Suomen aika

Vielä 1800-luvulla Suomessa ei ollut yhtenäistä valtakunnallista kelloaikaa, vaan kullakin paikkakunnalla noudatettiin paikallista keskiaurinkoaikaa. Rautatieliikenne teki kuitenkin välttämättömäksi yhtenäistää aikajärjestelmä. Suomen ensimmäisellä, Helsingin–Hämeenlinnan radalla noudatettiin alusta lähtien Helsingin paikallisaikaa, mutta kun vuonna 1870 rakennettiin rata Riihimäeltä Pietariin, päätettiin, että rautatieaikatauluissa noudatettiin Kaipiaisten länsipuolella Helsingin ja itäpuolella Pietarin paikallisaikaa. Niillä oli eroa noin 20 minuuttia. Valtiopäivät hyväksyi vuonna 1888 anomusehdotuksen Helsingin ajan määräämisestä Suomen yhteiseksi ajaksi. Anomus raukesi senaatin torjuvaan kantaan, mutta samalla se määräsi Helsingin ajan rautateiden yhteiseksi ajaksi Suomen alueella, ja vuodesta 1890 Pietarin aikaan siirryttiin vasta Venäjän puolella Valkeasaaressa.[3] Tämän jälkeen Helsingin aika tuli yleiseen käyttöön koko maassa muissakin yhteyksissä kuin rautateillä.

Useimmissa maissa otettiin 1800-luvun lopulla käyttöön vyöhykeajat, jotka ovat tasantunteja edellä tai jäljessä Greenwichin ajasta. Suomessa näin tehtiin vasta vuonna 1921, jolloin säädetyn asetuksen mukaan Itä-Euroopan aika tuli voimaan 1. toukokuuta. Se oli 20 minuuttia ja 10,9 sekuntia edellä Suomessa siihen saakka noudatettua Helsingin paikallisaikaa.

Kesäaika oli Suomessa ensimmäisen kerran voimassa huhtikuusta syyskuuhun vuonna 1942. Tämän jälkeen se tuli uudelleen käyttöön vasta vuonna 1981. Aluksi se oli voimassa maaliskuun viimeisestä sunnuntaista syyskuun viimeiseen sunnuntaihin, ja siitä päätettiin vain yhdeksi tai muutamaksi vuodeksi kerrallaan. Vuodesta 1995 lähtien kesäaika on ollut käytössä lokakuun lopulle saakka. Vuodesta 2002 lähtien kesäajasta on ollut voimassa nykyinen, pysyväksi säädetty asetus,[4] joka perustuu asiaa koskevaan EU:n direktiiviin.

• Oja, Heikki: Helsingin yliopiston almanakkatoimisto: Aikakirja (verkkoversio), s. 83, 86–87