Suomen armeijan ulkomaalaiset vapaaehtoiset talvisodassa

Talvisodan ulkomaalaiset vapaaehtoiset olivat muiden maiden kansalaisia, jotka vapaaehtoisesti ilmoittautuivat palvelukseen Suomen Puolustusvoimiin talvisodan aikana. Osa heistä saapui Suomeen talvisodan aikana. Talvisodan päättyessä Suomen armeijan palvelukseen oli ilmoittautunut (virallisen tilaston mukaan) noin 11 660 ulkomaalaista. Sotilaallista merkitystä ulkomaalaisista vapaaehtoisista oli käytännössä vain Ruotsista saapuneilla vapaaehtoisilla. Varsinaisiin taistelutoimiin osallistui heidän lisäkseen pieni joukko amerikansuomalaisia.[1][2] Lisäksi taisteluihin otti osaa karjalaisista ja Inkerin suomalaisista koottu Sissipataljoona 5.

Ruotsalaiset vapaaehtoisjoukot olivat pääsääntöisesti sangen hyvin varustettuja talvisodankäyntiin.

Suomen valtion joutuessa (etenkin syksyllä 1939) vähitellen lisääntyvän painostuksen kohteeksi alkoi, etenkin lähivaltiossa, viritä hiljalleen halu auttaa Suomea. Konkreettisesti tämä tarkoitti muun muassa sitä, että joitakin Ruotsin kansalaisia ilmoittautui mukaan vuoden 1939 kesällä suoritettuihin Karjalankannaksen vapaaehtoisiin linnoitustoimiin. Vasta talvisodan sytyttyä kiinnostus vapaaehtoiseen osallistumiseen sotaan alkoi kasvaa useissa maissa.[2]

Vapaaehtoistarjonta

Talvisodan sytyttyä sai Suomi osakseen ennennäkemätöntä huomiota ja myötätuntoa. Useissa maissa virisi nopeasti myös halu auttaa Suomea mahdollisimman konkreettisesti ja vapaaehtoisten sotilaiden värväystoiminta alkoi. Värväystoiminnan tarkoituksena oli aluksi saada sotakelpoisia miehiä värväytymään Suomen puolustusvoimiin. Erilaiset värväysorganisaatiot pyrkivät myös mahdollisuuksien mukaan varustamaan Suomeen lähteviä joukkoja ja organisoimaan sekä maksamaan matkustuksesta aiheutuneita kuluja.[3]

Suomalaisten oma kiinnostus kohdistui etenkin Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin, mutta odotuksia kohdistui myös muun muassa Unkariin, Isoon-Britanniaan, Ranskaan, Italiaan ja Yhdysvaltoihin. Ilmoittautuneiden määrät olivat jopa huomattavia, mutta lopulta Suomeen saapuneiden määrät jäivät huomattavasti vähäisemmiksi muun muassa kuljetusvaikeuksien, sodan lyhyyden ja poliittistenkin syiden vuoksi. Unkarissa ilmoittautuneita oli yli 25 000, Isossa-Britanniassa 8 500 (vaikka värväysorganisaatio alkoi tosiasiallisesti toimia vasta maaliskuun alussa 1940) ja Italiassa noin 5 000 (joille ei sittemmin myönnetty passeja, joten italialaisia palveli Suomessa vain seitsemän miestä). Suuren osan Suomeen asti saapuneiden vapaaehtoisten sotilaallinen koulutus todettiin puutteelliseksi muun muassa talvisodankäynnin osalta (pois lukien ruotsalaiset), joten heidät piti ensin lähettää koulutusleireille. Tästä syystä rintamalle ehti vain lähinnä ruotsalaisia vapaaehtoisia. Norjalaisista rintamalle ehti 125, jotka saapuivat Sallaan pari viikkoa ennen sodan loppua.[2]

Norjalaisia vapaaehtoisia Pohjois-Suomessa 1940.

