Suomen presidentinvaali

Suomen presidentinvaali on suora kansanvaali, jossa valitaan Suomen tasavallan presidentti kuuden vuoden toimikaudeksi.[1] Kuten kunta- ja eduskuntavaaleissa, myös presidentinvaalissa äänioikeus on yleinen, yhtäläinen ja salainen. Vaalipäivä on tammikuun neljäs sunnuntai. Valittu presidentti astuu toimeensa vaalia seuraavan kuukauden (helmikuun, mikäli vaali ratkeaa jo ensimmäisellä kierroksella, muussa tapauksessa maaliskuun) 1. päivänä, jolloin hän antaa eduskunnan edessä juhlallisen vakuutuksen.

Presidentinvaalien 2018 ennakkoäänestys

Sama henkilö voi toimia tasavallan presidenttinä enintään kaksi peräkkäistä toimikautta.[2] Seuraavan kerran tasavallan presidentti valitaan presidentinvaalissa 2024. Jos presidentti, presidentiksi valittu tai presidenttiehdokas on tullut pysyvästi estyneeksi tai kuollut, uusi presidentinvaali järjestetään mahdollisimman pian.[3]

Päivä, jona presidentinvaali toimitetaan, on virallinen liputuspäivä, samoin päivä, jona tasavallan presidentti astuu virkaansa.

Suomen perustuslain mukaan ehdokkaan voi asettaa joko rekisteröity puolue, jonka listalta on valittu edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yksi kansanedustaja tai valitsijayhdistys, jonka on perustanut vähintään 20 000 äänioikeutettua. Ehdokkaan tulee olla syntyperäinen Suomen kansalainen.[4]

Jos eduskunnan jäsen valitaan tasavallan presidentiksi, hänen kansanedustajan toimensa lakkaa hänen astuessaan presidentin virkaan, ja presidentiksi valittu valtioneuvoston jäsen jättää paikkansa samassa tilanteessa. Samalla tavoin katsotaan presidentiksi valittu valtion virassa oleva henkilö eronneeksi virastaan.[5]

Jos ehdokkaita asetetaan vain yksi, tämä tulee valituksi ilman vaalia. Jos kukaan ehdokkaista ei saa ensimmäisessä vaalissa eli kierroksella yli puolta hyväksytyistä äänistä, järjestetään toinen vaali kahden viikon päästä. Toisessa vaalissa ehdokkaina on ensimmäisessä vaalissa kaksi eniten ääniä saanutta ehdokasta. Eniten ääniä saaneesta tulee seuraava tasavallan presidentti.[2] Toisen kierroksen äänestyslipun on oltava väriltään eri kuin ensimmäisellä kierroksella. Mikäli tässä vaiheessa äänet ovat vielä tasan, vaalin voittaja arvotaan. Arvontaan ei ole toistaiseksi tarvinnut turvautua kertaakaan; vuosina 1931 ja 1956 valinta on tapahtunut niukimmalla mahdollisella äänten enemmistöllä.[6]

Kirjoittamattomana sääntönä oli 1980-luvulle saakka se, että hallitus erosi aina presidentinvaalin yhteydessä, vaikka lainsäädäntö ei tätä edellyttänytkään. Näin meneteltiin siksi, että presidentti voisi käyttää valtaoikeuksiaan tehokkaasti ja luoda hallituspolitiikalle tahtonsa mukaisen perustan. Presidentin valtaoikeuksien kaventamisen myötä presidentinvaaleilla ei ole enää ollut vaikutusta hallitusten toimikausiin.[7]

