Suomen koulutuspolitiikka

Suomen koulutuspolitiikka tarkoittaa Suomen koulutukseen liittyvää politiikkaa ja yleistä hallinnon suhtautumista koulutukseen.

Historia

Suomen koulutuspolitiikan historia voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen näistä on kansallisuusliikkeen nousu. Se muotoutui Suomessa 1800-luvun lopulla, autonomian loppuvaiheessa. Toinen vaihe, järjestelmäpolitiikka, oli tavoitteellista ja energisempää kuin ennen 1960-lukua. Yksilöllisestä kasvatuksesta tultiin sosiaaliseen kasvatukseen, jossa korostettiin kasvatuksen ihmisyyttä ja muiden kansojen huomioon ottamista. Kolmas tuloskeskeinen koulutuspolitiikka on avoimempaa. Koulutuspolitiikassa on muiden politiikan lohkojen ja markkinatalouden tavoitteita ja toimintatapoja. Koulutuspolitiikassa kansallisesta identiteetistä tuli tärkeä tavoite.

Suomen koulutuspolitiikka on pohjautunut elinikäiseen oppimiseen, mikä on tarkoittanut aina esiopetuksesta alkanutta ja myöhemmin tutkintoon johtavaa, mutta myös läpi työelämän jatkuvaa kouluttautumista ja osaamisen päivittämistä. Suomalaisten inhimillinen pääoma on karttunut jatkuvan kouluttautumisen myötä laajasti.[1]

Tulevaisuuden tavoitteita

Suomi on linjannut Eurooppa 2020 -strategiassa omaksi tavoitteikseen vähentää koulunkäynnin keskeyttäneiden osuutta 8 prosenttiin ja kasvattaa korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuutta 42 prosenttiin.[2]

Lähteet

  • Lampinen, Osmo: Suomen koulutusjärjestelmän kehitys. 2. korjattu painos. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-723-4.
  • Lehtisalo, Liekki & Raivola, Reijo: Koulutus ja koulutuspolitiikka 2000-luvulle. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23479-6.

Viitteet

Kirjallisuutta

This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.