Suomen ilmasto

Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 6,5 °C. Keskiarvo laskee koillista kohti, joskaan kylmintä ei ole Pohjois-Lapissa vaan Käsivarren seudulla. Suomenselän ja Maanselän vedenjakajaseudut ovat vähäjärvisiä ja nousevat ympäristöään korkeammalle, joten siellä on kylmempää kuin alavammilla seuduilla.[6] Suomen ja Pohjoisnavan välissä on talvellakin avoin Barentsinmeri, joten pohjoisesta tulevat ilmavirtaukset eivät ole yhtä kylmiä kuin Siperiassa tai Alaskassa.[7]

Kuukausittaiset lämpöennätykset löytyvät seuraavasta taulukosta:[8]

Kunkin kuukauden alimpien lämpötilojen ennätykset löytyvät seuraavasta taulukosta:[8]

Katso myös: Luettelo vuosittaisista lämpötilaennätyksistä Suomessa.

Järvet tasaavat lämpötilan vuorokausivaihtelua ja torjuvat hallaa.

Lämpötilaolojen perusteella Suomi on jaettu kahdeksaan kasvuvyöhykkeeseen. Vyöhykejakoa käytetään puuvartisten kasvi-istutusten suunnittelun apuna. Siihen vaikuttaa eniten kasvukauden pituus, mutta myös tehoisan lämpötilan summa sekä talviolosuhteet, kuten routa. Koska suuret järvet estävät hallaa, järviset seudut kuuluvat suotuisampaan kasvuvyöhykkeeseen kuin järvettömät lähialueet.[13]

Suomen kuivimmilla alueilla Pohjois-Lapissa sataa vuodessa keskimäärin alle 500 mm, ja kaikkialla Lapissa, samoin kuin Pohjanmaan rannikkoalueilla, vuotuinen sademäärä jää alle 600 millimetrin. Sateisimmilla alueilla eli etelärannikolla, Pohjois-Karjalassa sataa vuosittain keskimäärin yli 700 millimetriä.[14]

Lännessä sijaitsevien Skandien ansiosta valtaosa Atlantilta lähtevistä sateista jää Norjaan, ja föhn-ilmiö kuivattaa Suomeen tulevaa ilmavirtausta. Suomeen lännestä tulevat kovat tuulet ovat siis useimmiten kuivia, ja sateet lisääntyvät Kaakkois-Suomea kohti. Sademäärät ovat suurimmillaan heinä-elokuussa, rannikolla hieman myöhemmin. Vähiten sataa maaliskuussa. Vuodessa on tyypillisesti noin 180 päivää, jolloin sataa edes vähän, ja 10–15 päivää, jolloin sataa yli 10 millimetriä.[15]

Kattojen pitää kestää alueelle tyypillinen lumikuorma (kuva Oulun Pikisaaresta)

Pysyvä lumipeite saadaan Suomessa yleensä ennen jouluaattoa. Lapissa pysyvä lumi saadaan jo lokakuussa, kun taas lounaisimmassa Suomessa ja saaristossa lumiaika alkaa vasta tammikuun puolella.[16] Lumisuudessa on kuitenkin suuria eroja sekä vuodesta toiseen että alueellisesti, myös varsin lähellä toisiaan olevien paikkojen välillä.[7] Paksuimmillaan lumipeite on normaalisti maaliskuussa juuri ennen kuin se alkaa sulaa. Lumen määrä vaihtelee maan eri osissa, ja sen takia rakennusmääräysten rajat, kuinka isoja lumikuormia kattojen pitää kestää, vaihtelevat alueittain: Suomen pienimmät rajat ovat Lounais-Suomessa 140 kg/m² ja suurimmat Itä-Lapissa 240 kg/m².[17]

Etelä-Suomelle on tyypillistä, että talvisin sää saattaa vaihdella rajusti. Varsinkin alkutalven ajanjakso marras-tammikuussa saattaa vaihdella vuosittain lumettomasta ja sateisesta kirpeisiin pitkiin pakkasjaksoihin. Pääsääntöisesti keskitalvella joulu-tammikuussa on yleensä pilvistä, kevättalvella helmi-maaliskuussa on selkeämpää. Etelä-Suomen keväät ovat yleensä talven jäljiltä kuivia ja aurinkoisia, lumipeite katoaa 61. leveyspiirin eteläpuolelta tyypillisesti huhtikuun alussa, ja lumiraja on siirtynyt vappuun mennessä Oulun tienoille 65. leveyspiirille. Terminen kesä alkaa Etelä-Suomessa toukokuun aikana, keskimäärin toukokuun puolessavälissä. Juhannuksen jälkeen ilmamassa on jo tyypillisesti lämmennyt sen verran, että sateisuus lisääntyy. Heinä-elokuu on Etelä-Suomessa vuoden lämpimintä ja sateisinta aikaa. tällöin koetaan suurin osa vuoden ukonilmoista, helteistä, sekä rankkasateista. Syyskuussa ilmamassa viilenee kesän jäljiltä nopeasti, mutta sateisuus pysyy runsaana. Syksyllä kesän lyhytkestoiset sadekuurot vaihtuvat pitkäkestoisiksi syyssateiksi. Loka- ja marraskuut ovat Etelä-Suomessa vuoden myrskyisintä aikaa, ja tällöin jopa kaksi kolmasosaa päivistä on sadepäiviä. Syksy vaihtuu Etelä-Suomessa talveksi yleensä joulukuussa, mutta ajankohta saattaa toisinaan venyä pitkälle tammikuun puolellekin.

