Carl Gustaf Emil Mannerheim

Mannerheim hyväksyttiin viimein Suomen Kadettikouluun Haminaan 19. kesäkuuta 1882[19], 14-vuotiaana.[20] Hänet jätettiin kuitenkin valmistavalle luokalle vielä toiseksi vuodeksi, koska hän onnistui saamaan vain seitsemän pistettä kahdestatoista kesäkuun 1883 tutkinnossa. Lisävuosi auttoi, sillä Mannerheim siirrettiin seuraavana vuonna ensimmäiselle yleisluokalle luokan toiseksi parhailla arvosanoilla. Hänen vahvimmat oppiaineensa olivat ranskan ja ruotsin kieli sekä historia, mutta venäjän ja suomen kielessä hän ei menestynyt yhtä hyvin.[21] Ikätoveriensa ja nuorempien kadettien keskuudessa Gustaf Mannerheimilla oli kiistaton johtajan asema.[20]

Mannerheimin taloudellinen tilanne ei ollut hyvä, ja hän joutui usein lainaamaan rahaa huoltajaltaan Albert von Julinilta. Hän ei myöskään viihtynyt Kadettikoulussa: hän ei sietänyt koulun ilmapiiriä eikä tiukkoja sääntöjä ja sai usein rangaistuksia.[22]

Mannerheim toivoi pääsevänsä Kadettikoulusta Pietariin Keisarin paašikouluun, joka oli maan arvostetuimpia sotilasoppilaitoksia. Kouluun pääsivät vain oppilaat, joilla oli perintönä kulkeva aatelisarvo. Lisäksi vaadittiin, että joko oppilaan isällä, isoisällä tai isoisoisällä oli vähintään kenraaliluutnantin arvo tai sitä vastaava siviiliarvo. Siviilivirat rinnastettiin upseerien arvoasteisiin Pietari Suuren laatiman arvoastetaulun mukaisesti.[23] Mannerheim sai isänsä jättämään hakemuksen Paašikouluun, mutta Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Neovius ei suositellut Mannerheimia Paašikoululle perustellen, että Mannerheimin ranskan ja venäjän taito ei ollut tarpeeksi hyvä.[24] Neoviuksen kirjeen vuoksi Mannerheimin hakemus hylättiin, ja hän masentui syvästi.

»Hänen tulevaisuutensa on tosiaan synkkä. Hänellä ei näytä olevan kunniantuntoa, eikä ymmärrystä sen vertaa, että kehittäisi itseään ja koettaisi käydä kadettikoulunsa voidakseen elättää itsensä.»
(Eva-mummo nuoresta kadettikoululaisesta[25])

Masennus ilmeni myös kapinointina Kadettikoulua kohtaan, minkä vuoksi Mannerheim lopulta erotettiin sieltä 22. heinäkuuta 1886[19]. Muistelmiensa mukaan Mannerheim oli rikkonut poistumiskieltoa ja yöpynyt tutun henkikirjurin, 35-vuotiaan varatuomari Hugo Elfgrenin luona. Sieltä hänet löysi seuraavana aamuna kadettikoulun vääpeli. Kadettikunnan kasvatuskomitean pöytäkirjojen mukaan Mannerheim oli ”myöhemmin yöllä lähtenyt pahamaineisen henkilön kanssa tämän asuinpaikkaan maalle”. Kyseessä oli mahdollisesti homoseksuaalina tunnettu lennätinaseman päällikkö Agathon Lindholm. Pöytäkirjassa viitataan myös Mannerheimin "moraalittomiin hairahduksiin ja alentaviin irstailuihin".[26] Koulu olisi voinut soveltaa karkotuspykälän ankarinta muotoa, joka olisi estänyt Mannerheimia opiskelemasta missään suomalaisessa koulussa tai yliopistossa, mutta Kadettikoulun toimikunta päätti äänestyksen jälkeen soveltaa lievempää rangaistusta sillä ehdolla, että Mannerheimin perhe jättäisi vapaaehtoisen eroilmoituksen.[27]

Mannerheim (oikealla) Nikolain ratsuväkiopistossa 1880-luvun lopulla.

Kadettikoulusta erottamisen jälkeen 1886[20] Mannerheim luki yksityisesti ylioppilaaksi Helsingissä Böökin yksityiskymnaasissa, ja tuoreen ylioppilastodistuksensa ansiosta[20] hän pääsi Venäjän keisarillisen armeijan (Nikolajevskin) Nikolain ratsuväkiopistoon vuonna 1887. Ratsuväkikoulun pääsyedellytykset olivat käytännössä kuuluminen aatelissäätyyn ja kadettikoulun tai ylioppilastutkinnon suorittaminen.[19]

Mannerheim valmistui ratsuväkiopistosta 10. elokuuta 1889. Hänen päättötodistuksensa oli hyvä, ja erityisesti venäjän kielen arvosanat olivat parantuneet. Saman vuoden keväällä ennen ylentämistään kornetiksi Mannerheim oli ylennetty porte d'épée -junkkariksi. Ko. sotilasarvo vastasi miehistöstä aliupseeriksi ylennetyn sotilaan arvoa, joka saattoi toimia eskadroonan vahtimestarina eli perusyksikön vääpelinä (yksikköupseerina).^lähde?

Mannerheim suunnitteli uraa arvostetussa Venäjän keisarillisen kaartin H. M. keisarinna Maria Fjodorovnan chevalierkaartin rykmentissä eli niin sanotussa chevalierkaartissa, mutta ei saanut aluksi paikkaa. Hänet palkattiin 22. elokuuta 1889 kornetiksi Puolan Kalisziin sijoitettuun 15. Aleksanterin H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš vanhemman rakuunarykmenttiin, joka ei ollut kaartinrykmentti. Mannerheim ei ollut tyytyväinen tilanteeseen[28], vaan unelmoi muun muassa pääsystä chevalierkaartiin.[29]

Lopulta hänen kummitätinsä vetoomus sai keisarinnan hyväksymään Mannerheimin kaartin jäseneksi, mutta ensin tämän oli liityttävä rakuunoihin. Mannerheim palveli Puolan ja Saksan rajalla sijainneessa Kaliszissa 1889–1890, kunnes 1891 hänet siirrettiin Pietarissa sijaitsevaan chevalierkaartiin.[30] Hän avioitui Pietarissa 2. toukokuuta 1892[31] venäläisen kenraalimajurin varakkaan perijättären Anastasia Arapovan kanssa. Avioliitto ratkaisi Mannerheimin taloudelliset ongelmat, joista hän oli kärsinyt koko ikänsä. Mannerheim oli Chevalier-kaartin rykmentin ensimmäisen eskadroonan ensimmäisen joukkueen johtaja ja ryhtyi 1895 hoitamaan rykmentin kuormastoa. Saatuaan siirron ylimpään hovitallihallintoon rykmentin komentaja von Grünwald kutsui Mannerheimin sinne hoitamaan hevosasioita. Mannerheim nimitettiin 14. syyskuuta 1897 hovitallihallituksen erikoistehtäviin.^lähde?