Kaikkiaan kuusi tasavallan presidenttiä on tullut toimeensa suoraan Suomen pääministerin paikalta: P. E. Svinhufvud, Kyösti Kallio, Risto Ryti, J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. Eduskunnan puhemiehenä ovat ennen presidentiksi tuloaan toimineet K. J. Ståhlberg, Lauri Kristian Relander, Svinhufvud, Kallio, Kekkonen ja Sauli Niinistö. Suomen Pankin johtokunnassa ovat tulleista presidenteistä olleet Kallio, Ryti (pääjohtaja), Kekkonen ja Koivisto (pääjohtaja). Politiikan ulkopuolelta ovat tulleet presidentiksi Gustaf Mannerheim ja Martti Ahtisaari. Koivistoa ja Ahtisaarta lukuun ottamatta kaikki presidentit ovat aiemmin toimineet valtiopäivillä eli edustajana säätyvaltiopäivillä tai eduskunnassa jäseninä, lisäksi Ståhlberg oli kansanedustajana vielä yhden kauden presidenttikautensa jälkeenkin (1930–1933). Vuoden 1994 vaali muodostaa poikkeuksen presidentinvaalien historiassa, koska silloisista ehdokkaista kukaan ei ollut ennen vaalia toiminut pääministerinä tai eduskunnan puhemiehenä tai ollut Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä.

Valitsijamiesvaalit ja suora kansanvaali

Tasavallan presidentin vaalin 1925–1943, 1950–1968 ja 1978 toimitti 300 valitsijamiestä, mutta 1982 ja 1988 vaaleissa heidän lukumääränsä oli 301, millä pyrittiin välttämään tasatuloksen syntyminen ratkaisevassa kolmannessa äänestyksessä. Valitsijamiehet saattoivat kuitenkin äänestää tyhjää, joten tasatulos oli itse asiassa yhä mahdollinen myös ratkaisevassa äänestyksessä. Heidät valittiin yleisillä vaaleilla, jotka pidettiin alkuaan 15.–16. tammikuuta, myöhemmin tammikuun kolmantena sunnuntaina ja sitä seuraavana maanantaina. Valitsijamiesvaaleissa noudatettiin eduskuntavaalien vaalipiirijakoa, jolloin yksi valitsijamiehistä valittiin Ahvenanmaalta ja muut manner-Suomen vaalipiireistä niiden asukaslukujen mukaan.[8] Vuoteen 1987 saakka laki ei tuntenut virallisia puolueiden asettamia presidenttiehdokkaita eivätkä valitsijamiehet olleet juridisesti sidottuja äänestämään sitä ehdokasta, jonka tukijoiksi he olivat ennalta ilmoittautuneet; asian moraalinen puoli oli erikseen. Lainsäädännössä ei myöskään ollut mitään mainintaa siitä, oliko presidenttiehdokkaalta itseltään saatava suostumus, mutta oikeustieteilijät katsoivat sen tarpeelliseksi, koska heidän mielestään ketään ei voitu ajatella valittavan presidentiksi vastoin tahtoaan.[9]

Valitsijamiehet kokoontuivat pääministerin johdolla 15. helmikuuta tai sen ollessa sunnuntai, seuraavana päivänä valitsemaan presidentin eduskunnassa. Laki valitsijamiesvaalista vuodelta 1924 määräsi, että presidentti valittiin maan pääkaupungissa, ellei valtioneuvosto ollut joutunut olosuhteiden pakosta toisin päättämään. Pääministerillä oli vaalitoimituksen johtajana valta määrätä, ketkä saivat olla eduskuntatalossa valitsijamiesten kokouksen aikana. Kokouksen alussa pidetystä nimenhuudosta poissa ollut valitsijamies menetti oikeutensa osallistua äänestykseen; toisaalta yhden tai useammankaan valitsijamiehen poissaolo ei estänyt vaalin toimittamista. Äänestys tapahtui kirjoittamalla presidentiksi halutun henkilön (suku)nimi paperilippuun, joka taitettuna pudotettiin uurnaan. Valitsijamiehet äänestivät aakkosjärjestyksessä vaalipiireittäin. Vuonna 1982 äänestys tapahtui ensimmäistä kertaa äänestyskopissa. Ääntenlaskijoina toimivat pääministerin tähän tehtävään kutsumat henkilöt, yleensä suurimpien puolueiden edustajat, ja äänet luettiin viiden äänestyslipun sarjoissa. Jos joku ehdokkaista sai ensimmäisessä äänestyksessä enemmän kuin puolet äänistä, hän oli valittu. Muussa tapauksessa suoritettiin toinen äänestys. Jos kukaan ei toisessakaan äänestyksessä saanut ehdotonta äänten enemmistöä, suoritettiin vielä kolmas äänestys, jossa oli äänestettävänä ainoastaan kaksi toisessa äänestyksessä eniten ääniä saaneista ehdokkaista. Valitsijamiesten valtuutus päättyi presidentin astuessa toimeensa; tällä varauduttiin siihen mahdollisuuteen, että presidentiksi valittu henkilö olisi kuollut tai menettänyt oikeustoimikelpoisuutensa ennen virkaanastumistaan.[10]