Pohjois-Suomessa ilmasto on viileämpi kuin Etelä-Suomessa. Terminen talvi alkaa marraskuussa, ja kovimmat pakkaset koetaan yleensä tammikuussa, jolloin lämpötila voi laskea jopa neljänkymmenen pakkasasteen tuntumaan. Kevättalvet ovat Pohjois-Suomessa pitkiä, kuivia ja suunnilleen yhtä aurinkoisia kuin Etelä-Suomessa. Lumet sulavat yleensä vasta toukokuun aikana. Kesäkuussa ilmamassa lämpenee nopeasti, mutta pienimuotoiset takatalvet ovat mahdollisia aina ennen juhannusta. Pohjois-Suomen kesät ovat hyvin vaihtelevia. Pohjois-Suomen kesän lämpötiloihin vaikuttavat kylmä Jäämeri, sekä etelästä pohjoiseen pyrkivä lämmin ilma. Pelkästään yhden kesäviikon kuluessa heinä-elokuussa päivälämpötilat saattavat Pohjois-Suomessa vaihdella alle kymmenestä asteesta helteeseen. Sateisin kuukausi on yleensä elokuu. Syyssateet ajoittuvat lähinnä syyskuulle, ja jo lokakuussa kylmä ja kuiva pakkasilma vähentää sateisuutta. Ensilumi sataa monesti jo ennen lokakuuta. Loppusyksyllä ja alkutalvesta marras-joulukuussa pohjoisessa on jo kuivaa, kylmää ja tyyntä eikä siellä esiinny samanlaisia syys- ja talvimyrskyjä kuin etelässä.[18]

Suomessa esiintyy ukonilmojen yhteydessä vuosittain keskimäärin 130 000 maasalamaa. Jakson 1960–2016 ennätysvuosina 1972 ja 1988 on esiintynyt yli 300 000 maasalamaa. Yleensä ukkosta ja salamointia esiintyy kesäkaudella, mutta joka vuosi havaitaan myös talviaikaan ukkosta.[19] Vuoden 2022 yhden päivän salamaennätys mitattiin 17.8.2022, jolloin arvion mukaan esiintyi 21 850 maasalamaa,[20][21] mutta jo seuraavana päivänä niitä oli yli 25 000 TV1:n iltauutisiin mennessä.[22]

Seuraavat taulukot havainnollistavat lämpötilan ja sateisuuden eroja maan eri osien välillä, esimerkkeinä Helsinki, Tampere, Oulu ja Inari.

Båtskärin tuulivoimala Ahvenanmaalla.

Liikkuvien matalapaineiden takia tuulen suunta ja nopeus vaihtelevat Suomessa päivästä toiseen ja yleensä samankin vuorokauden kuluessa. Lounaistuulet ovat yleisimpiä ja koillistuulet harvinaisimpia.[24]

Kovia tuulia ei Suomessa ole usein, ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Vuodessa on 10–40 päivää, jolloin tuulen nopeudeksi ainakin yhdellä havaintoasemalla on mitattu yli 21 m/s. Eniten myrskypäiviä on talvella, vähiten kesällä.[25] Aiemmin luultiin, että pakkassäällä ei tuule lainkaan, sillä inversiotilanteissa maanpinnan lähelle muodostuu helposti tyynen ilman tyyny, mutta uudet tutkimukset ovat osoittaneet, että tuntureilla ja merialueilla tuulee silloinkin.[26]

Suomen rannikolla havaitaan merituulta vuosittain 40–60 päivänä huhti–heinäkuussa.[27]

Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät. Talvisin sekä syksyisin keskimääräinen pilvisyys on jopa 65–85 %.[28]

Helsinkiä loppukesän iltapäiväauringossa.