Useissa maissa (muun muassa Ruotsi, Norja, Tanska ja Italia) hallitukset pyrkivät välttämään kaikkia sellaisia toimenpiteitä, jotka olisi voitu tulkita viralliseksi avunannoksi Suomelle. Vapaaehtoisten määrille asetettiin erilaisia rajoituksia (Ruotsi), upseeri- tai aliupseerikoulutuksen saaneet eivät saaneet ilmoittautua (Norja), passeja ei myönnetty (Italia), värväystoiminnan vaadittiin olevan mahdollisimman salaista eikä sitä saanut mainostaa (Ruotsi, Norja, Tanska). Hallitusten tavoitteena oli, että Neuvostoliitto tai Saksa eivät saisi minkäänlaista aihetta huomautuksiin valtioiden puolueettomuuden suhteen.[4]

Ranskassa ja Isossa-Britanniassa värväystoiminta jäi aluksi sangen vaatimattomaksi, koska mainittujen maiden hallitukset halusivat pitää asevoimansa omassa komennossaan ja jopa vakinaisten joukkojen lähettämistä pohjois-Eurooppaan harkittiin hyvinkin vakavasti. Vapaaehtoisten värvääminen molemmissa maissa kuitenkin sallittiin suomalaisille. Ranskassa oli merkittävä määrä puolalaisia pakolaisia, jotka olisivat olleet halukkaita värväytymään Suomen puolustusvoimiin, mutta heidät ”värvättiin” muun muassa muukalaislegiooniin ja linnoitustöihin sangen edullisin palkkaeduin. Isossa-Britanniassa värväystoiminta jäi alkuun sangen hajanaiseksi useiden organisaatioiden sitä toteuttaessa. Värväysorganisaatio alkoi toimia käytännössä vasta maaliskuun alussa 1940 ja se saikin nopeasti tuloksia noin 8 500 miehen ilmoittautuessa vapaaehtoisiksi. Sota oli kuitenkin jo lopuillaan ja vain 227 sotilasta ilmoittautuneista ehti Suomeen heti sodan loppumisen jälkeen.[5]

Yhdysvalloista tapahtuvaa värväystä haittasi sikäläinen laki, joka kielsi liittymisen minkään sotaakäyvän valtion armeijaan. Vastaavanlaisia lakeja oli voimassa muissakin maissa. Yhdysvalloista Suomeen saapui tästäkin huolimatta lähinnä amerikansuomalaisia miehiä, jotka halusivat osallistua entisen kotimaansa puolustamiseen. Vähäinen joukko heitä pääsi Suomeen jo joulukuussa ja osallistui jopa taisteluihin muun muassa Laatokan Karjalassa. Kuljetusvaikeuksien vuoksi kaikkia vapaaehtoistarjouksia ei voitu ottaa varsinaiseen käsittelyyn. Vapaaehtoisia tarjoutui palvelukseen muun muassa Australiasta, Etelä-Afrikasta, Egyptistä ja Argentiinasta.[6]

Vapaaehtoisten vastaanottaminen
Tanskalaisvapaaehtoisia koulutettiin vuoden 1940 alussa Oulussa talvisiin taisteluolosuhteisiin. Kuvassa tanskalaissotilaiata Oulun lyseon pihalla.

Suomessa käytiin jo marraskuun 1939 aikana keskustelua mahdollisten vapaaehtoisesti Suomen puolustusvoimiin liittyvien henkilöiden asemasta, edellytyksistä ja tarpeesta. Asiaan liittyvä keskustelu jatkui lähes koko joulukuun ajan ennen kuin asiasta päästiin edes jonkinlaiseen yksimielisyyteen. Keskustelun kuluessa pohdittiin muun muassa sitä, minkä maiden kansalaiset ovat niin sanottuja toivottavia. Lisäksi pohdittiin muun muassa sotilaallisen koulutuksen välttämättömyyttä ja vapaaehtoisten ”velvollisuutta” hankkia itselleen tarpeellinen aseistus ja varustus itse (joka johtui Suomen rajallisesta kyvystä aseistaa ja varustaa mahdolliset vapaaehtoiset). Asia ratkesi lopullisesti vasta 22. tammikuuta ylipäällikkö Mannerheimin päätökseen, jonka mukaan Suomi on valmis ottamaan asepalvelukseensa lähes kaikki (pois lukien esimerkiksi entiseltä Venäjältä tai Keski-Euroopan alueelta paenneita juutalaisia) mahdolliset sotakelpoiset henkilöt.[7]

Mannerheim ei kuitenkaan halunnut kansallissosialisteja taistelemaan Suomen puolesta. Ulkoministeriön arkistosta löytyy ulkoasiainministeri Väinö Tannerin kirje lähettiläs Aarne Wuorimaalle Berliiniin. Asian arkaluontoisuuden vuoksi Tanner halusi yksityiskirjeessään 22. tammikuuta 1940 tehdä lisäyksen ministeriön kiertosähkeeseen n:o 19, ylipäällikön mukaan oli ”rajoituttava hyväksymään vain sellaiset saksalaiset vapaaehtoistarjokkaat, joihin nähden on olemassa perusteltua syytä katsoa, etteivät he ole natseja”.[8]

