Suomen Ilmapuolustusliitto

Suomalainen siviili-ilmailu rajoittui 1920-luvulla vaatimattomasta alusta liikkeelle lähteneeseen lentoliikenteeseen ja muutamien harrastelijoiden toimintaan. Tämän lisäksi Ilmailuklubi järjesti vuosittain ilmailunäytöksen Helsingissä. Yleisen väestön kosketus ilmailuun rajoittuikin tuohon aikaan pääasiassa Suomen ilmailuvoimien toimintaan.[2]

Monisatavuotiset perinteet omaavilla armeijalla ja laivastolla oli vahvat puolestapuhujat siellä, missä asevoimien määrärahoista päätettiin. Ilmailuvoimissa ja niiden ulkopuolella ymmärrettiin, että ilmailun kehittäminen ja ilmailuvoimien määrärahojen turvaaminen vaativat laajan väestön tutustuttamista toimintaan, ja näin ollen nähtiin tärkeäksi, että ilmailuvoimien puolestapuhujaksi saataisiin ilmailutoimintaa yleiselle väestölle tuottava järjestö.[2]

Ilmapuolustusjärjestön perustamista pohdittiin 1920-luvun alulla useilla paikkakunnilla, joista merkittävimpinä Kuopio, Joensuu ja Viipuri. Hanketta ei millään paikkakunnista viety eteenpäin siten, että olisi syntynyt valtakunnallista toimintaa ilmapuolustuksen ja ilmailun hyväksi.[2][1]

Kului kaksi vuotta ilman toiminnan merkittävää kehittymistä. Kuopiossa ilmapuolustusasiaa alun perin ajamaan lähtenyt A. J. Hahl päätti kirjoittaa aiheesta artikkelin Uusi Suomi -sanomalehteen, joka innostui aiheesta ja otti jutun pääkirjoituksekseen 20. elokuuta 1925. Hahl otti tämän jälkeen yhteyttä 11 suomalaiseen merkkihenkilöön, joilta hän pyysi apua ilmapuolustusasian eteenpäinviemiseksi. Hahlin pettymykseksi vain yksi vastauksista oli myönteinen. Ilmavoimien väliaikainen komentaja Väinö Vuori esitti koko maan kattavan ”ilmakokouksen” järjestämistä yleisten ilmailupäivien yhteydessä 10. lokakuuta 1925. Hahlin toiminnan kanssa samoihin aikoihin Georg von Wendt kirjoitti Helsingin ruotsinkielisessä lehdessä ilmapuolustusliiton puolesta viitaten muun muassa Neuvostoliitossa perustettuun vastaavaan järjestöön.[1]

Yleisten ilmailupäivien yhteydessä järjestetyssä ilmapuolustusliiton perustamiskokouksessa olivat läsnä varhaisempien Kuopion, Joensuun ja Viipurin ilmapuolustusyhdistysten lisäksi vastikään perustetut tai perusteilla olleet Helsingin-, Tampereen-, Varsinais-Suomen- ja Kokkolan ilmapuolustusyhdistykset sekä Suomen Ilmailuklubi. Kokouksessa puhunut Väinö Vuori hahmotteli toimintasuunnitelman perustettavalle yhdistykselle: liiton tehtäväksi tuli tehdä ilmailun kaikinpuolista merkitystä tunnetuksi yleisen väestön piirissä ja toimia samalla etenkin sotilasilmailun tarpeiden tukena. Vuori visioi myös järjestön voivan edistää siviili-ilmailun kehittymistä kotimaassa tukemalla uusien lentoreittien aikaansaamista.[1] Uuden järjestön nimestä ja sen roolista joko siviili- tai puolisotilaallisena toimijana esiintyi erilaisia kantoja. Vastaavana malliesimerkkinä nostettiin esiin Saksassa laivastoasiaa ajanut Flottenverein.[3]