Suomen sijainnin ja suuren etelä-pohjoissuuntaisen ulottuvuuden johdosta päivän pituus ja auringon korkeus keskipäivällä vaihtelevat jyrkästi vuodenajoittain ja alueittain. Eteläisimmässä Suomessa päivän pituus on kuutisen tuntia talvipäivänseisauksen aikaan, napapiirin pohjoispuolella aurinko ei nouse tuolloin lainkaan. Kesäpäivänseisauksessa päivän pituus on etelässä noin 19 tuntia, napapiirin pohjoispuolella aurinko ei laske tuolloin lainkaan. Aamu- ja iltahämärän kesto on Suomen leveysasteilla melko pitkä: kevät- ja syyspäiväntasauksien aikaan Helsingin horisontissa 42 minuuttia, Oulussa 50 minuuttia ja Utsjoella 61 minuuttia.

Auringon korkeuskulma on kesäpäivänseisauksessa eteläisimmässä Suomessa maksimissaan noin 54 astetta, pohjoisimmassa Suomessa kymmenisen astetta alempi. Talvipäivänseisauksessa kulma on etelässä noin 7 astetta, napapiirin pohjoispuolella Aurinko jää keskipäivälläkin horisontin alapuolelle. Auringon säteilyn määrä laskee jyrkästi, kun korkeuskulma laskee alle 30 asteen; Etelä-Suomessa Aurinko kohoaa keskipäivällä yli 30 asteen kevätpäiväntasauksen ja syyspäiväntasauksen välisenä aikana.[29]

Auringon atsimuuttikulma (Auringon suuntakulma myötäpäivään: pohjoinen = 0°, koillinen = 45°, itä = 90°, kaakko = 135°, etelä = 180°, lounas = 225°, länsi = 270°, luode = 315°[30]) on Etelä-Suomessa kesäpäivänseisauksessa auringon noustessa noin 35 astetta ja auringon laskiessa noin 325 astetta. Tällöin aurinko nousee pohjoiskoillisesta ja laskee pohjoisluoteeseen. Talvipäivänseisauksessa atsimuuttikulma on auringon noustessa noin 142 astetta ja laskiessa noin 218 astetta. Tällöin aurinko nousee eteläkaakosta ja laskee etelälounaaseen.[31] Kevät- ja syyspäiväntasauksissa atsimuuttikulma on kaikkialla Suomessa auringon noustessa 90 astetta ja laskiessa 270 astetta.

Suomen aurinkoisimmat alueet sijaitsevat etelä- ja länsirannikolla sekä lounaissaaristossa ja Ahvenanmaalla. Näillä alueilla vuotuisia aurinkotunteja on keskimäärin 1 800–2 000. Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa vuotuisia aurinkotunteja on keskimäärin 1 600–1 700. Vähiten aurinkotunteja on Pohjois-Suomessa.[23] Erot aurinkotuntien määrässä vuodenajoittain ovat Suomessa erittäin suuria. Vähiten aurinkotunteja kertyy marras–tammikuussa: Utössä 104 tuntia, Jyväskylässä 68 tuntia ja Rovaniemellä 36 tuntia. Maaliskuussa aurinkotuntien määrä kohoaa jyrkästi ja syyskuussa puolestaan laskee voimakkaasti, etenkin pohjoisessa. Myös vuosittaiset erot aurinkotuntien määrässä ovat suuria, jopa 30 %.[29] Aurinkotunneiksi lasketaan vain suora, kirkas auringonpaiste.[32] Suomessa aurinko kuultaa usein ohuen, vaalean pilviharson läpi; näitä "osittaisia aurinkotunteja" ei lasketa mukaan.

Suomen aurinkoisinta kaupunkia ei ole tilastollisesti määritelty, kaikissa kaupungeissa ei ole virallista mittauspistettä ja mittauspisteet sijaitsevat keskustojen sijasta yleensä lentoasemilla. Suomen ilmatieteenlaitoksen mukaan aurinkoisimmiksi kaupungeiksi voidaan käytännössä kutsua kaikkia rannikkokaupunkeja Kotkasta Vaasaan.[33]

Rannikon ja sisämaan välinen aurinkoisen ja pilvisen alueen raja on etenkin kevätkesän aurinkoisina ja heikkotuulisina päivinä selkeä. Esimerkiksi Helsingin kantakaupungissa aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, samaan aikaan Vantaalla liikkuu kumpupilviä ja Keravalla ollaan jo lähes koko taivaan peittävän kumpupilvikaton alla.[34] Myös suurten järvien läheisyys lisää jossain määrin kesäaikaisten aurinkotuntien määrää.[29]

UV-indeksin arvo on Etelä-Suomessa yli 3 touko–elokuussa. Kesäisin indeksi on Helsingissä 5–6 ja Sodankylässä 4–5.[35] Korkein Suomessa mitattu UV-indeksi on 7.[36]

