Suomen muinaiset kuninkaat

Valtaosa Suomen kuninkaita koskevasta kirjallisesta aineistosta on peräisin Norjasta, Islannista ja Tanskasta. Varhaisin lähde Suomen kuninkaasta on kuitenkin muinaisenglanniksi 500- tai 600-luvulla laadittu Widsith-runo. Runossa kerrotaan, että "Casere hallitsee kreikkalaisia ja Cælic suomalaisia" ("Casere weold Creacum ond Cælic Finnum"). Cælicin on nähty tarkoittavan Kalevaa, mutta asiasta ei voida sanoa mitään varmaa.[2]

Almoravidin valtakunnassa syntynyt maantieteilijä al-Idrisi mainitsee vuonna 1154 teoksessaan Tabula Rogeriana Fymark- ja Tabast-nimiset maat, jotka voivat mahdollisesti tarkoittaa Varsinais-Suomea ja Hämettä. Al-Idrisin mukaan Fymarkin kuninkaalla oli omistuksia Jäämeren suunnalla. Jalmari Jaakkolan otaksuman mukaan tämä viittaisi Ylä-Satakunnasta (Pirkanmaalta) lähtevien eränkävijöiden omistamiin erämaihin pohjoisessa.[3] Al-Idrisin kuvaus Pohjois-Euroopasta on kuitenkin sekavahko ja sisältää ilmeisiä väärinkäsityksiä.[4]

Arviolta 1200-luvulla kirjoitetussa Egillin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaa karjalaisia vastaan. Saagan mukaan Faravid, jolla oli komennossaan 300 miehen sotajoukko, liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa. Liittolaiset tekivät sotaretken Karjalaan ja saivat suuren voiton.[5] Faravid on muinaisnorjankielinen nimi, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi ”Kaukomielen” tai ”Kaukamoisen” kaltaisesta suomenkielisestä nimestä.[5][6] Saagakuvauksessa Faravid sijoitetaan 800-luvulle ajoittuvaan yhteyteen, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan tällainen ajankohta on saagassa mainittua karjalaisten hyökkäystä ajatellen liian varhainen. Todennäköisempi vaihtoehto Faravidin elinvuosisadaksi olisi heidän mielestään 1100-luku.[6]

Tunnetuimpia Suomen kuninkaaksi mainituista myyttisistä henkilöistä on Fornjótr, joka kuvataan 1200-luvulla kirjoitetussa Orkneylaisten saagassa. Fornjótr mainitaan kuninkaaksi, joka hallitsi ”Finnlandia ja Kvenlandia”.[7][8] Fornjótrin pojan Nórrin kuvataan olleen Norjan perustaja ja kuningas Harald Kaunotukka olisi hänen etäinen jälkeläinen.[7]

Historioitsija Saxo Grammaticus käsittelee Suomea ja suomalaisia Tanskan historiaa käsittelevässä teoksessaan Gesta Danorum useaan otteeseen. Suomen kuninkaista hän mainitsee Sumblumin sekä Gusoniksen, joka Suomen ohella on myös Bjarmian kuningas. Näissä kirjoituksissa Suomen kuninkaat tulevat mainituksi heidän tyttäriään kosiskeltaessa. Saxon kirjoituksia, kuten muidenkin varhaishistoriallisten lähteiden historiallista luotettavuutta on kuitenkin kyseenalaistettu.

Eräissä muissakin lähteissä esiintyy käsite "Suomen kuningas". Esimerkiksi Eddarunossa Völundrin laulu myyttinen Völundr-seppä mainitaan sekä finnikuninkaan pojaksi että haltijoiden kuninkaaksi. Saxo Grammaticuksen Gesta Danorumissa kerrotaan Tanskan kuningas Ragnarin taistelleen Suomen kuningasta vastaan.[9][10]

Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, koska he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt luettelo, jossa mainitaan henkilö nimeltä Cuningas de Rapalum eli Rapolan Kuningas. Nimi viittaa muinaishämäläiseen päällikköperinteeseen.[11][12] Kuningas tunnetaan useissa keskiaikaisissa yhteyksissä henkilö- tai kutsumanimenä, joten se hyvin todennäköisesti oli tässäkin tapauksessa sellainen eikä arvonimi. Todennäköisesti nimi on kuitenkin viitannut paikalliseen mahtimieheen, suurtalon isäntään. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli muiden pannaan julistettujen sääksmäkeläisten tavoin luultavasti lautamies, yksi pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä.^lähde?