Vaalitoimituksessa ei sallittu valitsijamiesten keskustelua ehdokkaista, mutta tämä ei estänyt sitä, että äänestysten väliajoilla käytiin valitsijamiesryhmien tai niiden nimeämien edustajien kesken hyvinkin sitkeitä ja pitkiä neuvotteluja seuraavassa äänestyksessä käytettävästä taktiikasta. Ehdokkaiden suurehko lukumäärä ja valitsijamiesryhmien tasaväkisyys jopa pakottivatkin tällaiseen menettelyyn, ellei vaalin tulosta haluttu jättää aivan sattuman varaan. Näin vaalitoimitus saattoi kestää kauankin; vuonna 1956 siihen kului ennätykselliset yli kuusi tuntia.[11]

Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenillä presidentinvaaliin ei liittynyt kovinkaan voimakasta valitsijamiesten vaalitaistelua ja presidenttiehdokkaat itse pysyttelivät käytännössä kokonaan vaalikamppailun ulkopuolella. Presidentinvaalin kehittyminen luonteeltaan kohti henkilövaalia alkoi vasta vuoden 1950 presidentinvaalista, jolloin silloinen Maalaisliiton ehdokas Urho Kekkonen otti käyttöön henkilökohtaisen vaalikampanjan. Ehdokkaiden yhä näkyvämpi vaalimainonta on lisännyt myös rahan merkitystä vaalissa.[12]

Vuosien 1925 ja 1978 vaalit muodostavat eräänlaiset ääripäät valitsijamisevaalin historiassa. Vuonna 1925 presidentiksi valitun Lauri Kr. Relanderin oma puolue Maalaisliitto sai valitsijamiesvaalissa vain noin 20 prosentin kannatuksen; lisäksi äänestäjät eivät vaalihetkellä tienneet, kenen presidenttiehdokkaan hyväksi nuo äänet lopulta koituisivat. Vuonna 1978 viidennelle kaudelle valitun Urho Kekkosen ehdokkuuden takana oli yhteensä kahdeksan puoluetta, jotka saivat yli 80 prosenttia kaikista valitsijamiesvaalissa annetuista äänistä. Yksimielisin valinta tapahtui kuitenkin poikkeusoloissa pidetyssä vuoden 1940 vaalissa, jossa Risto Ryti sai 288 ääntä 300 mahdollisesta.[13]

Kompromissina syntynyt vaalitapa ei täysin tyydyttänyt ketään, ja useimmat puolueet tekivätkin vuosikymmenien aikana ehdotuksia sen muuttamiseksi. Tavoitteiden ristiriitaisuuden vuoksi yhteisymmärrystä ei kuitenkaan saavutettu. 1970-luvulla alkoivat voimistua vaatimukset kansalaisten välittömän vaikutuksen lisäämisestä presidentinvaaliin, ja vuonna 1987 suoritetussa valtiosäännön tarkistuksessa päädyttiin sekajärjestelmään, suoran ja välillisen vaalin yhdistelmään.[14] Presidentinvaalissa 1988 oli mahdollisuus valita presidentti suoralla kansanvaalilla. Kun kuitenkaan kukaan ehdokas ei saanut yli 50 % äänistä, valinta siirtyi valitsijamiesten kokoukselle, sillä kansanvaalin yhteydessä toteutettiin myös valitsijamiesten vaalit. Heidän voidaan siis katsoa suorittaneen vaalin ”toisen kierroksen”. Tällaisen vaalitavan uskottiin jo alun perin olevan käytössä vain tämän ainoan kerran. Professori Risto Sänkiahon mukaan presidentinvaalin muuttumista puoluepoliittisesta vaalista henkilövaaliksi osoitti selvästi se, että valitsijamiesten vaalikampanja jäi täysin presidenttiehdokkaiden kampanjoinnin varjoon eivätkä valitsijamiehet tosiasiassa käyneet juuri lainkaan vaalitaistelua.[15]

