopetti pitkän sotaisen kauden. Sen jälkeen kun Venäjä 1400-luvulla yhdistyi, Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin seuraavat sodat, joissa taisteltiin myös Suomen alueella:

• vanha viha (1495–1497)
• suuri Venäjän sota (1555–1557, päättyi Moskovan rauhaan)
• pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota (1570–1595, päättyi Täyssinän rauhaan)
• Inkerin sota (1610–1617, päättyi Stolbovan rauhaan).
• Pohjan sota (1655–1660, päättyi Kardisin rauhaan)
• Suuri Pohjan sota (1700–1721, päättyi Uudenkaupungin rauhaan)
• Hattujen sota (1741–1743, päättyi Turun rauhaan)
• Kustaa III:n sota (1788–1790, päättyi Värälän rauhaan)
• Suomen sota (1808–1809, päättyi Haminan rauhaan).

Muita Ruotsin sanottuna aikana käymiä sotia olivat ainakin:

• Liivinmaan sota (1558–1583)
• Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota (1563–1570) Tanskaa, Puolaa ja Lyypekin liittoumaa vastaan
• Puolan sota (1600–1629)
• Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648)
• Seitsenvuotinen sota (Pommerin sota, 1756–1763)

Lisäksi Suomessa käytiin vuosina 1596–1597 sisällissota, joka tunnetaan nimellä nuijasota.

Ruotsin vapaussodassa talonpojat muodostivat Kustaa Vaasan armeijan rungon, mutta samanaikaisesti oli pestattu joukkoihin myös ulkomaisia ammattisotilaita. Sodan päätyttyäkin hallitsijat pitivät valtakunnan palveluksessa ulkomaista sotaväkeä, mutta he luopuivat pitämästä ainoastaan ulkomaista väkeä ja palasivat aikaisemman kansallisen armeijan kannalle. Syyt olivat sekä sotilaallisia että taloudellisia. Myöhemmin Dacken sota osoitti, että kotimainen sotaväki oli parempaa kuin ulkomainen ja valtakunnalle oli suuri säästö, kun vähempään tyytyvät kotimaan miehet olivat sotilaina.[10]

Tekemällä maakuntien kanssa sopimuksia hallitsija sai ottaa sovitun määrän sotaväkeä palvelukseensa, mikä oli jonkinlaista pakkokirjoitusta. Se kohdistui sekä talonpoikiin että kaupunkien porvareihin, pappeihin ja vouteihin. Tällainen väenotto aloitettiin Suomen alueella Dacken sodan alkaessa ja venäläisten tehtyä hävitysretkiä Suomeen. Kustaa Vaasa kehotti avoimessa kirjeessään 18. heinäkuuta 1542 Suomen linnoja ja kuninkaankartanoita ottamaan kuninkaan palvelukseen kaikki ne nuoret miehet, joilla oli halua varustautua haarniskalla ja hevosella, sekä samoin jalkaväkeen kelvollisia miehiä[11].

Västeråsin valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1544 hallitsijan esityksen uudesta rekrytointitavasta sekä antoivat luvan luetteloida palveluksessa olleen sotaväen. Näin sai alun värväysjärjestelmä, jolle perustui tavalla tai toisella myös suurvallan luomiseen käytetty armeija.[10]

Kustaa Vaasa muodosti vuonna 1555 ensimmäiset suomalaiset vakinaiset jalkaväkijoukko-osastot, joita kutsuttiin lippukunniksi (ruots. fänika). Ne nimettiin komentajansa mukaan ja lippukunta oli sekä hallinnollinen että taktillinen yksikkö, jonka vahvuuden tuli olla 500 miestä. Vahvuus kuitenkin vaihteli suuresti. Se jakaantui viiteen kvärtermästaren johtamaan viidennekseen (ruots. kvarter), jotka edelleen jaettiin 10–20 miehen ruotumestarin (ruots. rotmästare) johtamaan ruotuun. Muuna henkilöstönä lippukunnassa olivat luutnantti, vänrikki, saarnaaja, profossi, tarkastuskirjuri, välikäsi, muonittaja, vääpeleitä, kuljettaja, pillimies ja rummuttajia.[12]