Liiton sääntöjä ei saatu valmiiksi lokakuun kokouksessa, mutta niiden valmistelua asetettiin jatkamaan ilmapuolustusaktiiveista ja muutamista yhteiskunnan merkkihenkilöistä koostunut toimikunta, johin kuuluivat muun muassa Kuopiossa ilmapuolustusliiton perustamista ajanut Hannes Hahl ja Helsingin ruotsinkielisessä lehdessä ilmapuolustusliiton puolesta kirjoittanut Georg von Wendt. Hahlin ja von Wendtin lisäksi toimikunnassa oli joukko yhteiskunnallisesti merkittäviä henkilöitä: jääkärimajuri Väinö Vuori, kauppaneuvos Samuli Hohenthal, puolustusministeri Aleksander Lampén, diplomi-insinööri Erik von Frenckell, toimittaja J. W. Keto, maisteri C. A. J. Gadolin, agronomi Tatu Nissinen, ylijohtaja V. M. J. Viljanen, pankinjohtaja Eino Tulenheimo, kirjailija Santeri Alkio, päätoimittaja A. L. Hintikka ja jääkärieversti Per Zilliacus. Toimikunta sai tehtäväkseen liiton tulevien sääntöjen muotoilun ja perustamiskokouksen koolle kutsumisen. Tämän lisäksi sen tehtäviin kuului myös paikallisjärjestöjen perustamisen ympäri maata. Toimikunta alkoi lämmitellä välejä politiikkaan presidentti Lauri Kristian Relanderin kautta. Relander oli lentänyt työtehtäviensä puitteissa Aero-yhtiön matkustajakoneilla, ja toimikunta toivoi saavansa hänestä ilmapuolustusjärjestön suojelijan. Toimikunta vetosi myös eduskuntaan ilmavoimien määrärahojen korottamiseksi.[3]

Ilmapuolustusliiton asiaa lähti ajamaan syksyllä 1925 myös Suomen ilmavoimien esikunnan julkaisema Aero-lehti. Lehti piti ilmapuolustusjärjestön keskeisimpänä perustamissyynä Neuvostoliiton hyökkäysuhkaa, maalaillen jopa kauhukuvia mahdollisesta sodasta. Aeron julkaisuissa nähtiin tärkeänä, että ilmapuolustusjärjestö saisi Suomalaiset kiinnostumaan ilma-aseen kehittämisestä. Lehti esitti suojeluskuntalaisten kouluttamista ilmavoimien reserviksi ja näki tärkeänä, että kansanedustajat saataisiin ymmärtämään aselajin merkitys.[3]

Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Samuli Hohenthal (myöh. Harima) ja varapuheenjohtajaksi von Wendt. Johtokuntaan kuului myös Väinö Vuori, ja liiton ensimmäiseksi asiamieheksi palkattiin Sakari Pälsi, joka kuitenkin jäi lomalle tehtävistään toukokuussa 1926 ja irtisanoutui saman vuoden elokuussa. Tehtävään valittiin hänen jälkeensä Elmo E. Kaila, joka ajautui riitoihin K. W. Chansonin kanssa. Liiton hallitus asettui kiistassa Chansonin kannalle, ja erotti Kailan vuonna 1931. Tehtävä siirtyi tämän jälkeen Emil J. Helteelle.[4]

Liiton johtokunnan keskeisimmiksi hahmoiksi muodostuivat Harima, J. V. Wartiovaara ja Salovius, joiden vaikutusvalta perustui henkilöiden vaikutusvaltaiseen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Salovius erosi liiton johtokunnasta vuonna 1933, mutta hän säilytti vaikutusvaltansa liiton sisäisiin asioihin tämänkin jälkeen, sillä hän toimi kulkulaitosministeriön kansliapäällikkönä, ja pystyi vaikuttamaan valtiovallan suhtautumiseen ilmapuolustusliittoon.[4]

