Suomen maantiede

Vuoden 2013 alussa Suomen kokonaispinta-ala oli Maanmittauslaitoksen mukaan 390 905 km². Lukuun sisältyivät maa-alueet, makean veden alueet ja merialueet. Maa-alueita oli 303 891 km², makean veden alueita 34 544 km² ja merialueita 52 470 km².[1] Maankohoamisen vuoksi maapinta-ala kasvaa vuosittain noin 7 km².[2]

Vuonna 2005 maapinta-alasta neljä prosenttia oli rakennettua, yhdeksän prosenttia maatalousmaata, 77 prosenttia metsää ja kymmenen prosenttia muuta maata.[3]

Pääartikkeli: Suomen kallioperä

Suomen luonnolle on tyypillistä, että kallioperä on ikivanhaa, iältään maapallon vanhimpia, mutta maaperä hyvin nuorta, viimeisen jääkauden tuloksena vain muutamien kymmenien tuhansien vuosien aikana syntynyttä. Kallioperä Suomessa on kulunut suurissa muodoissaan tasaiseksi mutta rikkoutunut pienissä muodoissaan vaihtelevaksi. Peitteenä kallioperän päällä ovat jääkauden synnyttämä moreeni ja lajittuneet maalajit. Viimeksi mainittuja ovat jäätikköjokisyntyiset sora ja hiekka, joita on etenkin harjumuodostumissa, sekä eri syvyiseen veteen kerrostuneet savi ja muut hienot lajitteet, kuten hieta ja hiesu. Lisäksi on eloperäisiä maalajeja, kuten turvetta ja liejua.

Harjujen päälle on usein rakennettu teitä. Kuva Punkaharjulta.

Kauhanevaa Pohjanmaalla.

Suomen korkeimpia kohtia ovat tunturit. Itä-Suomen ja Lapin tunturit ovat ikivanhaa Karelidien vuoristoa. Käsivarren Lapin tunturit kuuluvat Skandeihin. Maan eteläosa ja Pohjanmaan rannikko on tasaista, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Nykyiset Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren Lapin korkeimmat tunturit kuuluvat Skandeihin, jonka kallioperä on iältään 400–450 miljoonaa vuotta. Suomen korkein kohta on Skandeihin kuuluva Haltitunturi, jonka rinne kohoaa Suomen puolella 1 324 metriin merenpinnasta.[4]

Yleisin kivennäismaalaji on moreeni, jonka päälle on paikoin kasautunut savikkoa. Moreenin peittämillä alueilla tyypillisiä pinnanmuotoja ovat tavallisesti luode-kaakko-suuntaiset drumliinit, jotka ovat muodoiltaan virtaviivaisia moreenimäkiä. Näitä on esimerkiksi monissa osissa Savoa. Savikkoja on eniten Lounais-Suomen, Pohjanmaan ja Uudenmaan rannikkoalueilla.

Eloperäisistä maalajeista soille on muodostunut turvetta ja kangasmetsiin kangashumusta. Soiden osuus on suurin Pohjois-Pohjanmaalla. Eri puolilla Suomea suoyhdistymätyypit eroavat toisistaan: Etelä- ja Lounais-Suomessa esiintyy keskeltä kohollaan olevia, pääosin sadevesistä ravinteensa saavia keidassoita, pohjoisempana tasaisia ja vetisiä aapasoita ja pohjoisimmassa Lapissa palsasoita, joiden palsakummuissa routa säilyy läpi vuoden.

Jäätikköjokisyntyisistä pinnanmuodoista Viimeisen jääkauden lopulla syntyneet jäätikön reunan suuntaiset reunamuodostumat ja liikesuunnan mukaiset harjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Reunamuodostumista merkittävimmät ovat Salpausselät, jotka kulkevat eteläisen Suomen poikki lounaasta koilliseen. Harjuista tunnetuimpia ovat Pyynikinharju Pirkanmaalla, joka on maailman korkein soraharju^lähde?, sekä Punkaharju Saimaan Puruvedellä.

Suomen ilmasto on pääasiassa kostea- ja kylmätalvinen (merkitty kartassa vihreällä).

Pääartikkeli: Suomen ilmasto

Suomen ilmasto on maan sijainnin takia väli-ilmasto, jossa on meri- tai mannerilmaston piirteitä riippuen ilmavirtausten suunnasta ja matalapaineiden liikkeistä. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti keskileveysasteilla suurimmaksi osaksi pohjoisten leveyspiirien 60° ja 70° välillä ja Atlantilla Skandinavian länsipuolella virtaava Golfvirta, joka kohottaa Suomen lämpötilaa korkeammalle verrattuna yhtä pohjoisessa manneralueisiin.[10] Toisaalta muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomen ilmasto on mantereisempi.[11]

Pääartikkeli: Suomen luonto

Kasvillisuusvyöhykkeistä pääosa Suomesta kuuluu boreaaliseen vyöhykkeeseen eli pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen, joka edelleen jakautuu Suomessa eteläboreaaliseen, keskiboreaaliseen ja pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen. Eteläisin Suomi kuuluu hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen, joka edustaa havumetsä- ja lehtimetsävyöhykkeen vaihettumisaluetta. Alueella esiintyy havupuiden ohella jaloja lehtipuita yleisimmin Suomessa. Vastaava, mutta rajoiltaan kasvillisuusvyöhykkeistä poikkeava vyöhykkeisyys on myös soilla, joista eteläisessä Suomessa vallitseva suoyhdistymätyyppi on keidassuot ja pohjoisempana aapasuot. Aivan pohjoisimmassa Suomessa on palsasoita, joiden sisällä esiintyy ajoittaista ikiroutaa.

Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu palearktiseen alueeseen, jonka eläimistö on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle.

Pääartikkeli: Suomen hallinnollinen aluejako

Suomen hallinnollinen aluejako pohjautuu maakunta- ja kuntajakoon. Vuonna 2020 Suomessa on 19 maakuntaa ja 310 kuntaa.[12]

Suomen suurimmat kunnat 31. joulukuuta 2022.[13]

Suomen geologiset luononvarat koostuvat malmeista ja teollisuusmineraaleista, kiviaineksesta, turpeesta ja maalämmöstä. Vuonna 2012 malmeja louhittiin 12 ja teollisuusmineraaleja 29 kaivoksesta. Siilinjärven apatiittikaivos on tärkein teollisuusmineraaliesiintymä. Suomi on merkittävä koboltin ja platinaryhmän metallien tuottaja Euroopan tasolla. Metallimalmeista hyödynnetään myös kultaa, kuparia, nikkeliä, sinkkiä ja kromia.[14]

Suomen uusituviin luonnonvaroihin kuuluvat metsät ja monet luonnonvaraiset kala- ja riistalajit, marjat ja sienet.[15]

Aavasaksan silta Ruotsin rajalla.

Pääartikkelit: Suomen ja Ruotsin raja, Suomen ja Norjan raja ja Suomen ja Venäjän raja

Suomella on kolme rajanaapuria: Ruotsi lännessä, Norja pohjoisessa ja Venäjä idässä. Etelässä Suomenlahden toisella puolella, kansainvälisen merialueen erottamana on Viro.

Suomen ja Ruotsin raja on lähes kokonaan vesistöissä. Pohjoisessa Kolmen valtakunnan rajapyykiltä alkaa lyhyt, vain 230 metriä pitkä maaraja. Raja jatkuu jokirajana 555,5 kilometrin matkan pienten purojen, Kilpisjärven, Könkämäenon, Muonionjoen ja Tornionjoen kautta Tornioon saakka. Tornion ja Haaparannan välissä raja on määritelty suorin linjoin, samoin Tornion saaristossa. Meriraja jatkuu Perämerelle, jossa maiden aluevesirajat erkanevat. Ahvenanmerellä on yhteistä merirajaa ja raja halkaisee myös Märketin luodon.[16][17][18]

Suomen ja Norjan raja on noin 736 km pitkä, mistä 442 km on maarajaa ja 294 km jokirajaa. Maarajan läntinen osuus alkaa Kolmen valtakunnan rajapyykiltä ja kulkee muun muassa Haltin kautta. Käsivarren juuresta Peltotunturin kupeelta raja jatkuu jokirajana Tenojoen vesistössä. Pulmangin ja Nuorgamin tienoilla raja taas erkanee joesta ja jatkuu maarajana, joka päättyy Muotkavaaralla sijaitsevaan Suomen, Norjan ja Venäjän rajapyykkiin.[19][20]

Suomen ja Venäjän raja eli itäraja alkaa pohjoisessa Muotkavaaran rajamerkiltä ja jatkuu maastossa suorin linjoin, valkoisilla taitepistepaaluilla tai kivisillä rajapyykeillä merkittynä. Rajavyöhykkeellä kulku on luvanvaraista.[21] Rajan kulku määritetty Moskovan välirauhassa (1944) ja Jäniskosken–Niskakosken alueen myyntisopimuksessa (1947), mutta paikoin raja on ollut samassa kohdassa pitempäänkin: rajan vanhimmat osat Kainuussa periytyvät Täyssinän rauhasta (1595).[22] Maaraja päättyy etelässä Virolahdelle, josta jatkuu meriraja Virolahden, Haminan ja Kotkan edustalla avomerelle pisteeseen, jossa maiden aluevesirajat erkanevat.[23]

Suomen aluevesiraja kulkee avomerellä yleensä 12 meripeninkulman päässä uloimmista maastonkohdista. Tätä kuitenkin rajoittavat Ruotsin, Venäjän ja Viron kanssa tehdyt sopimukset.[24] Viron kanssa on vuonna 1994 sovittu vapaan kauttakulun ylläpitämiseksi Suomenlahdella, että kummankaan aluemeret eivät ulotu lähemmäs kuin 3 meripeninkulman päähän keskiviivasta.[25] Lisäksi Bogskärin eteläpuolella aluemeri ulottuu vain 3 meripeninkulman päähän. Aluemeren tarkat rajat on asetuksella määritelty koordinaattipisteitä yhdistävinä suorina ja ympyränkaarina.[26]

Suomen ensimmäinen luontokohde Unescon Maailmanperintöluettelossa on Merenkurkku, missä maankohoaminen on noin sentin vuodessa. Merenkurkun saaristo on Ruotsin Höga Kustenin (Korkean Rannikon) maailmaperintökohteen laajennus. Merenkurkun ulommilta saarilta on Ruotsiin matkaa vain 25 kilometriä. Aiemmin Suomesta luetteloon on hyväksytty kuusi kulttuuriperintökohdetta muun muassa Vanha Rauma ja Suomenlinna.[38][39]

• Luettelo Suomen korkeimmista kohdista
• Suomen kartoitus
• Luettelo maailmanperintöluettelon kohteista Euroopassa

• Westerholm, John & Raento, Pauliina (toim.): Suomen kartasto 1999: 100-vuotisjuhlakartasto. 6. laitos. Helsinki: WSOY: Suomen maantieteellinen seura, 1999. ISBN 951-0-22480-4.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen maantiede Wikimedia Commonsissa