Vuonna 1438 satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui Davidin kapinan yhteydessä puolestaan "talonpoikien kuninkaaksi".^lähde? Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi ilman, että kyseessä olisi ollut varsinaisesti vaatimus monarkistisesta kuninkuudesta. Sellaisten vielä 1800- ja 1900-luvuillakin käytettyjen yhdyssanojen kuin "nuottakuningas" tai "huuhtakuningas" osana kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin. Kristfried Ganander mainitsee teoksessaan Mythologia Fennica vuodelta 1789 Tuisko-nimisen suomalaisen kuninkaan.

Muinaispitäjiä laajemmista ja tiiviisti järjestäytyneemmistä hallintokokonaisuuksista Suomessa ei toistaiseksi ole arkeologista eikä historiallista todistusaineistoa.[13] Arkeologisten löytöjen perusteella Suomen alueella ei rautakaudella ilmeisesti ole ollut kuningaskuntiin rinnastettavaa voimakasta poliittista organisoitumista, mutta joillakin päälliköillä on voinut olla hetkittäin valtaa laajalla alueella.[14] On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä kuninkaiksi.[15][16] Jouko Vahtola on katsonut, että mikäli nykyisen Suomen alueella oli kuninkaiksi kutsuttuja johtomiehiä, he olivat ilmeisesti paikallisyhteisöjen sukujohtajia, verotus- tai sotaretkien päälliköitä tai yhteisten hankkeiden johtajia.[15]

Viikinkiajalla Suomen lähialueista Tanska, Norja ja Ruotsi (lähinnä Mälarenin alue) alkoivat muodostua kuningaskunniksi, joissa valta keskittyi yhden ylimyksen käsiin. Suomenkin alueella tapahtui arkeologisten löytöjen perusteella poliittista organisoitumista etenkin merovingiajalta ristiretkiajalle, mutta organisoitumisen tarkkaa luonnetta on vaikea arvioida arkeologisesti. Naisten käyttämien korujen perusteella Suomen ristiretkiajan kulttuurialueet tai suomalaiset heimot voidaan jakaa lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen. Solkityyppien levinneisyyden on nähty viittaavan erityisen "suomalaisen", "hämäläisen" ja "karjalaisen" identiteetin ilmaisuun.[17] Luultavasti Suomen alue muistutti kuitenkin enemmän rautakauden Gotlantia, Islantia tai Pohjois-Ruotsin Jämtlandia, joissa valta oli keskenään kilpailevilla paikallisjohtajilla. Näillä yhteiskunnilla oli yhteinen oikeuslaitos ja päätöksentekojärjestelmä. (Etelä-)Suomessa näitä on voinut vastata käräjälaitos.[18]

Arvokkaiden ase- ja korulöytöjen leviäminen Lounais-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle ja vauraat ruumis- ja polttohautaukset näillä alueilla on tulkittu merkiksi yläluokan muodostumisesta roomalaiselta rautakaudelta (0–400 jaa.) lähtien.[19] Varhaisena esimerkkinä mahdollisesta paikallisen ”ruhtinaan” tai ”kuninkaan” haudasta on mainittu muun muassa Laitilan Soukaisten röykkiöhauta 200-luvulta.[20] Suurempi määrä tällaisia hautauksia tunnetaan merovingiajalta, kuten Euran Pappilanmäen[21][22] sekä Isonkyrön Pukkilan ja Vähänkyrön Kaavontönkän haudat.[23] Euran Käräjämäen 500-luvun jälkipuoliskolle ajoitetusta haudasta löydetty hioin on tulkittu viitanneen vainajan korkeaan asemaan. Sutton Hoon laivahaudasta löytynyt vastaavanlainen hioin on tulkittu kuninkaan valtikaksi.[24] Suomessa oli käynnissä kehitys, joka olisi ajan myötä voinut muodostaa yhtenäisen kuningaskunnan. Omavarainen kehitys hidastui, kun Suomen läntiset asutusalueet 1200-luvulta lähtien liitettiin osaksi Svean- ja Göötanmaan vaikutuspiiriä.[25] Norjalainen arkeologi Björn Myhre katsoo Suomessa olleen rautakaudella päällikkökuntia ja ”pienkuningaskuntia”.[26]