Mannerheimia ei otettu yleisesikunta-akatemiaan, ja hän suuntautui edelleen hevosten erikoistuntijaksi. Vuonna 1901 hän sai ratsumestarin arvon.[32] Hän osti hevosia armeijalle, ja hänellä oli hevossiittola maaseudulla.[3] Tsaarin valiohevosten hankkijana hän kiersi ympäri Eurooppaa ja valokuvasi hevosia.[33] Hovitallihallituksen tehtävissä hän kävi Saksassa, Itävalta-Unkarissa, Belgiassa ja Britanniassa.[34] Hänen avioliittonsa päättyi käytännössä vuonna 1902 epäviralliseen asumuseroon.[35][36] Vuodesta 1903 Mannerheim toimi mallieskadroonan päällikkönä ja kaartin ratsuväkirykmenttien ratsastuksenopetuksen johtajana. Lisäksi hän sai mainetta kilparatsastuksessa.[3] Mannerheim sai omasta pyynnöstään vuonna 1904 siirron Pietarin upseeriratsukouluun, jonne hänet oli komennettu jo edellisenä vuonna. Hänen toimintansa ratsastuskoulun mallieskadroonan päällikkönä oli erittäin merkittävä tulevalle ratsuväenkomentajalle.[37]

52. Nježnskin rakuunarykmentin eversti Mannerheim.

Vuoden 1904 alussa syttyi Venäjän–Japanin sota. Kun sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Nježinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Sotaan osallistumalla Mannerheim pystyi korvaamaan yleisesikuntaupseerikoulutuksen puuttumista.[3] Mannerheim saapui yksikköönsä 23. marraskuuta 1904 (J 10. marraskuuta) Eldhaiseen (nyk. Langjiacun). Hänen yksikkönsä kuului 3. Mantšurian Armeijan XVII armeijakuntaan[38].

Mannerheimin ensimmäinen suuri taisteluoperaatio oli Sandepun taistelu. Ennen varsinaisten rintamataisteluiden alkua kenraaliluutnantti Pavel Mištšenko teki suuren ratsuväen taistelu- ja tiedustelupartioretken (partioretkestä käytetään myös nimitystä Mištšenkon isku tai Inkoun hyökkäys) japanilaisten selustaan. Partioretken koko oli 77 eskadroonaa (sisältäen 4 jääkäriosastoa) ja 22 kanuunaa[39], miesvahvuuden ollen noin 7 000 sotilasta neljänä rivistönä, joita ratsutykistö tuki[40]. Mannerheim liittyi joulukuussa vapaaehtoisena tähän partioretkeen johtaen kahta eskadroonaa. Mannerheimin tulikaste tapahtui 23. joulukuuta 1904 (J 10. joulukuuta) [41] lähestyessään ½ sotnian kanssa Šavdomynjiä. Mištšenkon isku suuntautui Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan oli tarkoituksena katkaista Port Arthurin rautatie ja estää japanilaisten täydennysjoukkojen kuljetus rintamalle. Mištšenko päättikin hyökätä Yingkoun kaupunkiin yrittäen tuhota japanilaisten varikot. Hyökkäys päättyi perääntymiseen.

Retkikunnan palattua takaisin alkoi varsinainen Sandepun taistelu ja Mannerheimin ratsueskadroonat alistettiin 10. armeijakunnalle. Mannerheimin yksikkö oli varmistamassa 10. armeijakunnan hyökkäystä Sandepun kaupungin selustaan Huandu’ssa ja Labataissa.[42]

Venäjän–Japanin sodan viimeisessä suuressa maataistelussa Mukdenin taistelussa Mannerheim oli aluksi mukana tiedusteluretkellä Mongolian rajalle asti ja loppupäivinä hän taisteli Mukdenin (nyk. Shenyang) länsipuolella ja vetäytyi Venäjän armeijoiden mukana pohjoiseen. Mannerheim joutui taistelun jälkeen leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja palveli Japanin rintamalla sodan loppuun asti. Sodan aikana hän yleisestikin osallistui aktiivisesti tiedusteluretkille.^lähde?

Keisari ylensi Mannerheimin 29. marraskuuta 1905 everstiksi.[43]

Sodasta palattuaan Mannerheim vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Sukunsa edustajana hän osallistui Helsingissä helmikuusta kesäkuuhun vuoden 1905 valtiopäiville, jotka olivat Suomen viimeiset säätyvaltiopäivät.[44]

Mannerheimia pyydettiin lähtemään Keski-Aasiaan ja Kiinaan suuntautuvalle kaksi vuotta kestävälle tutkimusretkelle, jossa hänen tehtävänsä olisi kerätä sotilaallista ja poliittista tiedusteluaineistoa. Peitetarinana oli tieteellinen tutkimusretki, jonka Mannerheim aloitti professori Paul Pelliot’n mukana.[45]

Mannerheim matkusti Aasian halki Kiinaan ratsain. Matkan pituus oli yhteensä noin 14 000 kilometriä ja se kesti kaksi vuotta (1906–1908).[46] Retki tuotti paljon käyttökelpoista aineistoa ja Mannerheimin tekemä tieteellinen työ oli myös arvokasta.[47] Hän otti peiteroolinsa vakavasti ja keräsi suuren määrän kansatieteellistä aineistoa lähes tutkimattomilta seuduilta. Ennen matkaa hän oli ottanut yhteyttä Suomalais-Ugrilaiseen Seuraan, josta hän oli saanut paljon ohjeita tieteellistä tutkimustyötä varten. Kai Donner kehui häntä valveutuneeksi löytöretkeilijäksi.^milloin?[48] Mannerheim tutustui myös Marco Polon muistiinpanoihin sekä Nikolai Prževalskin, Sven Hedinin ja Marc Aurel Steinin kirjoittamiin tutkimuskertomuksiin.[49] Hän keräsi muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä[50] ja otti noin 1 500 valokuvaa. Hänen Kirgisiassa ottamansa kuva, joka esittää Kurmanžan Datkaa, on käytössä Kirgisian somin setelissä (50 somia). Kurmanžan Datka oli Kirgisian hallitsija siihen aikaan, kun maa liitettiin Venäjään. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirjan 27. osassa Mannerheim julkaisi kielitieteellisesti merkittävän kirjoituksen A visit to the Sarö and Shera Yögurs.[48] Sotilaallisista tuloksista mainittavimpia on noin 2 000 kilometrin mittaisen tien kartoittaminen.[37]

Mannerheim matkusti Pekingistä Japaniin ja sieltä Vladivostokiin, josta hän palasi Siperian rataa pitkin Pietariin. Mannerheim raportoi matkasta keisari Nikolai II:lle. Alun perin 20 minuuttia pitkäksi sovittu tapaaminen venyi lopulta noin tunnilla.[49]

Onnistunut, tsaarin pyynnöstä[51] tehty tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen auttoivat Mannerheimia pääsemään keisari Nikolai II:n suosioon[51]. Hänen pitkäaikainen unelmansa toteutui, kun hän sai vuonna 1909[52] komentoonsa oman rykmentin. Rykmentti oli Puolassa ollut Vladimirin Jumalanäidin ikonin ja Mihail Nikolajevitš Romanovin mukaan nimetty 13. Vladimirin H. K. K. Suurherttua ruhtinas Mihail Nikolajevitsin ulaanirykmentti[53]. Mannerheim komensi rykmenttiä vain vuoden ajan, mutta hän onnistui tekemään siitä yhden sotilaspiirin parhaista rykmenteistä[54]. Mannerheimin suoritus huomioitiin kaikissa katselmuksissa ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kehotuksesta hänet valittiin Henkikaartin Hänen majesteettinsa ulaanirykmentin komentajaksi[55] 1910[52] ja ylennettiin kenraalimajuriksi 1911[52]. Heti seuraavana vuonna hänet nimettiin keisarin seurueen jäseneksi, mikä oikeutti Mannerheimin pääsemään hallitsijan puheille ja oli silloin huomattava kunnianosoitus[56].