Koottu miehistö vannoi kuninkaalle uskollisuudenvalan ollen valmiina heti käskyn saatuaan astumaan lippujen alle. Joukot joutuivat hajallaan ollen elättämään itsensä parhaaksi näkemällään tavalla lukuun ottamatta lyhyttä harjoitusaikaa ja palkanmaksutilaisuuksia.

Aatelin ratsupalvelus määrättiin Kustaa Vaasan ja Eerik XIV:n hallitusaikoina tulojen mukaan, jolloin asetettiin ratsumies jokaisesta 300 markan rälssitalotulosta sekä 200 markan läänitystulosta. Jo Kustaa Vaasa huomasi, että rälssin asettama ratsuväki oli riittämätön, siten hän määräsi vuonna 1536, että kuka tahansa joka hankki hyvällä haarniskalla varustetun ratsumiehen kuninkaan palvelukseen, sai siitä vuosipalkkana rahaa ja vaatetta. Juhana III nosti tulorajat aatelisprivilegeissään vuonna 1569 siten, että sodanaikana 400 markan rälssituloista varustettava yksi ratsumies, mutta rauhanaikana vasta 800 markan tuloista. Vuodesta 1571 yksi ratsumies oli asetettava 400 markan läänitystuloista. Aatelin ratsupalvelus menetti tulosidonnaisena ja verovapautusten myötä merkitystään ja lopulta Juhana III aatelisprivilegeissään määräsi aateluuden perinnölliseksi ja ratsupalveluksesta riippumattomaksi.

Pääartikkeli: Suuri Venäjän sota, Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota, Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota, Liivinmaan sota, Nuijasota ja Puolan sota

Suomalaisasutuksen leviäminen Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajalinjan itäpuolelle ärsytti venäläisiä, jotka olisivat toisaalta halunneet oman vaikutuspiirinsä ulottuvan aina Perämeren rannikolle asti.[13] Vuonna 1553 Inkeristä tehtiin hävitysretki suomalaisten asuttamalle Karjalankannakselle. Tähän vastattiin luonnollisesti hävitysretkellä suomalaisten puolelta ja väkivaltainen kierre sai alkunsa. Kustaa Vaasa antoi vuonna 1554 määräyksen puolustaa niin sanottua Riitamaahan kuuluvaa Kivennavan seutua, mikä käytännössä tarkoitti sen liittämistä kiinteästi Ruotsin yhteyteen. Tämän jälkeen seurasi useita väkivaltaisia retkiä puolin ja toisin kunnes sota toden teolla puhkesi vuonna 1555.[14]

Joutselän taistelussa suomalaisten saavuttama voitto maahan tunkeutuneista joukoista esti varsinaisten taistelutoimien leviämisen muualle kuin Karjalaan. Toisaalta tataarien aiheuttama selustauhka pakotti Iivana IV Julman keskittämään joukkojaan toisaalle ja siten sota muodostui lähinnä suurehkojen osastojen välisiksi rajakahakoiksi. Sota päättyi Novgorodin rauhaan 2. huhtikuuta 1557.

Ruotsi osallistui kilpailuun Itämeren herruudesta ja Venäjän kaupan valvonnasta, joka johti kesällä 1563 sotaan liittoutuneita Tanskaa ja Lyypekkiä sekä hieman myöhemmin vielä Puolaa vastaan. Sodan muodollisena syynä oli Tanskan kuningas Kristian III:n oli liittänyt vaakunaansa Ruotsin kolme kruunua, koska hän katsoi Ruotsin kuuluvan edelleen valtakuntaansa. Sotaa käytiin tulevina vuosina sekä Liivinmaalla että Etelä-Ruotsissa. Sodankäyntiin vaikutti lisäksi Ruotsin hallitsijan Eerik XIV:n välirikko veljensä Juhanan kanssa, joka oli avioitunut Puolan hallitsijan tyttären kanssa.