Keskimääräinen vuotuinen aurinkotuntien määrä eräillä mittausasemilla[23]:

Suomessa erotetaan vuorokauden keskilämpötilan perusteella neljä vuodenaikaa: talvella keskilämpötila on pysyvästi nollan alapuolella ja kesällä +10 asteen yläpuolella. Kevät ja syksy asettuvat sille välille.[37]

Syksy

Termisen syksyn aikana vuorokauden keskilämpötila pysyy +10 ja 0 asteen välillä. Syksy alkaa Etelä-Suomessa syyskuun puolessa välissä ja kestää noin kaksi ja puoli kuukautta. Se loppuu yleensä marras-joulukuun vaihteessa mutta saattaa venyä rannikoilla pitkälle joulukuuhun. Pohjois-Suomessa terminen syksy ei kestä näin kauan, mikä johtuu sekä ilmastollisista että maantieteellisistä syistä. Pohjois-Suomessa syksy kestää yleensä noin kaksi kuukautta. Oulun seudulla on syksy syyskuun alusta marraskuun alkuun ja Pohjois-Lapissa elokuun puolestavälistä lokakuun puoleenväliin.[38] Kasvukausi päättyy suunnilleen termisen syksyn puolessa välissä, kun vuorokauden keskilämpötila jää alle +5 asteen: Enontekiöllä syyskuun puolivälissä ja maan lounaisosassa loka-marraskuun vaihteessa.[41] Terminen syksy on Suomessa vuodenajoista toiseksi lyhyin.

Ruskaa Turussa 3. lokakuuta 2003

Syksyt ovat Pohjolassa kosteita ja harmaita, sillä Atlantti ja Itämeri ovat varanneet lämpöä kesän aikana ja viiletessään ne luovuttavat lämmön lisäksi paljon kosteutta, joka kulkeutuu matalapaineiden reittejä pitkin Keski-Euroopan ja Pohjolan yli. Loppusyksystä maahan sataa ensimmäinen lumikerros, joka todennäköisesti kuitenkin sulaa pois ennen talven alkua.[42] Ruskan ajankohta riippuu valon määrästä, ja pysyy siksi suunnilleen samana vuodesta toiseen. Ruskaantuminen alkaa Lapissa jo elokuun lopulla ja on parhaimmillaan syyskuun puolessa välissä. Eteläisissä rannikkomaakunnissa ruskaantuminen alkaa syyskuun puolessa välissä ja on parhaimmillaan lokakuun alkupäivinä.[43][44]

Pääartikkeli: Ilmastonmuutos Suomessa

Suomessa ilmaston ennustetaan lämpenevän nopeammin kuin maapallolla keskimäärin, ja suurin lämpeneminen ajoittuu talvipuolelle vuotta.[48] IPCC:n käyttämät ilmastomallit ennustavat keskimääräisen lämpötilan nousevan vuosien 1971–2000 keskilämpötilasta reilulla kahdella asteella vuoteen 2040 mennessä. Vuoden 2040 jälkeen tapahtuvista muutoksista on erilaisia ennusteita: pessimistisimpien ennusteiden mukaan lämpötila nousee vuoteen 2100 mennessä melkein kuusi astetta mainitusta keskiarvosta, optimistisimpienkin mukaan yli kolme astetta. Arviot sademäärien kasvusta vuoteen 2100 vaihtelevat 12 ja 22 prosentin välillä.[49]

Ilmastonmuutoksessa on alueellisia eroja, mikä näkyy oletetuissa lumipeitteen muutoksissa. Etelä- ja länsiosissa maata entistä suurempi osa sateista tulee vetenä, ja lumipeitepäivät vähenevät siellä 40 prosenttia 2050-luvulle mennessä. Idässä ja pohjoisessa talvilämpötilat pysyvät vielä pakkasella, mutta lämpeneminen vähentää pakkasen kireyttä, jolloin sademäärät suurenevat ja lumen määrä saattaa jopa kasvaa.[50]

Muualla maailmassa tapahtuvan ilmastonmuutoksen heijastusvaikutukset saattavat kuitenkin vaikuttaa Suomen yhteiskuntaan enemmän kuin varsinainen, paikallinen ilmastonmuutos.[49]

• Hartonen, Sari: Sää ympäri vuoden. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-774-4.
• Karttunen, Hannu & Koistinen, Jarmo & Saltikoff, Elena & Manner, Olli: Ilmakehä, sää ja ilmasto. Ursan julkaisuja 107. Helsingissä: Ursa, 2008. ISBN 978-952-5329-61-2.
• Rinne, Juhani & Koistinen, Jarmo & Saltikoff, Elena (toim.): Suomalainen sääopas. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22320-7.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen ilmasto Wikimedia Commonsissa