Joulukuun 24. päivänä 1913 kenraalimajuri Mannerheim määrättiin Erillisen Kaartin ratsuväkiprikaatin[57] komentajaksi Varsovaan[52]. Ennen Mannerheimin nimitystä kenraaliksi rykmentin kaartinupseerit eivät juuri olleet kosketuksissa puolalaiseen paikallisväestöön[58]. Mannerheim lähensi upseerien ja puolalaisten suhteita, sillä hän suosi hevosurheilua, mikä yhdisti kummatkin ryhmät[58].

Mannerheim vuonna 1918.

Ensimmäinen maailmansota syttyi loppukesällä 1914. Mannerheim osallistui taisteluihin Puolassa, Galitsiassa, Bukovinassa ja Romaniassa.

Kenraalimajuri Mannerheimin komentama Erillinen Kaartin ratsuväkiprikaati sai liikekannallepanomääräyksen 30. heinäkuuta lopulla ja se siirrettiin Lublinin kaupunkiin. Mannerheim oli voitokas ensimmäisessä taistelussaan Krasnikissa 17. elokuuta (4. elokuuta 1914 juliaanista kalenteria) itävaltalaista 5. jalkaväkidivisioonaa vastaan[59] ja hänelle myönnettiin arvomerkkinä Pyhän Yrjön miekka[60].

Opolen[61] kolmipäiväisestä taistelusta 28. elokuuta (15. elokuuta 1914J) – 30. elokuuta (17. elokuuta 1914J) Mannerheimille myönnettiin Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin sekä miekat Pyhän Vladimirin ritarikunnan 3. luokan ritarimerkkiin[62]

Opatów–Klimontów-alueen taisteluiden lopussa 2. lokakuuta (19. syyskuuta 1914J) – 4. lokakuuta (21. syyskuuta 1914J) Mannerheim sai siirtokäskyn. Rintamatilanne oli muuttunut epäedulliseksi venäläisille ja Mannerheim tilanteen todettuaan jäi oma-aloitteisesti paikalleen suojaamaan muun armeijan vetäytymistä Veikselin toiselle rannalle. Tällä tilanteenhallinnallaan Mannerheim ansaitsi tavoitellun Pyhän Yrjön ristin ritarikunnan 4. luokan ritarimerkin.[63]

Keväällä 1915 kenraalimajuri Mannerheim sai komentoonsa kokonaisen divisioonan, kun hänet määrättiin 12. Ratsuväkidivisioonan (12-й кавалерийской дивизией) väliaikaiseksi komentajaksi edellisen komentajan, kenraaliluutnantti Aleksei Kaledinin haavoituttua.[29] Perinteikkääseen neljärykmenttiseen divisioonaan kuului 4. syyskuuta noin 4 500 miestä ja hevosta.[64]

Mannerheimin johdolla divisioona kävi lukuisia taisteluita Lounais-Ukrainassa Ivano-Frankivskin ja Černivcin alueilla. Huomattavimmat kevään ja kesän taistelut olivat Dnestrin mutkassa Zališčykyn ja Uście Biskupin alueilla, Horodenkan kuolemanratsastus sekä puolustustaistelut Gnila Lipa ja Zlota Lipa jokien alueilla[65].

Mannerheim nimitti Hajworonkan taistelua 12. lokakuuta (29. syyskuuta 1915) ”hyvin hienoksi operaatioksi” (une très-jolie opération)[66]. Taistelun lähtökohtatilanne oli vaikea, mutta Mannerheim onnistui murtamaan saksalaisen kaartin reservidivisioonan kolminkertaisen puolustuslinjan. Marraskuussa 12. Ratsuväkidivisioona siirtyi talvimajoitukseen Wierhówin alueelle[67].

Helmikuussa Mannerheimille myönnettiin Pyhän Vladimirin ritarikunnan 2. luokan ritarimerkki.[68]

Kesäkuussa Venäjä aloitti massiivisen koko rintaman suurhyökkäyksen, ns. Brusilovin hyökkäyksen. Hyökkäys yllätti keskusvallat ja alku oli menestyksekäs. Mannerheimin divisioona eteni hyökkäyksen keskustassa. Lutskin kaupunki kierrettiin ja hyökkäys jatkui Boratyn, Torczyn ja Kiselin kautta. Kiselinin itäpuolella 17. kesäkuuta (4. kesäkuuta 1916J) Mannerheimin ratsuväkidivisioona onnistui paikkaamaan omalla joukollaan 39. ja 40. Armeijakuntien välisen kuuden kilometrin levyisen aukon ja esti koko rintaman romahtamisen[69].

Brusilovin suurhyökkäys pysähtyi ennen tärkeää Volodymyr-Volynskyin risteysaluetta ja elo–syyskuussa alkoi asemasotavaihe Stochod-joella. Mannerheimin 12. ratsuväkidivisioona siirrettiin lepoon lokakuussa Pocaljivin lavran alueelle (ukrainaksi: Почаївська лавра)[70].

Brusilovin hyökkäyksellä rintamalinjaa saatiin työnnetyksi länteen päin, mutta poliittinen hinta oli kova: Romaniasta tuli sotanäyttämö ja Venäjä joutui jakamaan voimiaan vielä laajemmalle alueelle avaamalla uuden rintamalohkon. Mannerheimin 12. ratsuväkidivisioona komennettiin Romaniaan ja se suoritti 560 kilometrin marssin 23. marraskuuta (10. marraskuuta 1916J) – 19. joulukuuta (6. joulukuuta 1916J) välisenä aikana menettämättä ainoatakaan hevosta. Marssin päätepiste oli Odobeştin kaupunki[71]

Mannerheimin divisioona alistettiin kenraalimajuri Alexandru Averescun johtamalle Romanian 2. armeijalle. Ratsuväki joutui taistelemaan joulukuussa 1916 ja tammikuussa 1917 Itä-Karpaattien vuoristoalueella jyrkässä vuoristossa ja tiheässä metsässä. Rintaman vakiinnuttua tammikuun loppupuolella 12. Ratsuväkidivisioona komennettiin reserviin Bessarabiaan Kišinjoviin (nyk. Chișinău)[72]

Mannerheim ylennettiin kenraaliluutnantiksi 8. toukokuuta (25. huhtikuuta 1917J)[73]. Ylennys myönnettiin takautuvasti vuodesta 1915. Kesäkuun alussa Mannerheim vietti 50-vuotisjuhliaan perinteisesti paraatein ja juhlallisuuksin ja 18. kesäkuuta (5. kesäkuuta 1917J) hän sai johdettavakseen 6. Ratsuväkiarmeijakunnan[74] noin 9 000 sotilasta ja hevosta. Hänen rintamavastuunsa oli Pohjois-Bukovinassa Suceavan kaupungin ympäristössä[75].