Valitsijamiesjärjestelmä sai osakseen kasvavaa kritiikkiä sen vuoksi, että valitsijamiehillä oli mahdollisuus äänestää ”mustaa hevosta” eli henkilöä, joka ei ollut ilmoittautunut halukkaaksi pyrkimään presidentiksi. Ainoa ”mustana hevosena” tasavallan presidentiksi valittu oli Relander presidentinvaalissa 1925. Myös presidentinvaalissa 1956 nostettiin ”mustaksi hevoseksi” presidentti Paasikivi valitsijamiesäänestyksen toiselle kierrokselle, vaikka ennen valitsijamiesvaaleja pidettiin selvänä, että 85-vuotias Paasikivi jättää tasavallan presidentin toimen – kuten sitten kävikin hänen jäätyään valitsematta tarvitulle kolmannelle kierrokselle.

Presidentinvaalin 1982 edellä huhuttiin, että Suomen Pankin vt. pääjohtaja Ahti Karjalainen valittaisiin käytännössä muodostuneen ehdokasasettelun ulkopuolelta Koiviston vastaehdokkaaksi valitsijamiesten ratkaisevaan äänestykseen mahdollisesti Neuvostoliiton tuella. Tämä keskustapuolueen K-linjan ja useiden merkittävien teollisuusjohtajien mahdollinen hanke Karjalaista tukeneen vaaliliiton muodostamiseksi kuitenkin raukesi juuri siitä nousseen huhujen vuoksi. Osaltaan asiaan vaikutti myös neuvostoliittolaisen ministerineuvos Viktor Vladimirovin ilmoitus, että presidentinvaali on Suomen sisäinen asia eikä Neuvostoliitto tulisi puuttumaan siihen millään tavoin.

Suomen hallitusmuotoa (1919–2000) muutettiin vuonna 1987 niin, että valitsijamiehet saivat äänestää presidentiksi ainoastaan virallisia, ennen valitsijamiesvaaleja asetettuja presidenttiehdokkaita. Täten ”mustan hevosen” mahdollisuus presidentinvaalissa 1988 poistui.

Eduskunta päätti valitsijamiesjärjestelmästä luopumisesta 1991 ja presidentinvaalissa 1994 tasavallan presidentti valittiin ensimmäistä kertaa suoralla kansanvaalilla. Siitä alkaen on tarvittu aina myös suoran vaalin toinen kierros, paitsi vuonna 2018.

Poikkeusmenettelyllä valitut presidentit

Tasavallan presidentti on valittu poikkeusmenettelyllä kuusi kertaa. Ensimmäisen presidentin valitsi vuoden 1919 hallitusmuodossa olleen ensimmäistä vaalia koskevan poikkeussäännöksen nojalla eduskunta (lakia valitsijamiesvaaleista ei vielä ollut; eduskunta hyväksyi sen vasta vuonna 1924[16]). Myöhemmin on viisi kertaa perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetty poikkeuslaki, jossa on joko säädetty poikkeavasta vaalitavasta (1940, 1943 ja 1946), määrätty lailla nimeltä mainittu henkilö presidentiksi (1944) tai jatkettu toimessa olleen presidentin kautta (voimaantulo 1974).