Valvontaorganisaation luominen ja vastuukysymykset

Päätös ottaa Suomen puolustusvoimien palvelukseen myös ulkomaalaisia johti välittömästi myös kysymyksiin siitä, mikä organisaatio voisi ottaa vastuulleen poliittisesti epäluotettavan henkilöstön ja mahdollisten vakoojien tunnistamisesta. Lisäksi jouduttiin pohtimaan muun muassa koulutukseen ja kuljetuksiin liittyviä kysymyksiä. Vasta 5. maaliskuuta 1940 ulkoministeriö saattoi ilmoittaa ulkomaanlähetystöille, että vapaaehtoisasioita hoitamaan on perustettu päämajan alaisuudessa toimiva Päämajan vapaaehtoistoimisto päällikkönään kenraaliluutnantti Oscar Enckell. Samanaikaisesti määriteltiin vastuunjakoa siten, että puhtaasti sotilaallisissa asioissa vastuun kantoi aiemmin mainittu päämajan osasto ja hallinnollis-poliittisia vastuu siirtyi valtioneuvoston asettamalle komitealle. Toisin sanoen asiat oli määritelty vasta alustavasti maaliskuun alussa 1940, joten Suomen hallinnollinen valmius ottaa vastaan ulkomaalaisia vapaaehtoisia oli heikohko vielä sodan loppuun saakka.[9]

Vapaaehtoisten sotilaallinen merkitys ja taistelutoiminta
Ruotsalaisten vapaaehtoisten käyttämä Gloster Gladiator Mk.1

Ulkomaalaisten vapaaehtoisjoukkojen merkitys itse sotatoimille rajoittui käytännössä vain Svenska Frivilligkårenin ja Flygflottilj 19:n osuuteen. Varsinaisiin taistelutoimiin osallistui heidän lisäkseen vain vähäinen joukko amerikansuomalaisia miehiä.[2]

Ruotsalaisten vapaaehtoisten osalta varsinaisiin taistelutehtäviin osallistuminen alkoi 12. tammikuuta, jolloin jo aiemmin mainittu lentolaivue 19 (Flygflottilj 19) hyökkäsi neuvostojoukkoja vastaan Sallan Märkäjärvellä. Samoihin aikoihin ruotsalaiset joukot ottivat vastuulleen koko pohjois-Suomen ilmapuolustuksen Oulu–Paanajärvi-linjan pohjoispuolella. Ruotsalaisten vapaaehtoisjoukkojen käytössä olleet automaattitykkijaokset (6 kpl) ja yksi raskas ilmatorjuntapatteri suojasivat sangen tehokkaasti Tornion ja Oulun välisiä rautatiekuljetuksia, jota reittiä Ruotsista ja sen kautta tulevaa muiden ulkomaiden toimittamaa apua Suomeen toimitettiin.[10]

Ruotsalainen kenraaliluutnantti Ernst Linder otti 22. helmikuuta 1940 vastaan tehtävän suoraan päämajasta. Tehtävänä oli vastata koko pohjois-Suomen puolustamisesta jo aiemmin mainitun Oulu–Paanajärvi-linjan pohjoispuolella. Kenraaliluutnatti Linderin johtoon alistettiin myös kaikki mainitun linjan pohjoispuolella taistelevat suomalaisjoukot. Mukaan luettiin muun muassa Petsamon alueella taistellut Osasto Pennanen.[10]

Ruotsalaiset vapaaehtoiset ottivat rintamavastuun Sallassa 27. helmikuuta 1940, joskin jo aiemmin ruotsalaiset olivat jo osallistuneet taistelutoimintaan mainitulla rintamalla. Ruotsalaisia joukkoja ei sijoitettu hankalimpaan paikkaan, vaan rintamalohkolle, jota neuvostojoukot pitivät lähinnä sivusuuntana (STAVKAn keskittyessä lähinnä Karjalankannaksella tapahtuvaan suurhyökkäykseen). Sotilaallisessa mielessä tärkeintä oli kuitenkin se, että päämaja pystyi siirtämään noin viisi taistelukokemusta omaavaa pataljoonaa etelän suuntaan kaikkein uhanalaisimpiin rintamasuuntiin (siis lähinnä Viipurinlahden alueelle). Ruotsalaisten taistelutoimissa kärsimistä tappioista on esittely tämän artikkelin asiaa koskevassa osassa.[10]