Venäjän keisarikunnan romahtaminen helmikuun 1917 vallankumouksessa järkytti Mannerheimia.[51] Mannerheimin kaaduttua rajusti hevosella ja nyrjäytettyään nilkkansa, hän lähti Odessaan parantumaan. Odessaan hän sai Venäjän sotavoimien ylipäällikön, kenraaliluutnantti Nikolai Duhoninin sähkösanoman numero 14841, jolla hänet siirrettiin reserviin 22. syyskuuta (9. syyskuuta 1917J) ”koska ette sopeudu nykyisiin oloihin”.[75] 3. joulukuuta 1917 (20. marraskuuta 1917J) hän lähti Odessasta Pietariin.[63]

Pääartikkeli: Suomen sisällissota

Mannerheim vuonna 1919

Mannerheim sisällissodan valkoisten voitonparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918.

Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917. Mannerheim saapui Suomeen 18. joulukuuta.[73] Tällöin yhteenotto porvarillisten valkoisten ja vasemmistolaisten punaisten sotilasosastojen välillä alkoi näyttää vääjäämättömältä. Järjestyksen saamiseksi maahan Suomen hallitus, Svinhufvudin senaatti nimitti Mannerheimin 15. tammikuuta sotilaskomitean puheenjohtajaksi[76] ja hallituksen eli valkoisten ylipäälliköksi 26. tammikuuta 1918. Valkoiset suorittivat venäläisten joukkojen aseistariisumisen Pohjanmaalla. Mannerheim ylennettiin ratsuväenkenraaliksi 28. tammikuuta (nimitys tapahtui taannehtivasti 7. maaliskuuta).[77] Samaan aikaan kapinaan nousseet punaiset kaappasivat vallan eduskunnalta ja hallitukselta Etelä-Suomessa.[78] Suomen sisällissotaan johtanut kehitys sinetöityi.[79]

Sisällissodassa Mannerheim otti vieraiden sotajoukkojen apuun kutsumiseen täysin kielteisen kannan, sillä hän olisi halunnut viedä sodan loppuun valkoisten omin voimin. Hänen vastustuksestaan huolimatta punaisia paenneet hallituksen jäsenet eli Vaasan senaatti pyysi apua Saksan keisarikunnalta.[80]

Toukokuun 16. päivänä järjestettiin Helsingissä suuri valkoisten voitonparaati. ”Valkoinen kenraali” Mannerheim ratsasti joukkojensa kärjessä saksalaisten valtaamaan pääkaupunkiin. Hän halusi osoittaa paraatillaan saksalaisille sotilaille ja erityisesti heidän johtajalleen kenraali Rüdiger von der Goltzille, että hän johtaa Suomen asevoimia. Hallitus hyväksyi kuitenkin saksalaisten puuttumisen Suomen armeijan järjestelyihin ja hylkäsi kenraali Mannerheimin suunnitelmat. Niissä olosuhteissa katkeroitunut Mannerheim ei enää halunnut jatkaa ylipäällikkönä ja hallitus myönsi hänelle eron 31. toukokuuta 1918.[81][82]

Valtionhoitaja Mannerheim (istumassa) vuonna 1919. Taustalla hänen adjutanttinsa: vasemmalta lukien evl. Kasimir Lilius, kapt. Heikki Kekoni, ltn. Akseli Gallen-Kallela ja vänr. John Rosenbröijer.

Valtionhoitaja Mannerheim työpöytänsä ääressä Eteläesplanadi kuudessa.

Mannerheim lähti 1. kesäkuuta 1918[3] ulkomaille.[83] Häntä tarvittiin kuitenkin pian jälleen avuksi solmimaan suhteita Britannian ja Ranskan kanssa.[84]

Saksa antautui ja sen keisari Vilhelm II luopui kruunustaan marraskuussa vuonna 1918. Svinhufvud lähetti Mannerheimille 17. marraskuuta sähkeen, jossa Paasikiven hallitus pyysi Mannerheimia Suomen valtionhoitajaksi. Mannerheim hyväksyi pyynnön.[82] Suomessa hallitus vaihtui ja valtionhoitaja P. E. Svinhufvud erosi. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun eduskunta valitsi hänet uudeksi valtionhoitajaksi.[85]

Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana (riksföreståndare) eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 25. heinäkuuta 1919) ja vahvisti tasavaltaisen vuoden 1919 hallitusmuodon 17. heinäkuuta.[86] Mannerheim antoi ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle tehtäväksi suunnitella itsenäisen Suomen symbolit: rahat, kunniamerkit, liput ja univormut. Vuotta myöhemmin Gallen-Kallelasta tuli Mannerheimin ensimmäinen adjutantti.[3]

Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentinvaalin korkeimman hallinto-oikeuden presidentille K. J. Ståhlbergille 25. heinäkuuta 1919. Ståhlberg sai vaalissa 143 ääntä ja Mannerheim 50 ääntä. Mannerheimia äänestäneet kuuluivat pääosin kokoomukseen ja Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen.[87] Ratkaisevaksi esteeksi Mannerheimin valinnalle muodostui se, että sosiaalidemokraattien suuri ryhmä kieltäytyi hyväksymästä ”valkoista kenraalia” Suomen valtionpäämieheksi.[87]

Sisäpoliittisesti Mannerheim ei halunnut sitoutua puolueisiin.[88]

Hän erosi vaimostaan virallisesti vuonna 1919.

Alkuvuonna 1919, ollessaan valtionhoitajana, Mannerheim keskusteli Britannian Suomeen lähettämän sotilasvaltuuskunnan kanssa hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim oli jo aiemmin Lontoon-matkallaan esittänyt Britannian sotaministerille Winston Churchillille, että Suomi on valmis jatkamaan taistelua kommunismia vastaan.[89] Brittiraporttien mukaan Mannerheim oli innokas hyökkäämään, mutta asetti ehtoja Suomen osallistumiselle: Britannian piti tukea hyökkäystä poliittisesti, valkoisen Venäjän tunnustaa Suomen itsenäisyys, ja Petsamo sekä Itä-Karjala piti liittää Suomeen. Liittoutuneiden olisi pitänyt myös kustantaa sotaretki ja myöntää Suomelle viidentoista miljoonan punnan laina.[90][91] Hyökkäyssuunnitelmat kariutuivat kesällä 1919 vahvistettuun uuteen hallitusmuotoon, jossa presidentti ei enää voinut julistaa sotaa yksin. Lisäksi Mannerheim hävisi heinäkuun 1919 presidentinvaalin Ståhlbergille, minkä jälkeen hän vetäytyi päivänpolitiikasta.[92]

Syksyllä 1919 Mannerheim jatkoi Churchillin kanssa kaavailuja hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim vakuutti, että operaatio olisi mahdollinen ja se voitaisiin toteuttaa ilman vallankaappausta Suomessa, taivuttelemalla presidentti Ståhlberg sodan kannalle.[90] Tarvittaessa Mannerheim olisi ollut myös valmis vallankaappaukseen.[89] Hanke raukesi tällä kertaa Britannian hallituksen vastustukseen ja Venäjän valkoisten joukkojen kokemiin tappioihin. Tämän jälkeen Mannerheim pyrki saamaan aikaan sotilasliittoa Suomen, Puolan ja liittoutuneiden kesken.[90] Liittoutuneiden Lontoon huippukokouksessa sotapolitiikan kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön.^lähde?

