Suomen puolustusneuvosto

Asetus nro 117 puolustusneuvostosta annettiin keväällä 1924. Puolustusneuvosto luotiin tasavallan presidentin neuvoa-antavaksi elimeksi, joka antoi lausuntoja vain tasavallan presidentin niitä pyytäessä. Lausunnot koskivat puolustussuunnitelmaa, sotaväen määrävahvuuksia, puolustuslaitoksen menoarvioita, taloussuunnitelmaa ja maan varustamista kriisitilanteessa. Puolustusneuvosto ei kuitenkaan näki tehtävänsä suppeammin, eikä käsitellyt paljon talousasioita. Näin ollen sen rinnalle 1926 perustettiin sotatalousneuvosto, jonka puheenjohtajaksi tuli Kaarlo Castrén.

Puolustusneuvoston jäseninä olivat puolustusministeri, sotaväenpäällikkö, yleisesikunnan päällikkö, suojeluskunnan ylipäällikkö sekä kaksi kenraalia tai esiupseeria. Puolustusneuvoston toimintaan saattoi ottaa osaa yksi tai useampi valtioneuvoston jäsen, jos asia ei ollut yksinomaan sotilaallinen. Asioiden käsittelyä puheenjohtajana johti tasavallan presidentti ja tämän ollessa esteellinen puolustusministeri tai sotaväenpäällikkö.[1]

Puolustusneuvosto ei oikeastaan ollut kunnolla toimiva, ja vuonna 1931 juuri tasavallan presidentiksi valittu P. E. Svinhufvud ensi töikseen päätti uudistaa puolustusneuvoston. Asetuksella 106/1931 puolustusneuvostosta tehtiin korostetusti puolustusvalmiuteen keskittyvä elin. Svinhufvud pyysi ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheimia puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja sen kokoonpano muuttui sotilaalliseksi. Samalla myös määrättiin, että sotatilan syttyessä puolustusneuvoston puheenjohtaja toimisi puolustusvoimien ylipäällikkönä. Puolustusneuvosto uusittiin myös sen takia, että Mannerheim voitaisiin palauttaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiöön. Samalla puolustusneuvoston merkitys kasvoi, kun siitä tuli maanpuolustuksen ylin neuvosto.[2] Tästä lähtien se kokoontui puheenjohtajansa määräyksestä, eikä enää vain tasavallan presidentin. Nyt se vastasi myös materiaalisista ja organisatorisista järjestelyistä sekä sotateollisuuden kehittämisestä, ja velvoitettiin tekemään esityksiä puolustusvalmiuden kehittämiseksi.[3] Yleinen moraalisen puolustusvalmiuden kohottaminen kuului myös neuvoston tehtäviin. Mannerheimin johdolla puolustusneuvosto hoiti myös ulkosuhteita pohjoismaisen suuntauksen hengessä ja pyrki sotilaalliseen yhteistyöhön Suomen ja Ruotsin välillä.[4] Kansainvälisiin tehtäviin kuului myös ulkomaiden puolustuslaitosten seuraaminen. Kansallisesti se oli myös sovitteleva ja yhteistyötä luova elin puolustuslaitoksen ja valtioneuvoston välillä. Mannerheimin lisäksi merkittävänä puolustusneuvoston jäsenenä toimi tuolloin hänen luottomiehensä kenraali Rudolf Walden.

Puolustusneuvosto pääsi siis vaikuttamaan puolustuspolitiikkaan koko 1930-luvun, ja sen viimeinen merkittävä tehtävä oli käsitellä Neuvostoliiton aluevaatimuksia syksyllä 1939. Talvisodan aikana neuvosto kokoontui vain kerran ja jatkosodan aikana harvoin. Mannerheim ja Walden kuuluivat Suomen johdon sisäpiiriin sotavuosina, joten puolustusneuvostolla ei ollut juuri merkitystä.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen puolustuspolitiikkaa suunniteltaessa uusista lähtökohdista valtioneuvosto asetti toukokuussa 1945 komitean suunnittelemaan puolustusrevisioita, jonka tarkoitus oli yhdistää puolustusneuvosto ja taloudellinen puolustusneuvosto keskenään uudeksi puolustusneuvostoksi. Asetusehdotus saatiin valmiiksi viimein vuonna 1950, ja Puolustusvoimain komentaja jalkaväenkenraali Aarne Sihvo kannatti sitä, mutta ehdotus ei edennyt valtioneuvostossa.

Valtioneuvosto antoi uuden asetuksensa 137/1957 puolustusneuvostosta 21. maaliskuuta 1957. Asetus kumosi 1. huhtikuuta 1938 annetun asetuksen puolustusneuvostosta (148/1938). Asetuksen ensimmäisessä pykälässä puolustusneuvoston tehtäväksi määriteltiin toimia ylimpänä neuvoa-antavana ja suunnittelevana elimenä sekä tasavallan presidentin neuvottelukuntana valtakunnan puolustusta koskevissa asioissa. Toisessa pykälässä jäsenistä määriteltiin: "pääministeri, puolustusministeri, ulkoasiainministeri, sisäasiainministeri, valtiovarainministeri sekä kauppa- ja teollisuusministeri ja ne muut ministerit, jotka tasavallan presidentti on kutsunut sen jäseniksi, ynnä puolustusvoimain komentaja ja yleisesikunnan päällikkö. Puolustusneuvoston jäseniksi voi tasavallan presidentti valtioneuvoston esityksestä kutsua muitakin henkilöitä enintään kolmeksi vuodeksi kerrallaan."[5] 21. toukokuuta 1958 asetusta täydennettiin säädöksellä 226/1958, jossa muun muassa määriteltiin neuvoston sihteeristö tarkemmin siten, että pääsihteerin tuli olla sotilaallisen korkeakoulun käynyt, asioihin hyvin perehtynyt henkilö ja yleissihteerin vähintään everstin/kommodorin arvoinen. Puolustusneuvoston koolle kutsui joko tasavallan presidentti tai neuvoston puheenjohtaja eli pääministeri.

Vuodesta 1958 lähtien puolustusneuvosto alkoi kehittää kokonaisvaltaisesti Suomen maanpuolustusta ja tätä edesauttoi se, että sen kokoonpano koostui korkea-arvoisista turvallisuus- ja puolustuspolitiikan päättäjistä. Puolustusneuvosto oli keskeisesti rakentamassa uutta kokonaismaanpuolustusta ja turvallisuuspoliittista lainsäädäntöä. Viimeiset suosituksensa yhteiskunnan toiminnasta kriisitilanteissa puolustusneuvosto antoi vuosina 1982 ja 1999.

Vuoden 2000 perustuslakiuudistus leikkasi huomattavasti tasavallan presidentin ulkopoliittisia valtaoikeuksia ja samalla tasavallan presidentin alainen puolustusneuvosto lakkautettiin. Sen tehtävät siirrettiin pääasiassa ulko- ja turvallisuuspoliittisella ministerivaliokunnalle eli UTVA:lle. Näin ollen viimeinen tasavallan presidentti Ahtisaaren kausi oli myös puolustusneuvoston viimeinen.[6]