Sota päättyi Stettinin rauhaan 13. joulukuuta 1570. Ennen rauhan solmimista oli alkanut jo elokuussa uusi sota Venäjää vastaan, pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota. Sodan syynä olivat Liivinmaan omistus sekä Ruotsia hallitsevan Juhana III:n ja Venäjän hallitsijan Iivana IV Julman henkilökohtainen kauna.

Ruotsin hallitsijaksi 1611 noussut Kustaa II Aadolf oli osallistunut Venäjää vastaan käydyn sodan loppuvaiheeseen, jolloin hän huomasi Ruotsin armeijan taktiikan ja organisaation heikkoudet. Hänen aloittamansa uudistuksen tavoitteena oli luoda aiempaa suurempia määrätyn kokoisia asevelvollisuusrykmenttejä, jotka rekrytoitaisiin olemassa olevien hallintoalueiden mukaisesti. Ensimmäisessä vaiheessa oli tarkoitus perustaa kahdeksan maarykmenttiä, joissa kussakin olisi 3 264 miestä.

Suomessa maarykmenttien muodostamista hidastivat olemassa olevien lippukuntien palvelus Puolan ja Venäjän vastaisilla rajoilla sekä täydennystarpeen puute, jolloin Suomessa ei suoritettu väenottoa joukkojen täydentämiseksi. Suomeen määrättiin 1617-1618 maarykmenttien muodostamista hoitamaan komissaarit, joina olivat Viipurin, Savonlinnan ja Kyminkartanon alueella Henrik Fleming, Pohjanmaalla Filip Scheding, Ahvenanmaalla Kristoffer Wulfsdorf ja Sten Klaunpoika ja Turun läänissä Johan de la Gardie. Ennen väenoton aloittamista määrättiin Henrik Fleming Karjalan maarykmentin everstiksi (komentajaksi). Henrik Flemingin rykmentin everstiluutnantiksi määrättiin Ernst Creutz.

Luotavat maarykmentit ja ratsurykmentit määrättiin katselmukseen, jonka pitäisi valtakunnan varainhoitaja Jesper Matsson Kruus. Kruus antoi ohjeet jakaa Suomesta kootut joukot kahteen rykmenttiin, joissa kummassakin olisi kahdeksan lippukuntaa (komppaniaa). Kustaa II Aadolf vahvisti yksiköiden nimiksi Suomen ja Karjalan maarykmentti. Saamiensa ohjeiden mukaisesti rykmentit saivat alueelliset täydennysalueet ja selkeät tehtävät. Karjalan maarykmentti hoitaisi Narvan itäpuolisella alueella ja Suomen maarykmentti Virossa varuskuntapalvelusta.

Suomessa täydennettiin vuonna 1622 organisointia muodostamalla kahden maarykmentin sijaan kolme eli Suomen, Karjalan ja Cobronin maarykmentit. Nyt rykmentin vahvuudeksi määrättiin 1 176 miestä, jotka jaettaisiin kahdeksaan 147 miehen komppaniaan. Organisaatiomuutoksia hidasti joukkojen osallistuminen sotatoimiin ja uusi rykmentti organisaatio saatiin kuntoon vasta 30-vuotiseen sotaan.