Ilmapuolustusliiton toimisto oli toiminnan alkuvaiheessa melko vaatimaton: sen papereita säilytettiin asiamies Kailan kotona. Vuodesta 1927 alkaen liiton toimisto oli sen toimistonhoitajan Evy Rosenbergin yksityisasunnossa, mistä se siirtyi vuonna 1928 Aleksanterinkatu 19:stä vuokrattuun toimistohuoneeseen. E. J. Granroth (Karrus) maalasi kiinteistöön ilmailuaiheisia seinämaalauksia. Liiton toimisto muutti vuonna 1930 Keskuskatu 4:ään, mistä se siirtyi kaksi vuotta myöhemmin Vuorikatu 16:een. Viimeisen kerran toimisto muutti vuonna 1937, kun se siirtyi Heikinkatu 20:een (nyk. Mannerheimintie 16A), Vanhaa ylioppilastaloa vastapäätä.[4]

Asevoimien määrärahojen jaosta alkoi muodostua kilpailu eri aselajien välillä 1920-luvulla. Merivoimia tukeva laivastoliitto sai lähtölaukauksensa, kun lehdissä uutisoitiin ilmapuolustusliiton perustamisesta. Suomen Laivastoliitto perustettiinkin vielä vuoden 1925 aikana. Vuonna 1927 säädetty laivaston kehittämistä käsittelevä laki saikin ilmavoimien kehittämistä ajavat tuntemaan jääneensä määrärahakilpailussa tappiolle. Asiaa käsiteltiinkin SIPL:n syyskokouksessa 1927 everstiluutnantti Vuoren aloitteesta. SIPL:n liittokokous yhtyi Vuoren näkemyksiin ilmavoimien kehittämisestä 5–10 vuoden ohjelmalla, joka vastasi laivastolakiin kirjattua merivoimien vastaavaa ohjelmaa. Ilmapuolustusliiton lähetystö kävi keskustelemassa määrärahakysymyksestä myös silloisen pääministerin Väinö Tannerin kanssa, joka tosin oli penseä koko ajatukselle, todeten hallituksen kyllä tietävän, mitä tehdä puolustusmäärärahoille.[5][6]

SIPL:n vetoomuksilla ei ollut merkittäviä välittömiä vaikutuksia, ja mikä sai liiton syyttämään valtiota selvin sanoin ilmavoimien kehittämisen laiminlyönnistä. Se lähetti esimerkiksi vuonna 1928 valtioneuvostolle kirjeen, jossa valitettiin ilmapuolustuksen useita vuosia jatkuneesta liian vähäisestä rahoituksesta. Liitto mukaan määrärahat eivät olleet edes riittävät sen aikaisen tilanteen ylläpitoon, mikä huomattiin pian, kun ilmavoimien vanhentuneen kaluston poistaminen aiheutti laivueiden määrän putoamisen. Vuoden 1928 syyskokouksen päätöksellä liitto julkaisi lehdistölle julkilausuman, jossa se valitti ilmavoimien ja lentoliikenteen taloudellisen tuen laiminlyönnistä.[6]

Kannanotot saivat jonkinlaista vastakaikua mediassa, missä niihin otti kantaa aktiivisimmi Uusi Suomi.[6] Liitto kävi myös pienimuotoista väittelyä määräraha-asiassa tiedotusvälineiden palstoilla sen ”kilpailijan” laivastoliiton kanssa.[7] Ilmapuolustuskiiton ponnistukset eivät jääneet aivan tuloksettomiksi: eduskunnassa tehtiin vuonna 1928 kansanedustaja Martti Rantasen johdolla toivomusaloite, jonka tavoitteena oli ilmapuolustuksen kehittämistä koskevan lain säätäminen. Eduskunta hyväksyi aloitteen ja kehotti saman vuoden syyskuussa hallitusta selvittämään, miten silloisia ilmailuvoimia tulisi kehittää maanpuolustuksen ja lentoliikenteen etua silmällä pitäen. Hallitusta kehotettiin antamaan myös esitys ilmapuolustuksen kehittämistä koskevasta laista.[6]

