Suomen muinaisnimet

Suomen muinaisnimet ovat ennen kristinuskon aikaa Suomessa käytössä olleita henkilönimiä. Vanhaan nimijärjestelmään kuuluivat päänimi ja tarpeen mukaan lisänimi. Tämä vanha nimistö väistyi harvalukuisempien kristillisperäisten nimien tieltä uuden uskonnon ja hallinnon kirjallistumisen myötä.[1] Suomalaisten esikristillisissä muinaisnimissä on paljon yhteneväisyyksiä sukukansojen, kuten virolaisten ja liiviläisten, vanhan nimistön kanssa.[2]

Tietoja vanhoista suomalaisnimistä löytyy historiallisista lähteistä niukasti. Sen sijaan niitä on säilynyt varsin yleisesti sukunimissä ja usein myös paikannimissä.[3] Vanhoissa asiakirjoissa muinaisnimiä mainitaan esimerkiksi 1200-luvun alussa kirjoitetussa Henrikin Liivinmaan kronikassa, jossa mainitaan suomalainen ristiretkisaarnaaja Kaikewalde (Kaukovalta tai Kaikkivalta). 1300-luvulta vanhoja nimiä on säilynyt Sääksmäen isäntiä koskevassa pannakirjeessä vuodelta 1340 sekä aatelisvaltakirjoissa, joissa on säilynyt kaksi muinaisnimeä, Hyvälempi ja Mielivalta.[4] Vanhan suomalaisen nimijärjestelmän on ajateltu osittain koostuneen joukosta kantanimiä, kuten Iha, Hyvä, Lempi, Mieli, Valta ym. joista on johdettu uusia nimiä joko johtamalla (Hyvä-ri, Hyvä-tty, Mieli-tty, Mieli-kkä) tai niitä yhdistelemällä (Ihalempi, Ihamieli, Lempivalta, Valtalempi).[5] Tämä kaksiosainen nimiperinne on mahdollisesti saanut muinaisina aikoina vaikutteita germaaneilta.[6]

Joissain vanhoissa paikannimissä, kuten kylien, talojen nimissä, on vielä jälkiä muinaisnimistä. Esimerkiksi Untamalan ja vastaavien paikannimien osana lienee henkilönnimi Unto eli Untamo, joka on Suomessa jo esihistoriallista perua, vaikkakin alkujaan vierasperäinen. Tietoja muinaisnimistä on säilynyt jonkun verran myös kansantarinoissa. Kansantarujen tuntemat nimet, kuten Väinämö-, Kullervo-, Ilmari-, Ahti- ja Kaleva-sukuiset nimet tunnetaan myös paikannimistöstä sekä sukunimissä.

Vaikka vanhat esikristilliset henkilönnimet jäivät hiljalleen pois käytöstä, tietyillä seuduilla niitä käytettiin vielä pitkään keskiajalla ja sen jälkeenkin. Esimerkiksi Savossa oli vielä uuden ajan alussa runsaasti miehiä, joiden ristimänimenä oli alkuperältään esikristillinen, jousta tarkoittava Joutti (yleiskiel. Joutsi).[7] Osa muinaisnimistä tuli jälleen yleiseen käyttöön kansallisromantiikan aikoihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Päänimi ja lisänimi

Seremoniallisesti annetuiksi muinaisiksi päänimiksi on katsottu ensi sijassa sellaiset nimet jotka ovat sisältäneet jonkin lapseen kohdistuneen tuntemuksen tai toiveen. Tällaisia nimiä ovat kaikki Ihamieli-tyyppiset abstraktit nimet, joiden sisältö ei ole ollut suoraan nimenkantajaa luonnehtiva. Näitä nimiä edustavat esimerkiksi nimet Kuuluva, Tietävä, Anottu, Kaivattu, Ampuja, Laulaja, Nousia jne. Päänimiksi on myös katsottu mytologiset nimet kuten Kaleva, Tapio, Tursas, Väinö, Äijö jne. Sen sijaan luontoon tai nimenkantajan ulkonäköön, luonteeseen, pyyntitaitoon tai erilaisiin tapahtumiin liittyvät nimet ovat olleet pääasiassa lisänimiä. Vanhoja lisänimiä olisivat esimerkiksi Satajalka, Rautakopra, Kirjoparta, Tervahartia.[8]