Jätettyään valtionhoitajan tehtävän Mannerheim käytti aikaansa maanviljelyyn ja toimi monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Hänet valittiin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi 30 vuodeksi vuonna 1921. Lisäksi hän perusti 1920 Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton. Perustamisen mahdollisti Mannerheimille vuonna 1919 kansalaisadressin yhteydessä kerätty rahasumma, 7,6 miljoonaa markkaa, nykyrahassa (2017) noin 3 miljoonaa euroa.[92] Mannerheim oli liiton kunniapuheenjohtaja kuolemaansa asti. Lisäksi hän oli Suomen Punaisen Ristin keskushallituksen puheenjohtaja vuodesta 1922 kuolemaansa asti. Hän oli Punaisen Ristin sairaalan perustaja ja toimi puheenjohtajana sen rakennustoimikunnassa.[93]

Mannerheim arvosti partiolaisia ja otti vastaan vuonna 1919 Suomen Partioliiton ensimmäisen kunniajäsenyyden. Hän oli järjestön kunniapuheenjohtaja vuodesta 1941 lähtien.[94] Hän myös perusti Mannerheim-soljen ja luovutti sen jaettavaksi 15. helmikuuta 1920.[95] Ajatuksen tämän kunniamerkin perustamiseen Mannerheim sai tavatessaan partiolaisia monilla virkamatkoillaan toimiessaan Suomen valtionhoitajana. Soljen suunnitteli Akseli Gallen-Kallela.

Mannerheim toimi vuosina 1920–1936 eri pankkien hallinnossa. Kun kolme pienehköä pankkia liittyi yhteen Suomen Liittopankiksi, Mannerheim valittiin sen keskushallintoneuvoston puheenjohtajan tehtäviin.

Mannerheimilla ei 1920-luvun alussa ollut haluja lähteä mukaan politiikkaan:[96] jyrkkä ristiriita Mannerheimin ja presidentti Ståhlbergin välillä piti Mannerheimin erossa hallinto- ja puolustustehtävistä.[97] Tämä herätti jonkin verran kritiikkiä. Esimerkiksi R. A. Wrede piti demokraattisen hallitustavan heikkoutena sitä, ettei Mannerheimin kiistattomia kykyjä ja työteliäisyyttä käytetty Suomen hyväksi.[97] Vaativien tehtävien puute olikin pulma Mannerheimille, ja välillä hän harkitsikin, että koska hänelle ei annettu tehtäviä Suomesta, hän voisi hakeutua jonkin eurooppalaisen suurvallan – kuten Ranskan – palvelukseen.[97]

Kesäkuussa 1921 presidentti Ståhlberg erotti suojeluskuntien ylipäällikön Didrik von Essenin niin sanotun suojeluskuntaselkkauksen seurauksena.[98] Suojeluskunnat ehdottivat uudeksi ylipäälliköksi Mannerheimia. Presidentti Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta valintaa, koska hän pelkäsi Mannerheimin saavan liikaa valtaa.[99] Mannerheimin puolesta pidettiin mielenosoituksia ja kansalaiskokouksia muun muassa Loviisassa ja Porvoossa.[100] Lopulta presidentti nimitti tehtävään nuoren jääkärieverstiluutnantin Lauri Malmbergin.

Mannerheim kieltäytyi ryhtymästä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1925 vaaleissa.[97] ”Valkoisena kenraalina” Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvovaltaa, jonka turvin hän saattoi vaikuttaa varsinkin puolustuslaitoksia ja suojeluskuntia koskeviin asioihin.[97]

Vietettyään jonkin aikaa Itävallassa Mannerheim palasi vuonna 1930 Suomeen, missä hänen oli otettava kantaa Lapuan liikkeeseen. Aluksi hän piti Lapuan liikettä vain reaktiona hajaannuspyrkimyksiin eikä ajatellut, että liike olisi demokratianvastainen tai uhkaisi yhteiskuntajärjestystä.[101] Mannerheim ilmaisi myötätuntonsa Lapuan liikkeen isänmaallisia tavoitteita kohtaan ja myös toisti lausuntonsa eduskuntavaalien alla 1930. Mannerheim alkoi kuitenkin pian etääntyä Lapuan liikkeestä, koska hänen mielestään kyyditykset ja muu terrori osoittivat liikkeen rappeutuneen.[101]

Marsalkka Mannerheim tarkastaa Kannaksen suureen sotaharjoitukseen osallistuneen 20 000 miehen paraatijoukon Viipurissa 1939.

Suomen liberaali hallitus oli suhtautunut Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja pitänyt hänet ilman julkista virkaa. Uusi, kokoomuslainen presidentti P. E. Svinhufvud sen sijaan pyysi häntä puolustusneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1931. Samalla Mannerheim valtuutettiin salaisella asiakirjalla Suomen armeijan ylipäälliköksi, mikäli sota syttyisi Svinhufvudin ollessa presidenttinä.[102] Suomen ensimmäiseksi – ja ainoaksi – sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1933.[73] Sotamarsalkka ei ollut sotilasarvo, vaan ratsuväenkenraali Mannerheimin arvonimi. Sotamarsalkan arvonimenkin saatuaan hän jatkoi ratsuväenkenraalina Suomen tasavallan upseeriluettelossa. 75-vuotissyntymäpäivänään 4. kesäkuuta 1942 hänet nimitettiin Suomen marsalkaksi. Tämä kuvasti sitä, että hän oli edennyt arvonimissä. Useissa maissa kuten Saksan valtakunnassa oli käytäntö, jonka mukaan sotivaa kenttämarsalkkaa ylempiarvoinen marsalkka oli valtakunnanmarsalkka. Saksan valtakunnassa ja Suur-Saksan valtakunnassa valtakunnanmarsalkka oli sotilasarvo eikä vain arvonimi.

Vuonna 1937 presidentiksi valitulla Kyösti Kalliolla oli myös hyvät suhteet Mannerheimiin. Kallion presidenttikaudella poliittinen asetelma kuitenkin muuttui, kun Cajanderin hallitus nimitettiin. Mannerheimin suhteet useisiin ministereihin, kuten ulko- ja puolustusministeriin, eivät olleet järin hyvät. Mannerheimin toiminta puolustuslaitoksessa pohjautui presidentti Kallion tukeen. Mannerheim olisi todennäköisesti luopunut tehtävistään, mikäli K. J. Ståhlberg olisi voittanut presidentinvaalit.[103]

1930-luvulla erilaisten diktatuurien aggressiivinen politiikka herätti Mannerheimissa levottomuutta. Tärkein tehtävä olikin Mannerheimin mielestä Suomen puolustuslaitoksen kohentaminen,[104] mihin hänen johtamansa puolustusneuvosto vaati lisää määrärahoja. Mannerheimin toiminnan ansiosta puolustuslaitokselle myönnettiin lisämäärärahaa perushankintoihin budjettiin vuonna 1938.[105] Mannerheim vetosi vielä jälkeenpäin uudestaan resurssien vähyyteen[106], mutta pyrkimykset saada lisää määrärahoja kohtasivat aina talvisotaan asti poliittista vastustusta.