Pääartikkeli: 30-vuotinen sota

Pääartikkeli: Suuri Pohjan sota, Ruptuurisota, Hattujen sota ja Kustaa III:n sota

• Hattujen sodaksi kutsutaan Ruotsin ja Venäjän välistä vuosien 1741–1743 aikana käytyä sotaa. Tämän sodan seurauksena venäläiset miehittivät Suomen. Miehitysaikaa kutsuttiin pikkuvihaksi. Sota päättyi Turun rauhaan 7. elokuuta 1743. Rauhanteossa Ruotsi menetti alueita Uudenkaupungin rauhan rajasta aina Kymijokeen asti. Sodasta käytetty nimi viittaa Ruotsin hattupuolueeseen. Hatut ajoivat revanssipolitiikkaa Venäjää vastaan, pyrkimyksenään korvata Suuren Pohjan sodan arvovaltatappio ja Uudenkaupungin rauhan aluemenetykset uudella sodalla. Tämä sota tunnetaan yhtenä Ruotsin sotahistorian suurimmista epäonnistumisista.[15]
• Kustaa III:n sota käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä kesäkuusta 1788 elokuuhun 1790. Ruotsin kuningas Kustaa sai tekosyyn aloittaa kauan suunnittelemansa sodan Puumalassa sattuneen vähäisen välikohtauksen vuoksi. Sodan taisteluihin kuuluvat muun muassa Porrassalmen taistelu, Laitaatsillan taistelu, ensimmäinen ja toinen Ruotsinsalmen meritaistelu sekä Parkumäen taistelu. Sota oli Ruotsin kannalta hyödytön ja johti Kustaa III:n epäsuosioon, myöhemmin hänet murhattiin naamiaisissa vuonna 1792.[16]

Pääartikkeli: Suomi toisessa maailmansodassa

Pääartikkeli: Talvisota

Toista maailmansotaa edeltäneet vuosikymmenet olivat kuluneet Suomen ja kommunistisen Neuvostoliiton keskinäisen epäluulon vallitessa maiden välillä. Neuvostoliiton Josif Stalin ja Saksan Adolf Hitler olivat kumpikin tahoillaan käsittäneet, että sota heidän maidensa välillä olisi ennen pitkää väistämättä edessä. Stalin ei ollut vielä saanut armeijansa kehittämistä valmiiksi ja toisaalta Hitler halusi estää joutumisensa kahden rintaman sotaan, olihan hän jo huhtikuussa 1939 suunnitellut hyökkäyksen Puolaan, jonka rajat taas länsivallat olivat taanneet. Tämän vuoksi Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jolla osapuolet käytännössä jakoivat Itä-Euroopan keskenään. Suomi, Baltian maat ja puolet Puolasta kuuluivat Neuvostoliiton etupiiriin. Tilanne oli ollut Suomelle uhkaava jo tätä ennen mutta nyt Neuvostoliitto sai vapaat kädet toimia Suomen ja Baltian kysymyksissä kuten halusi. Tämä kehitys johti talvisotaan.

Pääartikkelit: Jatkosota ja Lapin sota

Huhtikuussa 1941 Hitler määräsi suunnittelemansa Neuvostoliiton-hyökkäyksen ajankohdaksi 22. kesäkuuta 1941. Suomen asema hyökkäyksessä oli pitkään epäselvä, mutta sille oli joka tapauksessa varattu siinä rooli. Saksa oli jo saanut aiemmin tehtyä sopimuksen Suomen kanssa saksalaisten joukkojen kauttakulusta. Virallisesti nämä olivat vain joukkojen vaihtoon Norjasta liittyviä siirtokuljetuksia. Saksan asenne Suomea kohtaan oli muuttunut vuosien 1940–1941 vaihteessa. Nyt Suomi nähtiin tärkeänä osana hyökkäyksessä itään. Suomen asema välirauhan aikaan talvisodan jälkeen oli ollut hyvin tukala ja poliittinen liikkumavara oli niukka. 26. kesäkuuta 1941 presidentti Risto Ryti totesi radiopuheessaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä olleet vaikeudet ja ne myönnytykset, joihin Suomi oli taipunut. Ryti sanoi, etteivät suomalaiset vihanneet Neuvostoliiton kansoja ja ettei suomalaiset olleet ylläpitäneet mitään kostoaikeita. Lyhyesti Ryti totesi vuosisataisen idänpaineen helpottamiseksi nyt olevan paremmat onnistumisen mahdollisuudet kuin koskaan aiemmin. Saksa hyökkäsi 22. kesäkuuta. Neuvostoliiton koneet pommittivat 25. kesäkuuta kohteita Suomessa. Näitä Neuvostoliitto perusteli väitteillä Suomen tekemistä pommituksista, mitä ei kuitenkaan oltu tehty. 29. kesäkuuta saksalaiset joukot ylittivät Neuvostoliiton rajan Petsamossa. Saksalais-suomalaiset joukot aloittivat hyökkäyksensä Sallassa 1. heinäkuuta.