Muinainen nimenanto

Suomalaisten muinaisesta nimenannosta ei ole jäänyt juuri lainkaan jälkiä. Novgorodin arkkipiispa Makarijn lähetyskirjeissä vuosilta 1534 ja 1548 kuitenkin mainitaan pakanuudessa eläneiden suomensukuisten kansojen, karjalaisten, inkeriläisten ja vatjalaisten, pakanallisia menoja johtaneista arpojista, jotka suorittivat myös nimenannon. Vallitsevana uskomuksena on kuitenkin ollut käsitys, että nimen piti liittyä sukuun. Suomalaisten etäisillä sukukansoilla nimeä lapselle on etsitty esimerkiksi nimiä luettelemalla, jolloin lapsen itku tietyn nimen kohdalla on tulkittu merkiksi sopivasta nimestä. Tietäjä saattoi myös iskeä tuluksilla tulta nimiä luetellessaan ja oikea nimi löytyi taulan syttyessä. Kyse oli samalla usein myös sukuun liittyvän nimen etsimisestä, jolla selvitettiin kenen sielu oli lapseen asettunut. Nimi on saatettu myös valita lapsen syntymän aikaan vallinneiden olosuhteiden mukaan.[9]

Suomalaisia muinaisnimiä

Muinaisnimiä Kustaa Vilkunan mukaan: Aikamieli, Aikio, Ano, Arijoutsi, Arpia, Auvo, Himottu, Hirvi, Hyvätty, Ihalempi, Ihamuoto, Ikitiera, Ikopäivä, Ikäheimo, Ikävalko, Ilakka, Ilma, Ilmatoivia, Jurva, Kaivattu, Kaipia, Kauko, Kaukovalta, Keiho, Kekko, Kokko, Kontio, Kostia, Kotarikko, Kultamies, Kultimo, Kukurtaja, Kylli, Lalli, Leino, Lemmäs, Lempiä, Lempo, Maanavilja, Meripäivä, Mielikki, Mielitty, Mielo, Montaja, Nousia, Osma (=ahma), Osmo (=nuori mies), Otava, Päivälapsi, Päiviä, Rautia (=seppä), Sarijoutsi, Sotijalo, Talvikki, Tapatora, Tapo, Tiera, Toiva, Toivelempi, Toivikki, Toivottu, Torio, Tornia, Unaja, Untamo, Unti, Unto, Utujoutsi, Valta, Valtari, Vihas, Vihavaino, Vilja, Viljakka, Viljari, Viti, Äijö.[10]

Muinaisnimiä Suomen Kulttuurihistoria I:n mukaan: Airikka, Ampuja, Hellikki, Hopea, Hyvätty, Janakka, Joutsi, Joutsimies, Jutikka, Kainu, Kaivas, Kalamies, Kalervo, Kalpio, Kare, Koira, Koveri, Kulta, Kultimo, Kupias, Kurikka, Kuutamo, Laulaja, Lemmikki, Lyylikki, Mieho, Miela, Mielipäivä, Miekka, Mietti, Neuvo, Ora, Otra, Paasia, Paaso, Puukko, Päivö, Rahikka, Raita, Rasantaja, Repo, Salme, Susi, Säisä, Tammi, Tapavaino, Tietävä, Tornio, Toivas, Toivettu, Toivio, Tuiretuinen, Tulo (=tuli), Tuntia, Tuomikki, Tuuli, Untamo, Uro, Vaania, Vaino, Vaito, Vartia, Vasara, Venemies, Vesi, Vesivalo, Viljo, Väinä, Äiniö.[11]