Vuonna 1939 olisi ollut mahdollista saada valtion laina Yhdysvalloilta sotilaskaluston ostoon, mutta hallitus torjui ajatuksen. Tämän seurauksena Mannerheim uhkasi taas kerran ja lopulta myös anoi 16. kesäkuuta eroa puolustusneuvostosta. Cajander olisi jo etsinyt Mannerheimille seuraajaa, mutta Kallio kielsi tämän, koska piti Mannerheimia lähes korvaamattomana.[107]

Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta Mannerheimista tuli puolustusvoimien ylipäällikkö ja hän perusti päämajansa Mikkeliin. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti Aksel Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana hallituksessa, jonka erottua Waldenista tuli puolustusministeri aina vuoden 1944 lopulle saakka.[108] Tämä johtui talvisodan aikaisen puolustusministeri (1.12.1939–27.3.1940 Rydin hallitus ) Juho Niukkasen ja Mannerheimin välisistä ongelmallisista suhteista. Waldenin puolustusministeriys liittyi Mannerheimin suostumiseen ylipäälliköksi.

Välirauhan aikana vuonna 1940 Mannerheim hyväksyi yhdessä presidentti Rytin kanssa Suomen ja natsi-Saksan yhteistyösopimuksen, jolla Hitler suostui myymään Suomelle aseita ja Saksa sai luvan joukkojensa kauttakulkuun ja keskittämiseen Pohjois-Suomessa osana Saksan Operaatio Barbarossan valmisteluja.[109]

Jatkosodan aikana Mannerheim halusi, että ansioituneille sotilaille voitaisiin myöntää samanarvoinen kunniamitali sotilasarvoon katsomatta. Näin saivat alkunsa Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit, jotka kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ristejä jaettiin yhteensä 191 kappaletta. Mannerheim sai itse ristin numero 18.[110]

Mannerheim jatkoi joukkoja komentavana ylipäällikkönä myös talvisodan jälkeisen välirauhan aikana ja koko jatkosodan, josta ajasta hän vietti suurimman osan Mikkelissä ja teki ajoittain tarkastuksia rintamalla.

Hitler ja Mannerheim marsalkan 75-vuotispäivänä 4. kesäkuuta 1942.

Vuonna 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta ja sai Suomen marsalkan arvonimen. Samalla syntymäpäivä 4. kesäkuuta määrättiin puolustusvoimien lippupäiväksi ja Helsingin Heikinkatu nimettiin uudelleen Mannerheimintieksi.[108] Merkkipäivää juhlistettiin monin tilaisuuksin niin armeijassa kuin kotirintamallakin. Juhlallisuuksissa korostettiin ylipäällikön merkitystä vaikean ajan kansallisesti kokoavana suurmieshahmona. Marsalkka itse olisi halunnut viettää merkkipäivänsä mahdollisimman huomaamattomasti ja vaatimattomasti.[111] Mannerheimin saamista onnitteluista hänen mieltään lämmitti etenkin ammattiyhdistysliikkeen tervehdys, joka kertoi kansan eheytymisestä.[112]

Samoilla juhlilla päivänsankari sai yllättävän huomionosoituksen, kun Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui onnittelemaan häntä. Tieto Hitlerin saapumisesta Suomeen saatiin vasta edellisenä iltana, ja korkean vieraan turvallisuuden takaamiseksi jouduttiin tekemään pikaisia erityisjärjestelyjä.[111] Hitlerin ja Mannerheimin tapaaminen järjestettiin Imatralla Kaukopään tehtaiden ratapiha-alueelle järjestetyssä salonkivaunussa, jonne vieraat kyyditettiin läheiseltä Immolan lentokentältä autoilla. Hitler antoi Mannerheimille lahjaksi muun muassa muotokuvansa, jonka on maalannut Karl Truppe.[113] Hitlerin ja Mannerheimin tapaamisessa olivat mukana myös muiden muassa presidentti Risto Ryti, pääministeri Jukka Rangell, Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher ja Hitlerin kanssa saapunut Saksan yleisesikunnan päällikkö, sotamarsalkka Wilhelm Keitel. Hitlerin keskustelut Mannerheimin ja Suomen valtiojohdon kanssa kestivät noin viisi tuntia.[111] Osasta keskusteluja on säilynyt Yleisradion nauhoite, joka tehtiin vaunuun sijoitetulla mikrofonilla ilmeisesti tilaisuuden historiallisuuden vuoksi. Keskustelussa Hitler muun muassa selosti Saksan vaikeuksia itärintamalla edellisenä talvena ja tunnusti aliarvioineensa pahoin Stalinin Neuvostoliiton voimavarat. Nauhoitus keskeytettiin joko Hitlerin saksalaisen turvamiehen tai Päämajan tiedotusosaston päällikön majuri Kalle Lehmuksen määräyksestä.[112]

Mannerheim suoritti protokollan edellyttämän vastavierailun Saksaan 27.–28. kesäkuuta 1942. Hän kävi Hitlerin itärintaman päämajassa Sudenpesässä ja oli Hermann Göringin vieraana Reichsjägerhof Romintenissa.[114][115] Hitlerin oma lentokone nouti marsalkan seurueineen Helsingistä ja toi heidät seuraavana päivänä takaisin.[116]

Imatralla paljastettiin 1983 syntymäpäivän muistokivi.[117]

Mannerheim poistumassa presidentinlinnasta.

Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi presidentti Risto Ryti antoi Suur-Saksan valtakunnan valtakunnanministeri Ribbentropin edellyttämän Ryti–Ribbentropin valtiosopimukseksikin tulkitun vakuutuksen, jolla hän Suomen tasavallan presidenttinä sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Samaan aikaan Neuvostoliitto suuntautui Suomen sijasta entistä suuremmin voimin päähyökkäykseensä Puolan suuntaan. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla presidentti 4. elokuuta 1944[73][118]. Presidentti Mannerheim sanoutui irti Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa.[119] Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena.[120] Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta.[120]

Syyskuussa 1944 Suomi solmi Moskovan välirauhan Neuvostoliiton ja Britannian kanssa. Tämän jälkeen alkoivat sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä. Mannerheim joutui presidenttikautenaan hyväksymään joitakin huonoina pitämiään ratkaisuja, kuten suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen sekä Suomen Kommunistisen Puolueen tulon hallitukseen.

Ensimmäisenä välirauhansopimuksen solmimisen jälkeisenä itsenäisyyspäivänä, 6. joulukuuta 1944, Mannerheim osallistui Helsingin synagogassa juutalaisen seurakunnan 23 sankarivainajan kunniaksi järjestettyyn muistotilaisuuteen. Käynti oli symbolisesti tärkeä, sillä se poisti lopullisesti epäilyt juutalaisten lojaaliudesta Suomen itsenäisyyttä kohtaan.[121]

Presidenttinä Mannerheimin oli lisäksi pidettävä huolta siitä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti hoidettiin tarkoituksenmukaisesti. Esitettiin vaatimuksia, että myös Mannerheimin olisi pitänyt olla syytettynä, mutta Neuvostoliitto ilmoitti, että häntä ei syytettäisi mistään.[122]

