Suomen presidentinvaali 1994

Suomen kansainvälispoliittinen toimintaympäristö mullistui Mauno Koiviston jälkimmäisen presidenttikauden aikana. Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989 ja entiset rautaesiripun takaiset Itä-Euroopan kansandemokratiat suuntautuivat kohti länttä. Saksat yhdistyivät lokakuun alussa 1990, kun niin aineelliseen kuin henkiseenkin vararikkoon ajautunut Itä-Saksa putosi Länsi-Saksan syliin. Suomi mitätöi Pariisin rauhansopimuksen vanhentuneiksi katsomansa määräykset syyskuussa 1990 yhteisymmärryksessä sopimuksen toisten osapuolien Neuvostoliiton ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Baltian maat itsenäistyivät vuoden 1991 aikana, Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa ja Suomi tunnusti itsenäisiksi julistautuneet entiset neuvostotasavallat sisäisessä kaaoksessa ollutta Georgiaa lukuun ottamatta. YYA-sopimuksen todettiin rauenneen Suomen ja Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän keskinäisellä noottien vaihdolla tammikuussa 1992. Keväällä 1992 Suomi jätti Ruotsin esimerkin mukaisesti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisölle.[3]

Tasavallan presidentin valinta suoralla kansanvaalilla oli osa eduskunnan vuonna 1991 hyväksymää valtiosääntöuudistusta. Eduskunta ja puolueet tunsivat epäluuloja uutta vaalitapaa kohtaan. Vaikka presidentillä oli ollut itsenäinen ja riippumaton asema, puolueiden vaikutusvalta presidentin valinnassa oli ollut vahva. Presidentin olivat valinneet valitsijamiehet tai muutamassa poikkeustapauksessa eduskunta. Toimittaja Unto Hämäläisen luonnehdinnan mukaan takavuosien presidentinvaaleissa oli ollut 200–300 peluria, mutta vuoden 1994 vaalissa heitä oli runsaat kolme miljoonaa. Vuonna 1988 oli ainoaksi jääneen kerran ollut käytössä kahden äänestyslipun vaali, jolloin kansalaiset äänestivät toisella lipulla suoraan presidenttiehdokasta ja toisella valitsijamiestä. Istuva presidentti Mauno Koivisto ei suuresta kansansuosiostaan huolimatta tullut valituksi suoraan, vaan valitsijamiehet valitsivat hänet toiselle virkakaudelle. Vuoden 1994 vaalin suuri äänestysaktiivisuus osoitti kansalaisten hyväksyneen uuden vaalitavan; vaalin jälkeen tehdyissä mielipidetiedusteluissa kritisoitiin lähinnä puolueiden esivaalia, valitsijayhdistysten ehdokasasettelua ja vaalikampanjan kestoa.[4]

Suomen presidentinvaalin 16. tammikuuta ja 6. helmikuuta 1994 tulokset

Ensimmäisellä kierroksella ehdokkaita oli yksitoista: seitsemän puolueiden asettamaa ja neljä vaalioikeutettujen henkilöiden muodostamien valitsijayhdistysten asettamaa ehdokasta. Ehdokkaiden valinnassa oli poikkeuksellista se, että puolueiden järjestämiin esivaaleihin saivat ensimmäisen ja toistaiseksi myös viimeisen kerran osallistua muutkin kuin puolueen jäsenet. Tämä toi ehdokasasetteluun yllättäviä ja ennakoimattomia piirteitä. Näkyvintä tämä oli SDP:n esivaalissa, jossa politiikan ulkopuolelta tullut valtiosihteeri Martti Ahtisaari voitti yllättäen puolueen entisen puheenjohtajan ja moninkertaisen pääministerin Kalevi Sorsan. SDP:n ulkopuolisten äänestäjien uskottiin auttaneen Ahtisaaren voittoon. Samankaltainen tilanne koettiin Kansallisessa Kokoomuksessa, jossa puolueen puheenjohtaja ja ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen hävisi eläkkeelle jääneelle Helsingin ylipormestarille Raimo Ilaskivelle.

Suomen Keskustan ehdokas oli entinen puheenjohtaja Paavo Väyrynen, Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustaja Sulo Aittoniemi, Vasemmistoliiton puheenjohtaja Claes Andersson, Suomen Kristillisen Liiton puheenjohtaja Toimi Kankaanniemi ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen puolustusministeri Elisabeth Rehn. Eduskuntapuolueista Liberaalinen Kansanpuolue ja Vihreä liitto eivät asettaneet vaaliin omia ehdokkaita. Valitsijayhdistysten ehdokkaina olivat entiset keskustalaiset ministerit Keijo Korhonen ja Eeva Kuuskoski, tutkija Pekka Tiainen sekä psykologi ja muusikko Pertti Virtanen. Helsingin vaalipiirin keskusvaalilautakunta vahvisti ehdokasasettelun marraskuun lopussa 1993.