Sääksmäen isäntien nimiä pannakirjeessä vuodelta 1340: Asikka, Kallas, Kuningas, Laso, Meurakas, Mielenpito, Mielitty, Miemo, Satatieto, Yijä/Yi/Yö.[lower-alpha 1][12][13]

1300-luvun aatelisvaltakirjoissa mainittuja suomalaisia nimiä: Hyvälempi, Mielivalta.[4]

Päälliköihin, johtajiin ja uskomusolentoihin yhdistettyjä nimiä: Ahti, Ahti Rikas, Ahti Saarelainen, Arijoutsi, Antero, Ehtaro, Hirvi, Hyvätty, Hämäläinen, Ihalempi, Ihamuoto, Ikitiera, Ikopäivä, Ikuturso, Ikäheimo, Ikävalko, Ilakka, Ilmarinen, Ilmatoivia, Joukahainen, Joutsimies, Jutikka, Kainu, Kaivas, Kaleva, Kari, Kaukiainen, Kaukomieli, Kaukopäivä, Kukurtaja, Kullervo, Kultimo, Kuura, Lemminkäinen, Lempinen, Lempivalko, Lempo, Mielikäinen, Montaja, Niera, Nousia, Osma, Pakkanen, Panu, Rasantaja, Rauma, Rautia, Sampsa Pellervoinen, Sarijoutsi, Seppo, Seppo Ilmarinen, Sotijalo, Tapio, Tiera, Ukko, Uljas, Untamo, Unti, Unto, Urho, Urho Kaukopäivä, Uro Venemies, Utujoutsi, Valta, Valtari, Vehnäpää, Vihas, Vihavaino, Vilja, Viljakka, Viljari, Viti, Väinämöinen, Väinö, Äijö

Tyttärien nimiä:Aamu, Aili, Aino, Auni, Hellikki, Hyvälempi, Ilmatar, Ilta, Kivutar, Lemmikki, Liekko, Lyylikki, Mielikki, Mielitty, Päivä, Salme, Sirja, Suvi-Marja, Suvi-Päivi, Suvi-Tuuli, Talvikki, Tuuli, Tuulitar, Vilutar

Huomautukset
  1. Sääksmäen pannakirjeessä esiintyvien nimien alkuperäisestä äänneasusta on esitetty erilaisia tulkintoja. Voionmaa tulkitsee kirjeessä esiintyvän Ye-muodon edustavan nimiä Yi tai Yijä.

    Lähteet
    • Maliniemi, Aarno: ”Henkilönnimet esihistoriallisena ja katolisena aikana”, Suomen kulttuurihistoria I. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1933.
    • Vilkuna, Kustaa: Etunimet. Helsinki: Otava, 1976.
    • Voionmaa, Väinö: Hämäläinen eräkausi. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1947.
    • Voionmaa, Väinö: Suur-Sääksmäen muinaishistoriasta. Historiallinen arkisto, 1924, nro 32.

    Alkuperäiset lähteet
    • Mikael Agricola: Psalttari (1551)
    • Kristfrid Ganander: Mythologia Fennica (1789)
    • Elias Lönnrot: Kalevala
    • Elias Lönnrot: Kanteletar
    • Muu kansanrunouslähde tarkemmin?
    • Vanha nimistölähde tarkemmin?

    Viitteet
    1. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 50. Weilin + Göös, 1982.
    2. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 34-36. Weilin + Göös, 1982.
    3. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 37. Weilin + Göös, 1982.
    4. Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 168. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
    5. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 38. Weilin + Göös, 1982.
    6. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 42. Weilin + Göös, 1982.
    7. Voionmaa 1947, s. 266
    8. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 43. Weilin + Göös, 1984.
    9. Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 45-48. Weilin + Göös, 1984.
    10. Vilkuna 1976, s. 10-11, 29-256
    11. Maliniemi 1933, s. 535-547
    12. Vilkuna 1976, s. 11
    13. Voionmaa 1924, s. 6-10
      This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.