ensimmäisen presidentin, Ståhlbergin valitsi eduskunta hallitusmuodon 94 §:n siirtymäsäännöksen nojalla, koska lakia valitsijamiesvaaleista ei vielä ollut ja koska valtioneuvosto päätti esittää, että tasavallan presidentin valitsisi aina eduskunta, mutta eduskunnan enemmistö kannatti 300 valitsijamiehen vaalia: suuri valiokunta hyväksyi valitsijamiesmenettelyn kuitenkin sillä poikkeuksella, että eduskunta valitsee ensimmäisen presidentin – tämä tuli hyvityksenä tasavaltaa tukeneille ja eduskunnan suorittamaa presidentinvalintaa pysyväksi vaalitavaksi kannattaneille sosialidemokraateille[17][18]
vuonna 1937 valitut valitsijamiehet valitsivat presidentiksi Rytin erostaan ilmoittaneen Kallion aloittaman toimikauden loppuun, koska normaaleja valitsijamiesvaaleja ei voitu järjestää sotatilan vuoksilähde?
vuonna 1937 valitut valitsijamiehet valitsivat presidentiksi Risto Rytin kahden vuoden toimikaudeksi, koska normaaleja valitsijamiesvaaleja ei voitu järjestää sodan vuoksi
eduskunta määräsi poikkeuslailla presidentiksi Mannerheimin erostaan ilmoittaneen ja heti toimen hoitamisen jättäneen Rytin jälkeen (samalla alkuaankin tavanomaista lyhyemmäksi ajaksi tarkoitettu toimikausi katsottiin loppuunkäytetyksi), koska normaaleja valitsijamiesvaaleja ei voitu järjestää sodan vuoksi
eduskunta valitsi presidentiksi Paasikiven erostaan ilmoittaneen Mannerheimin aloittaman toimikauden loppuun, koska normaaleja valitsijamiesvaaleja ei voitu järjestää sodan jälkeen vallinneen poikkeustilan vuoksilähde?
eduskunta jatkoi poikkeuslailla presidentti Kekkosen toimikautta neljällä vuodella 1974 alkaen (toisin kuin vuonna 1944, Suomessa ei kuitenkaan vallinnut sota- tai muukaan poikkeustila)

Katso myös

Lähteet
  • Sihvonen, Riitta: Valtaistuin vapaana: Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–1919. Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 1997. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Vares, Vesa: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Vesa Vares, Mikko Uola & Miko Majander: Kansanvalta koetuksella. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
  • Nousiainen, Jaakko: Suomen poliittinen järjestelmä (10., uudistettu laitos). Porvoo–Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22759-5.

Viitteet
  1. Suomen perustuslaki (731/1999) 54 § www.finlex.fi. Viitattu 31.3.2020.
  2. Presidentinvaali (Arkistoitu – Internet Archive) Vaalit, Vaalit.fi (Oikeusministeriö)
  3. Vaalilaki (714/1998) 127 § www.finlex.fi. Viitattu 31.3.2020.
  4. Suomen perustuslaki 11.6.1999/731 Finlex
  5. Jaakko Nousiainen: Suomen poliittinen järjestelmä (10. painos), s. 198–199. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998.
  6. Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset, s. 11–12. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  7. Sivonen 1982, s. 62.
  8. Sivonen 1982, s. 11–12.
  9. Sivonen 1982, s. 61.
  10. Sivonen 1982, s. 61–62.
  11. Jaakko Nousiainen: Suomen poliittinen järjestelmä (10. painos), s. 198. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998.
  12. Sivonen 1982, s. 57.
  13. Sivonen 1982, s. 56–57.
  14. Nousiainen 1998, s. 197–198.
  15. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989, s. 144–150. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10120-X.
  16. Sivonen 1982, s. 61.
  17. Vares 2006, s. 141–143.
  18. Sihvonen 1997, s. 16.

    Aiheesta muualla
    • Vaalitilastot 1919–2006 (Arkistoitu – Internet Archive) Presidentin valinta, Asema ja tehtävät, Suomen tasavallan presidentti
    • Antti Blåfield − Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui. Kirjayhtymä, 1982, Helsinki. ISBN 951-26-2316-1.
    • Martti Häikiö: Presidentin valinta. WSOY, 1993, Porvoo. ISBN 951-0-19058-6.
    • Olavi Jouslehto – Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen. WSOY, 2000, Porvoo. ISBN 951-0-24355-8.
    • Jaakko Nousiainen: Suomen presidentit valtiollisina johtajina. WSOY, 1985, Porvoo. ISBN 951-0-13170-9.
    • Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti. Sanoma, 1982, Helsinki. ISBN 951-9134-83-2.
    • Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset. Kirjayhtymä, 1982, Helsinki. ISBN 951-26-2302-1.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.