Amerikansuomalaisista koostuvasta Amerikansuomalaisten legioonasta muodostettiin komppania, joka lähetettiin rintaman läheisyyteen juuri ennen rauhan solmimista. Amerikansuomalaisten olisi tullut ottaa rintamavastuu 13. maaliskuuta 1940, mutta rauhan solmiminen teki asian tarpeettomaksi. Amerikansuomalaisia osallistui kuitenkin myös varsinaisiin sotatoimiin. Varsin nopeasti sotatoimien alettua matkusti pieni joukko amerikansuomalaisia Suomeen ja osallistui varsinaisiin sotatoimiin erillisenä sissiosastona kärsien myös henkilötappioita, joista erittely myöhemmin tässä artikkelissa.[11] Suomalaiset Aseveljet Amerikassa -järjestö laski 21. joulukuuta 1940 julkaistussa raportissaan lähettäneensä yhdistyksen avulla talvisotaan 453 vapaaehtoista, mukana oli myös lottia ja sairaanhoitajia.[12]

Vapaaehtoisten kokonaismääristä kansallisuuksineen ja tappiot

Alempana olevaan taulukkoon on kerätty tietoja talvisodan aikana Suomeen saapuneista muiden maiden kansalaisista, jotka olivat värväytyneet Suomen puolustusvoimiin.

Tilastossa kokonaismäärä tarkoittaa 13. maaliskuuta 1940 mennessä palvelukseen astuneita.

Talvisodan aikana Suomeen saapuneet ulkomaalaiset vapaaehtoiset[13]
Kansallisuus Kokonaismäärä Kaatuneet Haavoittuneet Taistelupaikat Muuta Yksikkö
Ruotsalaiset 8 260 33 n. 185 Salla haavoittuneista n. 130 paleltuneita SFK
Tanskalaiset 1 010 5 kaatuneista neljä lentäjiä
Norjalaiset 695 2
Muut kansallisuudet 420 muut aselajit
Amerikansuomalaiset 372 3 5 mm. ASL
Karjalaiset, Inkeriläiset, Aunuslaiset 350 Sissipataljoona 5
Unkarilaiset 346
Virolaiset 100 Osasto Sisussa 58 ja Sissipataljoona 2:ssa
Belgialaiset 51
Saksalaiset 18
Hollantilaiset 17
Brittiläiset 13 mm. näyttelijä Christopher Lee[14]
ja prikaatikenraali Ormonde Winter[15]
Italialaiset 7 1[16]
Puolalaiset 6
Sveitsiläiset 6
Latvialaiset 4
Luxemburgilaiset 3
Liettualaiset 2
Itävaltalaiset 2
Ranskalaiset 2

Katso myös

Lähteet
  • Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Järventaus, Jorma et al. (toim.): Suomi sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Mattila, Jukka I.: Sohjon ja jään läpi Suomeen - Talvisodan virolaiset vapaaehtoiset. Ase-lehti, 1999, nro 4, s. 28–29.
  • Kallonen, Kari: Tähtilippu talvisodassa. Amerikan Suomalaisen Legioonan tuntematon tarina. Revontuli, 2016. ISBN 978-952-6665-73-3

Viitteet
  1. Talvisodan historia osa 4, s. 52.
  2. Suomi sodassa, s. 124.
  3. Suomi sodassa, s. 124–125.
  4. Talvisodan historia osa 4, s. 40–41.
  5. Talvisodan historia osa 4, s. 41.
  6. Talvisodan historia osa 4, s. 43.
  7. Talvisodan historia osa 4, s. 43–44.
  8. Tähtilippu talvisodassa, s. 134-135
  9. Talvisodan historia osa 4, s. 44.
  10. Talvisodan historia osa 4, s. 51.
  11. Talvisodan historia osa 4, s. 51–52.
  12. Tähtilippu talvisodassa, s. 204
  13. Talvisodan historia osa 4, s. 52., virolaisten osalta Mattila 1999
  14. Lee, Christopher: Lord of Misrule, s. 73. Orion Books Ltd, 2004 (ensimmäinen painos 1977). ISBN 0-75285-933-1 (nid.). (englanniksi)
  15. Winter, Ormonde: Winter's Tale: An Autobiography. Richards Press, 1955. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  16. Italialaislentäjä taisteli Suomen puolesta Turun Sanomat. 21.3.2010. Arkistoitu 21.4.2017. Viitattu 20.4.2017.

    Aiheesta muualla

    Kirjallisuutta:

    • Mononen Väinö: Kuoleman kujanjuoksu, 2006 Alfamer Oy, Helsinki, ISBN 952-472-043-4
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.