Salpalinja

Alkuperäinen suunnitelma oli Luumäki–Suomenlahti-väli, joka onkin linjan vahvimmin linnoitettu osa. Salpalinjasta käytetäänkin joskus myös nimitystä ”Luumäen linja”. Rakentaminen aloitettiin ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin käskystä. Salpalinjan pituus oli 1 200 kilometriä ja se koostui sadoista linnoitteista.

Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Sitä oli tekemässä enimmillään 35 000 miestä keväällä 1941 ja heitä muonittamassa oli 2 000 lottaa.[1] Paikoittain Salpalinja oli kuitenkin kevyesti varustettu verrattuna aikakauden muihin suuriin puolustuslinjoihin, kuten Maginot- tai Siegfried-linjaan.

Salpalinjassa oli betonisia tai kallioon louhittuja kantalinnoitteita kaikkiaan 728.

Puisia kenttälinnoitteita oli noin 3 000. Taistelu- ja yhteyshautaa asemaan oli kaivettu noin 350 kilometriä.

Kiviestettä oli yli 200 kilometriä, jossa oli noin 350 000 kappaletta keskimäärin kolme tonnia painavia kiviä. Panssarikaivantoestettä kaivettiin noin 130 kilometriä ja piikkilankaestettä viritettiin 315 kilometriä. Aseman tyypillisin kantalinnoite oli konekivääri- ja majoituskorsu, joita tehtiin noin 170 kappaletta. Yhden sellaisen rakentamiseen tarvittiin esimerkiksi betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5 000 kappaletta. Kaikkiaan yhden tuollaisen korsun teossa siirrettiin erilaisia massoja noin 10 000 tonnia, joka on noin 3 000 silloista kuorma-autokuormaa. Linnoitusaseina käytettiin jopa 1800-luvulta peräisin olevia 11 ja 9 tuuman rannikkomörssäreitä.

Korsuja yhdistäviä yhteyshautoja kaivettiin Mannerheim-linjan tapaan hiekkaan, mutta hautoja louhittiin myös kallioon uudentyyppisellä raonammunta-nimisellä louhintamenetelmällä. Salpalinjan rakentaminen kehitti myös betonivalutekniikkaa. Betonisia pallokorsuja valettiin imubetonitekniikalla, joka tuli Suomeen Yhdysvalloista. Sodan jälkeen uudet rakennustekniikat otettiin sovellettuina siviilikäyttöön.

Linnoituksen on laskettu maksaneen tuon ajan rahassa noin 2,5 miljardia markkaa. Vuonna 1941 linnoittamiseen käytettiin 1,1 miljardia markkaa eli noin viisi prosenttia valtion budjetista. Ruotsi avusti urakkaa yhden kesän 900 miehen vapaaehtoistyövoiman lisäksi merkittävällä 235 miljoonan markan rahalahjoituksella.

Salpalinjalla ei koskaan taisteltu.[2] Jatkosodassa kesällä 1944 Neuvostoliiton vastahyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Linja oli kuitenkin osittain miehitettynä nostoväellä ja vanhemmilla reserviläisillä kesän aikana. Aseman merkitys oli välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliiton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen.[1] Toisaalta taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944.

Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole. Toisen maailmansodan jälkeen sotataito on muuttanut muotoaan.

Linjapuolustuksesta on luovuttu ja siirrytty aluepuolustukseen. Salpalinjaa voidaankin perustellusti sanoa viimeiseksi puolustuslinjaksi.

Museovirastolla on vuosina 2010–2011 meneillään hanke, jossa tutkitaan linjan kunto, joka on osoittautunut yllättävän hyväksi. Vuonna 2019 Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden tekemissä lujuusmittauksissa betonirakenteiden lujuus todettiin paremmaksi kuin uusissa silloissa tai rakennuksissa.[3] Puolustusvoimat ylläpiti ja huolsi Salpalinjan korsuja salassa kylmän sodan aikana 1950-luvulta aina 1980-luvulle asti.[4]

Linja oli vuoteen 2003 Suomen puolustusvoimien hallussa, minkä ansiosta sitä ei ole paljonkaan purettu;[1] tuolloin linja siirtyi valtiovarainministeriön haltuun ja Senaatti-kiinteistöjen hoidettavaksi. Salpalinja kuuluu yhtenä merkittävimmistä toisen maailmansodan linnoitusketjuista myös Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.[5] Linjan arkeologinen inventointi valmistui vuonna 2012.[6]

Etelässä linjaa seuraa Salpapolku, jonka jatkaminen Kymenlaaksosta Etelä-Karjalaan on suunnitteilla.[1]

• Virolahden Bunkkerimuseoalue[7]
• Miehikkälän Salpalinja-museo
• Museomajatalo Rauhala Inn Päämajan linnoitustoimiston esikuntaupseerien majapaikka
• Ylämaan Salpa-asema, Hostikka
• Luumäen Salpa-asema, Lusikkovuoren luola
• Lemin Kärmeniemen tykkipatteri ja pallokorsu
• Lappeenrannan Bunkkerikierros
• Ruokolahden Syyspohjan Salpalinja-alue
• Puumalan kirkonkylän bunkkeri
• Sulkavan Sarsuinmäen tykkipatterit
• Kerimäen Raikuun salpa-asema
• Veneenniemen salpa-asema Kerimäen kirkonkylän läheisyydessä
• Joensuun bunkkerimuseo
• Lieksan Änäkäisen-Puuruun taistelulinjan Salpalinja-kohteet
• Kuhmon Saunajärvi, Kannas
• Kemijärven Joutsijärven Salpalinja-alue
• Sallan Ruuhijärven konekivääripesäke
• Sallan Aholanvaaran kylässä noin kilometrin pitkä kivinen panssarieste
• Kuusamo Lämsänkyläntien varrelta Lahtelasta lähtee noin viisi kilometriä pitkä Salpalinja-reitti
• Savukoski Kirkolta noin kaksi kilometriä itään. 1,2 kilometriä pitkä pitkospuureitti. Panssariesteitä ja aseman jäänteitä.

• 
  Konekivääribunkkeri Miehikkälän Salpalinja-museossa.
• 
  Panssariesteitä Miehikkälässä.
• 
  Panssariesteitä Aholanvaaran kylässä Sallassa.
• 
  Panssariesteitä Aholanvaarassa.
• 
  Bunkkeri Luumäen Salpa-asemalla.
• 
  Salpalinjaa Lappeenrannan Skinnarilassa

• Alueellinen puolustusjärjestelmä
• Bunkkeri
• Korsu
• Mannerheim-linja
• Luettelo Salpalinjan korsuista
• Päämajan linnoitustoimisto

• Suomen Salpa – Salpalinja. Vuonna 2009 perustettu Facebook-ryhmä matkailijoille.
• Salpalinja-blogi.
• Miehikkälän Salpalinja-museo.
• Salpalinjasta Miehikkälän sivulla.
• Salpalinjan omistuksesta outo ongelma. YLE Uutiset 30.11.2005.
• GoSaimaa.com-matkailusivusto.
• Salpavaeltajat. Salpalinjasta kiinnostuneiden ja sitä harrastavien Facebook-ryhmä. Perustettu 2010.