Suomessakin on muun muassa linnavuorten perusteella esitetty tulkintoja maakunnallisten puolustusorganisaatioiden olemassaolosta Hämeessä ja Satakunnassa. Näitä teorioita J.-P. Taavitsainen on arvostellut.[13][27][28] Suurin osa nykytutkijoista kuitenkin katsoo, että Hämeen linnaketjua koskeva teoria on hyvin varteenotettava .[29] Pääasiassa nykytutkimus näkee muinaislinnat kuitenkin osoituksena järjestäytymättömistä yhteisöistä, joiden sodankäynti on perustunut lyhyisiin ryöstöretkiin ja sellaisilta suojautumiseen. Pitkiin piirityksiin muinaislinnat eivät juuri ole soveltuneet.[30]

Messeniuksen Kajaanin linnan vankilassa vuosina 1616–1636 kirjoittama teos kuvasi Ruotsin historiaa ja sen mytologisia kuninkaita. Kirja edustaa niin sanottua gööttiläistä historiankirjoitusta.

Tuntemattoman kirjoittajan 1700-luvun alussa ilmestynyt Suomen kronikka sisältää luettelon Suomen kuninkaista, joiden väitetään hallinneen maata ennen kristinuskoa ja Ruotsin valtaa. Kronikan kuninkaiden nimet on kerätty pääosin kolmesta alkuperäislähteestä, jotka ovat Saxo Grammaticuksen Tanskan historia, Snorri Sturlusonin Orkney-saarten jaarlien saagaan sisältyvä teksti Norjan löytäminen sekä Bardr Lumitunturinharjun saaga. Lisäksi osa nimistä perustuu suomalaiseen kansanrunouteen.

• Suomalaisten kansantarinoiden kuninkaita
• Suomen kuningaskuntahanke
• Suomen kuningaskuntahanke (1742)

• Gallén, Jarl: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Teoksessa Suomen väestön esihistorialliset juuret, s. 249–263. Kansialanimeke: Tvärminnen symposiumi 17.–19.1.1980. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk h. 131. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica, 1984. ISBN 951-653-124-5.
• Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 14. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9.
• Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991
• Lahtonen, Irmeli: A Land Beyond Seas and Mountains: A Study of References to Finland in Anglo-Saxon Sources. Suomen varhaishistoria. Tornion kongressi 14.–16.6.1991. (toimittanut Kyösti Julku). Studia historica septentrionalia 21. Rovaniemi; Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys 1992: s. 641–651.
• Messenius, Johannes: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. Toimitus ja selitykset Martti Linna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. Helsinki 1988.
• Raninen, Sami & Wessman, Anna: Rautakausi. Teoksessa Haggrén, Georg; Halinen, Petri; Lavento, Mika; Raninen, Sami & Wessman, Anna (toim.): Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle., s. 213–365. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-951-746-861-9.

• Koskinen, Inkeri: Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Helsinki: Tammi, 2015. ISBN 978-951-31-8392-9.

• Olivatko viikinkikuninkaat suomalaisia? Kaltio.
• Klaus Lindgren, "Uusi uljas menneisyys". Agricolan tietosanomat 4-2018.
• Aalto, Sirpa: "Finnit, kveenit ja bjarmit islantilaisissa kuningassaagoissa". Saagojen tulkitsemisen hankaluuksista (pdf) (Archive.org)
• Aalto, Sirpa; Hihnala, Harri: ”Saagat tuntevat Suomen kuninkaat” – pseudohistoriallisesta kirjoittelusta Suomen muinaisuudesta. Jargonia, 2017, 15. vsk, nro 29. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksen tutkijat ry. ISSN 1459-305X. Artikkelin verkkoversio (PDF).
• Heikkinen, Seppo: Kajaanin linnassa virunut vanki sepitti 1600-luvulla Suomelle mahtavan menneisyyden kuninkaineen ja ne tarinat kiertävät verkossa edelleen. Yle.fi 16.5.2021.