Jatkosodan päättyessä aselepoehtojen mukaisesti Suomi sitoutui karkottamaan saksalaiset joukot maasta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksalaiset näkivät tärkeäksi tavoitteeksi suojata Pohjois-Norjaa ja Petsamon nikkelikaivoksia, joten he aloittivat vapaaehtoisen vetäytymisen pohjoista kohden. Saksalaiset käynnistivät operaatio Birken ja Lapin sodan katsotaan alkaneen Suomen ja Saksan välillä. Aluksi sota oli vain näennäinen suomalaisten seuratessa sovitusti saksalaisten peräytyessä. Saksalaiset auttoivat tänä aikana evakuoimaan Lapin siviiliväestön Ruotsiin ennen vihollisuuksien alkamista. 15. syyskuuta saksalaiset laukaisivat operaatio Tanne Ostin, maihinnousuyrityksen Suursaaren valtaamiseksi. Suomalaisjoukkojen ja Neuvostoliiton ilma- ja merivoimien vastarinnan ansiosta maihinnousu epäonnistui ja sen johdosta operaatio Tanne West, vastaava maihinnousu Ahvenanmaalle, peruttiin.

Saksalaisten yritettyä vallata Suursaaren ja miinoitettua Suomen rannikkoa, myöntyivät suomalaiset Neuvostoliiton vaatimuksiin ja aloittivat 28. syyskuuta varsinaiset sotatoimet yhteenotolla Pudasjärvellä. Muutamaa päivää myöhemmin suomalaiset nousivat maihin Torniossa, iskien saksalaisten selustaan. Tornion maihinnousua saksalaiset pitivät vallinneen herrasmiessopimuksen pettämisenä ja ryhtyivät varsinaisiin sotatoimiin turvatakseen hallitun vetäytymisensä.

Aloitettujen sotatoimien takia saksalaiset ottivat vetäytyessään käyttöön poltetun maan taktiikan. Talvella 1944–1945 sotatoimet jähmettyivät asemasodaksi, sillä saksalaisten asemat Kilpisjärven tien varrella Käsivarren Lapissa olivat niin vahvoja, ettei niiden valtaaminen onnistunut. Keväällä 1945 saksalaiset vetäytyivät pois Ruijasta, minkä jälkeen heidän ei tarvinnut myöskään pitää hallussaan Käsivarren Lappia perääntymistiensä turvaamiseksi. Samaan aikaan Suomi siirtyi käymään sotaa varusmiesjoukoin, sillä varsinainen sodan ajan armeija oli välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti kotiutettu 5. joulukuuta 1944 mennessä. Loppukeväästä sotaa kävi enää 600 miehen vahvuinen kantahenkilökuntaa ja varusmiehiä käsittänyt osasto Käsivarren Lapissa. Näin vähäisiä joukkoja voitiin käyttää, sillä sodan painopiste oli siirtynyt Keski-Eurooppaan eikä Neuvostoliitolla ollut tarvetta painostaa Suomea sodan loppuunsaattamiseksi. Sodan viimeinen yhteenotto käytiin Kilpisjärvellä 25. huhtikuuta 1945. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta 27. huhtikuuta, minkä jälkeen Suomi katsoi sodan tosiasiallisesti päättyneeksi.