Presidenttikauden aikana Mannerheimia huolestutti suuresti Neuvostoliitolle välirauhansopimuksen nojalla vuokrattu Porkkalan alue vain muutaman kivenheiton päässä Helsingin keskustasta. Hänen mielestään vieras valta oli liian lähellä pääkaupunkia, ja tämän vuoksi hänen huhuttiin suunnitelleen pääkaupungin siirtämistä Turkuun. Mannerheimin seuraaja J. K. Paasikivi vahvisti asian Porkkalan palautuksen johdosta 22. syyskuuta 1955 pitämässään radiopuheessa, jossa hän mainitsi Mannerheimin puhuneen siitä hänelle useaan kertaan Paasikiven itsensä ollessa pääministerinä. Paasikivi oli sanonut olleensa Porkkalan tukikohdan raskaudesta samaa mieltä Mannerheimin kanssa, mutta katsoneensa, että pääkaupungin siirto oli mahdoton toteuttaa.[123]

Runsaat puolitoista vuotta kestäneen presidenttikautensa aikana Mannerheim esiintyi vain harvoin julkisuudessa.[124] Koko virkakautensa ajan hän asui Tamminiemessä. Vaikka hän kävi hyvinkin usein yksityiskodissaan Kaivopuistossa, hän ei yöpynyt siellä elokuun 1944 ja maaliskuun 1946 välillä kertaakaan. Virkakautensa ainoana kesänä 1945 hän luovutti Naantalin Kultarannan pääministeri Paasikiven käyttöön, ja tämä vietti siellä muutamia viikkoja jaksoittain.[125]

Jo presidentin töitä hoitaessaan Mannerheim oli ollut sairas mies.[126] Vuoden 1945 syksyllä Mannerheimilla todettiin mahahaava.[119] Mahahaava puhkesi 1946, ja se jouduttiin leikkaamaan Pietarsaaressa. Varmistuttuaan, ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 78-vuotiaana maaliskuussa 1946. Eläkevuotensa hän vietti enimmäkseen ulkomailla. Vuonna 1946 Mannerheim osti itselleen Lohjan maalaiskunnasta Kirkniemen kartanon; hän oli neljäs marsalkka, joka kartanossa on asunut.[127] Suuren osan loppuelämästään Mannerheim kuitenkin oleskeli Sveitsin Montreux’ssä, Genevenjärven rannalla, Glionin kylässä sijaitsevassa Valmontin yksityissairaalassa.

Suomessa hän kävi muun muassa kesällä 1947. Tuolloin Mannerheim vietti 80-vuotispäiviään salassa julkisuudelta Anolan kartanossa Nakkilassa ystävänsä vuorineuvos Rafael von Frenckellin vieraana.[128]

Viimeisinä elinvuosinaan Mannerheim kirjoitti muistelmansa, joissa hän muistutti länsivaltoja Suomen sotien erityisluonteesta ja Suomen vaikeasta asemasta.[129] Muistelmat ilmestyivät kahdessa osassa ruotsinkielisenä nimellä Minnen I–II pian Mannerheimin kuoltua 1951–1952.[130]

Mannerheimin hautajaissaatto.

Mannerheimin muistopatsas Genevejärven rannalla Montreux’n Territet’ssä.

Vuonna 1948 Mannerheimille tehtiin jälleen suuri leikkaus, tällä kertaa Tukholmassa. Muutaman vuoden ajaksi leikkaus antoikin hyvän tuloksen.[131] Tammikuussa 1951 Mannerheim sai vakavan vatsakohtauksen, ja 23. tammikuuta hänet vietiin Lausanneen sairaalaan.

Mannerheim kuoli 83-vuotiaana Lausannessa, Sveitsissä 27. tammikuuta 1951 klo 23.30 (Suomen aikaa 28. tammikuuta 1951 klo 00.30). Suomen aikaan perustuva kuolinpäivä jäi Suomessa useisiin hakuteoksiin, sillä sisällissota alkoi Mannerheimin johtamien hallituksen joukkojen, valkoisten osalta sunnuntaina 28. tammikuuta 1918. Marsalkan vuoteen äärellä olivat hänen viimeisillä hetkillään hänen ruotsalainen henkilääkärinsä Nanna Svartz, hänen adjutanttinsa eversti Olof Lindeman ja Suomen Bernin-suurlähettiläs Reinhold Svento.[132]

Kun kuolinsanoma oli saapunut Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että ”yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista” oli mennyt pois.[133] Mannerheimin arkku saapui Helsinki-Malmin lentoasemalle 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa osoittamassa kunnioitustaan kahden vuorokauden ajan. Mannerheim siunattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta kaikin kunnianosoituksin[134]. Hallituksen edustajina hautajaisiin ottivat osaa pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz. Valtion tervehdyksen edesmenneelle marsalkalle esitti eduskunnan puhemies Karl-August Fagerholm[51][135]. Hautajaissaatto oli 3,7 kilometriä pitkä, ja sitä seurasi 100 000–150 000 henkeä.[136] Hautajaisseremonioissa oli kansalliselle suurmiehelle osoitetun kunnioituksen ohella isänmaallisen mielenosoituksen vivahde.[137]

Mannerheimille oli 25. heinäkuuta 1919 perustettu kansalaislahjana Kenraali Gustaf Mannerheimin kansallisrahasto. 16. elokuuta 1945 allekirjoittamassaan testamentissa hän määräsi omaisuutensa tälle rahastolle (nykyinen Mannerheim-säätiö) ja määräsi sen pääomaa käytettäväksi ensisijaisesti stipendien myöntämiseen suomalaisille upseereille ulkomaisissa sotakorkeakouluissa opiskelua varten. Säätiön varoilla ylläpidetään myös vuonna 1951 perustettua Mannerheim-museota.[138]

Mannerheimin hevonen, Käthy, ammuttiin sotilaskäskyn perusteella 25. helmikuuta 1952. Sen muistomerkki on Ypäjällä.[139]

Koska suvussa oli monta Carl-nimistä, kutsumanimenään Mannerheim käytti toista nimeään Gustaf, joten hän saattoi allekirjoittaa Sotamarsalkka G. Mannerheim, Sotamarsalkka Mannerheim tai G. Mannerheim. Valtionhoitajakaudellaan vuonna 1919 hän myös suomensi nimensä kirjoitusasun muotoon Kustaa Mannerheim. Venäjän palveluksessa Mannerheimista käytettiin pääasiassa etunimi–isännimi-yhdistelmää Gustav Karlovitš (ven. Густав Карлович Маннергейм). Virallisiin asiakirjoihin hänen nimensä kirjoitettiin Venäjällä 1890-luvulla Karl Gustafovitš (ven. Карл Густафович) ensimmäisen etunimen takia. Carl Gustaf Emil Mannerheim ei pitänyt viimeisestä etunimestään Emilistä, joten hän kirjoitti nimikirjoituksensa usein ilman E:tä eli muodossa C. G. Mannerheim. Sotilastapaan hän kirjoitti virallisiin asiakirjoihin yleensä vain sotilasarvonsa ja sukunimen.[153]

Mannerheim avioitui 25-vuotiaana vuonna 1892[31] venäläisen kenraalimajurin varakkaan perijättären, häntä viisi vuotta nuoremman Anastasia Arapovan kanssa. Heidät vihittiin avioliittoon ortodoksisin menoin pyhien Sakariaan ja Elisabetin kirkossa sekä myöhemmin luterilaisin menoin salaneuvos Ivan Zvegintsevin talossa. [30][154]. Avioliitto ratkaisi Mannerheimin taloudelliset ongelmat, joista hän oli kärsinyt koko ikänsä. Liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie (1893–1978) ja Sophie (1895–1963).[3] Toinen lapsi, poika, oli syntynyt kuolleena kesällä 1894.[155]