Presidentinvaalin aikaan oli tulossa ajankohtaiseksi Suomen jäsenyys Euroopan unionissa. Presidenttiehdokkaista jäsenyyttä kannattivat varauksetta Ahtisaari ja Rehn, eräin varauksin Ilaskivi, Kuuskoski ja Väyrynen. Muut ehdokkaat – erityisen jyrkästi Korhonen ja Tiainen – vastustivat jäsenyyttä. Kaikki ehdokkaat kannattivat neuvoa-antavaa kansanäänestystä jäsenyydestä, mutta äänestyksen tulosta haluttiin pitää sitovana. EU-jäsenyyden vastustajat torjuivat myös Suomen jäsenyyden sotilasliitto NATOssa ja ns. rauhankumppanuuden sen kanssa, kun taas EU-jäsenyyden puoltajat halusivat jättää portin auki mahdolliselle NATO-yhteistyölle. Useimmat ehdokkaat kannattivat laajoja presidentin valtaoikeuksia, mutta Andersson ja Kuuskoski olivat valmiita merkittäväänkin valtaoikeuksien supistamiseen.[4]

Ehdokkaiden keskinäinen väittely ja vaaliin liittynyt julkinen keskustelu ajautuivat kuitenkin useaan otteeseen sellaisiin seikkoihin, joilla ei ollut mitään tekemistä presidentin tehtävien ja itse presidentinvaalin kanssa. Syksyllä 1993 julkaisemassaan kirjassa Paavo Väyrynen syytti Martti Ahtisaarta YK:n alaiseen, Helsingissä toimineeseen Wider-instituuttiin liittyneiden taloudellisten epäselvyyksien salailusta. Ahtisaari kiisti kiivastuneena Väyrysen syytökset, mutta keskustelu instituutin ympärillä jatkui koko syksyn. Pari kuukautta kestäneen väittelyn jälkeen Väyrynen ja Ahtisaari pääsivät Väyrysen julkisessa kirjeessään ehdottamaan sovintoon. Keskustelua kuumensi osaltaan Pentti Sainion kirja Operaatio Ahtisaari, jossa Ahtisaarta kohdeltiin armottomasti. Kirjan innoittamana tehtiin selvityspyyntöjä oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle, mutta nämä totesivat Ahtisaarta vastaan esitetyt syytökset aiheettomiksi.[4]

• Vuoden 1994 presidentinvaalista lähtien tasavallan presidentti on voinut olla toimessaan vain kaksi peräkkäistä kautta. Koska laki muutettiin Mauno Koiviston toisella presidenttikaudella, hän olisi voinut halutessaan pyrkiä kolmannelle kaudelle. Koivistoa myös esitettiin ehdokkaaksi, mutta hän kieltäytyi ja esitti perusteluksi halun yhdenvertaisuuteen seuraajiensa kanssa.
• Pertti "Veltto" Virtanen kertoi jälkeenpäin, että hän halusi vain kokeilla, miltä tuntuu olla presidentinvaalissa ehdokkaana. Pitkälti presidentinvaalissa saamansa julkisuuden avulla hän nousi eduskuntaan vuoden 1995 vaaleissa, mutta putosi sieltä seuraavissa vaaleissa.
• Pekka Tiainen on kaikkien aikojen vähiten ääniä saanut suomalainen presidenttiehdokas. Vaikka valitsijayhdistys oli ennen vaaleja kerännyt laissa vaadittavat 20 000 kannattajan nimet saadakseen hänet ehdokkaaksi, vaaleissa hän sai vain 7 320 ääntä. Tämä herätti keskustelua siitä, pitäisikö ehdokkaaksi pääsyn kynnystä nostaa esimerkiksi 50 000 kannattajaan.
• Paavo Väyrynen ilmoitti putoamisensa toiselta kierrokselta johtuneen ”mediapelistä”. Todennäköisempi syy oli kuitenkin keskustalaisten Keijo Korhosen ja Eeva Kuuskosken ehdokkuus. He veivät osan keskustalaisten äänistä, joiden olisi voinut kuvitella menevän ainakin osittain Väyryselle, jos hän olisi ollut ainoa keskustalainen ehdokas.
• Martti Ahtisaaren arvioitiin saaneen voittoonsa tarvitsemat ratkaisevat äänet televisioesiintymisensä ansiosta hänen vierailtuaan puolisonsa Eeva Ahtisaaren sekä Elisabeth ja Ove Rehnin kanssa Joel Hallikaisen ja Timo Koivusalon juontamassa Tuttu Juttu -ohjelmassa juuri ennen vaalin toista kierrosta.[6]
• Vuoden 1994 presidentinvaali on ainoa Suomen presidentinvaali, jossa ehdolla ei ole ollut yksikään Suomen pääministeri – istuva, entinen tai tuleva. Yksikään ehdokas ei myöskään ollut ennen vaalia tai sen jälkeen toiminut eduskunnan puhemiehenä tai Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä.
• Presidentinvaaleihin ehdolle pyrki myös lahtelainen ekonomi ja keskiolutpubin isäntä Jyrki J. Karhunen (s. 1962), mutta hän vetäytyi ehdokkuuden tavoittelusta, koska hänen tukiryhmänsä keräämistä kannattajakorteista löytyi tuhansia tyhjiä tai asiattomia kortteja.[7]
• Ehdokkaaksi pyrki maanpaostaan Floridasta käsin myös huonolaatuisista vesiränneistä, niiden lainvastaisista myyntimenetelmistä sekä kymmenien miljoonien markkojen konkurssi- ja veropetossyytteistä tunnetuksi tullut Hehkumuovi-yrittäjä Markus Ylipelkonen.[8]
• Vaalien jälkeen joukko Elisabeth Rehnin tukijoita perusti Uusi Tasavalta -nimisen poliittisen liikkeen, jonka oli tarkoitus osallistua seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin.[9] Ryhmään kuuluivat muun muassa kirjailija Anja Kauranen sekä toimittajat Saska Saarikoski, Uma Aaltonen ja Päivi Istala.[10]
• Muutama viikko Ahtisaaren virkaanastumisen jälkeen, maaliskuun lopulla 1994, Suomen Maaseudun Puolueen presidenttiehdokkaana ollut Sulo Aittoniemi erosi SMP:n eduskuntaryhmästä ja liittyi sitoutumattomana Keskustan eduskuntaryhmään.[11]

• Jouslehto, Olavi – Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 140–155. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24355-8.

• Doria.fi − Presidentinvaalit 1994, tilastokeskuksen julkaisu