Suomen Putkimiesliitto

Putkityöläiset olivat 1940-luvun lopussa järjestäytyneet Metallityöväen Liittoon. Syksyllä 1949 putkimiehet ryhtyivät useilla paikkakunnilla lakkoihin yhdessä Rakennustyöläisten liiton osastojen kanssa. Työtaistelut jatkuivat seuraavan vuoden puolelle. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja metalliliitto olivat kieltäneet osallistumisen ja metalliliitto erotti lakkoilleet osastot. Erotetut esittivät SAK:lle putkialan oman liiton perustamista, mutta työvaliokunta torjui idean huhtikuussa 1950 äänin 8–6 ja päätti alan kuuluvan jatkossakin metalliliitolle. Vähemmistöön jäi myös rakennusliiton esitys putkimiesten jäsenäänestyksestä, jossa olisivat olleet vaihtoehtoina metalli- ja rakennusliitto. Putkityöläiset eivät piitanneet ohjeista ja Putkimiesliitto perustettiin Tampereella kesäkuussa. Liitto anoi SAK:n jäsenyyttä, mutta työvaliokunta hylkäsi anomuksen lokakuussa 1950.[1]

Erotettuja putkiosastoja johtivat kommunistit ja kansandemokraatit. Vuoden 1950 alussa SKP kehotti putkimiehiä palaamaan sosialidemokraattien johtamaan metalliliittoon. Myöhemmin linjaksi vaihtui putkimiesten liittäminen rakennusliittoon valtakunnallisena osastona. Putkimiehet perustivat liiton SKP:n vastustuksesta huolimatta, mutta aloitettuaan toimintansa se sai puolueen tuen. SKP pyrki jatkossa edesauttamaan putkimiesten paluuta SAK:hon.[1]

Vuoden 1951 alussa putkiliittoon kuului noin 2 500 jäsentä, mikä oli noin 90 prosenttia alan työntekijöistä. Työehtosopimus oli kuitenkin pientä vähemmistöä edustaneella metalliliitolla. 8. helmikuuta SPL aloitti lähes 3 000 työntekijää keränneen lakon, jonka tavoitteena eivät olleet palkankorotukset vaan sopimus Putkijohtotyönantajain Liiton kanssa. 28. helmikuuta työnantajat sopivat kuitenkin jälleen metalliliiton kanssa. Työnantajien nihkeys liittoa kohtaan johtui ennen kaikkea sen vasemmistojohtoisuudesta. Rakennusliitto ja Suomen Muurarien Liitto pitivät sopimuksen myötä töihin palanneita metalliliittolaisia rikkureina. Työnantajat kouluttivat lakonmurtajia ja laativat lakkolaisista mustia listoja. Putkimiehet hankkivat lakonaikaisen toimeentulonsa muun muassa villeistä yrityksistä tai ryhtymällä pienyrittäjiksi. Suomen Työnantajain Keskusliitto uhkasi lakkolaisia palkanneita yrityksiä materiaali- ja urakointiboikotilla. Lakko piti pitkään hyvin, mutta syksyllä alkoi ilmetä lipeämistä rintamasta. STK:n, SAK:n ja metalliliiton jyrkkä asenne sai putkimiehet lopulta perääntymään ja lakko päättyi ilman sopimusta 4. lokakuuta.[1]

Rakennusliitto päätti syyskuussa 1957, SAK:n ja liittojen kesken käytyjen neuvottelujen jälkeen, hyväksyä Putkimiesliiton osastot jäsenyyteensä.[2] SPL:n joulukuun 1957 alussa kokoontunut ylimääräinen edustajakokous päätti järjestön lakkauttamisesta ja osastojen liittymisestä rakennusliittoon vuoden 1958 alusta alkaen. Kokous hyväksyi julkilausuman, jossa tärkeimmäksi ajankohtaiseksi tehtäväksi määriteltiin ”työväenluokan voimien kokoaminen yhteiseen taisteluun suurpääoman voimistuvia riistosuunnitelmia vastaan”. Liiton mukaan tämä toteutui parhaiten SAK:n suosimaa teollisuusliittoperiaatetta noudattamalla. Lisäksi putkimiehet vaativat hallituksen eroa ja työttömyysvakuutuslain pikaista säätämistä. Liittoon kuului lakkautettaessa 17 osastoa[3] ja noin 1 600 jäsentä. Fuusio ei ratkaissut alan järjestäytymiskysymystä, sillä putkimiehiä oli edelleen myös metalliliitossa. Putkityönantajat tunnustivat rakennusliiton ensisijaisuuden alan neuvotteluissa 1963. Vuonna 1966 SRL ja SML hyväksyivät yhteiset menettelytavat työehtosopimusneuvotteluihin. Rakennusliittoon kuului tuolloin noin 80 prosenttia järjestäytyneistä putkimiehistä.[4]