Mannerheimin avioliitto päättyi käytännössä jo vuonna 1902 epäviralliseen asumuseroon. Alun perinkin liitossa oli ollut riskitekijöitä, sillä Mannerheimin väitettiin menneen sukunsa painostuksesta rikkaisiin naimisiin, ja että Mannerheim olisi ollut kiinnostuneempi Anastasian pikkusiskosta.[30] Oltuaan 1900-luvun alussa puolitoista vuotta sotasairaanhoitajana Punaisen Ristin palveluksessa Kaukoidässä Anastasia Mannerheim jätti miehensä ja muutti tyttäriensä kanssa Ranskaan[30] ja vuonna 1903 Kiinan kautta Yhdysvaltoihin vieden molemmat lapset mukanaan. Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1913 molemmat tyttäret tulivat Suomeen ja sukulaisten hoiviin, sillä isä oli Varsovassa Puolassa eikä voinut ottaa tyttäriä luokseen.[31] Virallisesti Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan vasta vuonna 1919. Pariskunta sopi välinsä kirjeitse 1920-luvulla.[154] He tapasivat toisensa syksyllä 1936 Pariisissa, jossa sopivat kasvotusten. Anastasia kuoli pian tämän jälkeen.[31][154] Muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen ainoastaan yhden lauseen. Anastasie ja Sophie elivät vanhempiensa avioeron jälkeen naimattomina Britanniassa ja Ranskassa.

Mannerheimin äidinkieli oli ruotsi. Hän puhui sujuvasti saksaa ja ranskaa, ja osasi jonkin verran puolaa, portugalia, latinaa, englantia ja kiinaa. Venäjän kieli oli hänen toinen aikuisiän kielensä. Suomea hän alkoi kunnolla opetella vasta Suomen itsenäistyttyä.[14]

Mannerheim oli kastettu luterilaiseksi. Ennen avioliiton solmimista Anastasia Arapovan vanhemmat yrittivät painostaa Mannerheimia kääntymään ortodoksiksi, mutta tuloksetta. Mannerheimin molemmat tyttäret olivat kuitenkin ortodokseja (toinen kääntyi myöhemmin katolilaisuuteen).[156][154]

Talvi- ja jatkosotien aikana Mannerheim kävi vakituisesti sekä Mikkelin tuomiokirkon luterilaisissa jumalanpalveluksissa että myös ortodoksisessa Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa.[156] Viimeisinä Sveitsin vuosinaan Mannerheim osallistui Veveyn ortodoksisen Pyhän suurmarttyyri Varvaran kirkon jumalanpalveluksiin.[154]

Mannerheimia voidaan pitää uskonnollisesti suvaitsevana ja avarakatseisena. Hänellä oli myös 17 kummilasta useista eri katsomuksista.[154]

Mannerheim oli suuri hyvän ruoan ystävä, ja hän kirjoitti usein muistiin reseptit, joista piti. Ruoan ei tarvinnut olla hienoa tai erikoista vaan hyvää. Esimerkiksi täytetty porsas, ravut, ohukaiset, kiiskikeitto, lammaskaali ja vorschmack ilahduttivat marsalkkaa.[157][158] Paitsi että Mannerheimin nimeen liitetään Marskin ryyppy, hänellä oli Kaivopuiston-asunnossaan myös suuri varasto ranskalaista viiniä Chateau Tertre Daugay de Vassal, vuosikertaa 1929.[159]

Mannerheim oli hyvin tarkka tyylistään, johon hän oli saanut vaikutteita paitsi viktoriaanisesta perheestään myös tsaarin armeijasta, jonka upseeristossa vallitsi tiukka säätyetiketti. Mannerheimin ulkoasu ja pukeutuminen olivat huoliteltuja: hän piti huolta siitä, että viikset oli oikein muotoiltu ja saappaat huolellisesti kiillotettu. John E. Screenin mukaan Mannerheim ymmärsi julkisen kuvan säilyttämisen tärkeyden: muun muassa jatkosodan aikana Mannerheim kielsi julkaisemasta itsestään kuvia, joissa hän näyttäisi väsyneeltä. Mannerheim piti myös terveydestään huolta ja muun muassa puhdisti hampaansa päivittäin vesisuihkulla.[160]

Mannerheim oli kuuluisa autoistaan, ja erityisen tunnettuja olivat ne ajokit, jotka Saksa lahjoitti hänelle jatkosodan aikana.[161] Mannerheim kutsuttiin Autoliiton edeltäjän Suomen Automobiiliklubin kunniapuheenjohtajaksi sen ensimmäisessä vuosikokouksessa vuonna 1920.[162] Mannerheimin toimiessa Suomen valtionhoitajana vuosina 1918–1919 hänen henkilökohtaisena virka-autonaan oli vuosimallin 1915 Rolls-Royce Silver Ghost, joka on säilynyt museoautona nykypäiviin saakka.[163]

Legendaarisin Mannerheimille kuuluneista autoista oli panssaroitu Mercedes-Benz 770, jonka Saksan johtaja Adolf Hitler lahjoitti Mannerheimille joulukuussa 1941 tunnustuksena Suomen sotamenestyksestä itärintamalla. Auton luovutti Mannerheimille Mikkelissä Hitlerin henkilökohtainen autonkuljettaja Erich Kempka. Sotien päätyttyä kyseinen Mercedes-Benz myytiin Ruotsiin, josta se myöhemmin päätyi Yhdysvaltoihin.[164]

Tasavallan presidenttinä Mannerheimin käytössä oli kaksi virka-autoa, vuosimallien 1930 ja 1938 Cadillacit. Tasavallan presidenttien autonkuljettajana vuosina 1927–1963 toiminut Kalle Westerlund muisteli Mannerheimin tyylin poikenneen edeltäneistä presidenteistä. Mannerheim edellytti, että kuljettaja piti ajaessaan ohjauspyörästä kiinni molemmin käsin. Toinen ehdoton vaatimus oli, ettei kuljettaja saanut ajon aikana puhua vieressään istuneen henkilön kanssa. Lisäksi Mannerheim vaati minuutintarkkaa täsmällisyyttä. Westerlundin mukaan Mannerheim nautti nopeasta ajosta, ja jos matkanteko vielä oli suhteellisen tasaista, Mannerheim ilmaisi kuljettajalle tyytyväisyytensä.[161]

Lukuisista arkistolähteistä huolimatta oli pitkään epäselvää, oliko Mannerheimilla ajokorttia. Mannerheimille kuulunut ajokortti löytyi kuitenkin sattumalta Kansallisarkistosta hänen henkilökohtaisten paperiensa joukosta lokakuussa 2014. Helsingin poliisilaitos oli myöntänyt kyseisen ajokortin Mannerheimille vuonna 1929 viideksi vuodeksi ja se oikeutti kuljettamaan henkilöautoa ja moottoripyörää yksityisliikenteessä. Eräästä Mannerheimin yksityiskirjeestä vuodelta 1928 voi päätellä, että hänellä olisi jo silloin ollut ajokortti.[165] Suomen Automobiilklubin julkaiseman Moottori-lehden kesäkuun 1925 numeron mukaan Mannerheim oli saman vuoden toukokuussa tehnyt pitkän automatkan Eurooppaan.[166]