Hallitus nimitti ilmapuolustuksen tilaa selvittämään niin sanotun ilmailuasiantuntijakomitean marraskuussa 1928. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin SIPL:n puheenjohtaja Hohenthal, ja muut jäsenet olivat Leonard Grandell, Rafael Hallanmaa ja ilmavoimien komentaja Väinö Vuori. Komitean vuonna 1929 valmistuneessa mietinnössä esiteltiin visio ilmajoukkojen sotilasdoktriinista ja joukko yksityiskohtaisia laskelmia aselajin tarpeista ja konkreettisista järjestelyistä. Komitean mietintö jäi lopulta vähälle huomiolle päätöksenteossa ja hallituksen työ aiheen parissa pitkälti tuloksettomaksi, mikä sai liiton paheksumaan hallituksen saamattomuutta joulukuussa 1929.[6]

Liiton vaatimukset kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, ja asiaan jouduttiin palaamaan jälleen pari vuotta myöhemmin, kun ilmavoimien määrärahakysymyksessä ei ollut tapahtunut muutosta parempaan suuntaan. Liiton toistuvat epäonnistumiset määräraha-asian ajamisessa johtivat lopulta pohdintaan, jossa päädyttiin siihen, että SIPL oli määräraha-asian ajamisen lisäksi epäonnistunut yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisessa.[6]

Valtiovaltaan vedottiin kuitenkin vielä vuoden 1931 syyskokouksen päätöksellä. Liitto halusi päättäjien vahvistavan ilma-aseen kehittämistä edistävän ohjelman, myöntävän riittävät määrärahat ja järjestävän tarpeellisen erikoiskoulutuksen. Työttömyysmäärärahoja esitettiin käytettäväksi apulentokenttien rakentamiseen. Ehdotus ei edellisten tapaan tuottanut haluttua kehitystä, minkä seurauksena liitto päätti aloittaa vuonna 1931 valtakunnallisen varainkeräyksen, jonka tavoitteena oli lahjoittaa ilmavoimille lentokone. Keräyksen tunnuslauseena oli ajan maanpuolustusasenteita hyvin kuvannut ”Vastauksemme ryssille”. Vallinnut talouslama jarrutti kuitenkin keräystä, eikä sen tavoitetta saavutettu.[6]

Ilmavoimien materiaalinen tilanne alkoi kuitenkin parantua 1930-luvulla, sillä puolustusneuvoston puheenjohtaja C. G. E. Mannerheim suhtautui aselajin kehittämiseen myönteisesti.[6]

Ilmapuolustusliitto otti Mannerheimin innostamana purjelennon ohjelmaansa vuonna 1934.[7]

Ilmapuolustusliitto toteutti poliittisen vaikuttamisen lisäksi ilmailuun liittyviä käytännön hankkeita. Se teki vuoden 1928 aikana muun muassa aloitteen tapaturmallisesti kuolleiden lentäjien talouden turvaamisesta, yritti saada Suomeen jonkinlaisen ensimmäisen ilmavalvonnan, esitti sairaankuljetuslentokoneen hankintaa Pohjois-Suomeen ja teki aloitteen aerodynaamisen professuurin perustamisesta Teknilliseen korkeakouluun.[7]

Vuonna 1933 liitto teki asiamies Helteen esityksestä valtioneuvostolle aloitteen erityisen ilmailumuseon perustamisesta Sotamuseon yhteyteen. SIPL kartoitti myös museon mahdollista materiaalia, jota löytyi runsaasti. Museoon olisi ollut mahdollista saada esimerkiksi ilmavoimien varhaista kalustoa, Karhumäen veljesten ensimmäiset lentokoneet ja muuta pienempää esineistöä, kuten moottoreita ja radiolaitteita. Museohanke ei kuitenkaan toteutunut, vaikka asian suhteen oltiin varsin ajoissa liikkeellä.[7]

SIPL:n perustavasta kokouksesta lähtien oli pohdittu järjestön oman lehden julkaisemista. Liitto päätyi kuitenkin lopulta julkaisemaan ilmavoimien esikunnan Aero-lehteä yhteistyössä Ilmavoimien upseeriliiton kanssa. Järjestely oli ilmapuolustusliiton kannalta erittäin hyvä, sillä sen ei tarvinnut ottaa minkäänlaista taloudellista vastuuta julkaisusta, vaikka se lupasikin kaikin tavoin tukea lehteä. Liitto pääsi asettamaan lehden toimituskuntaan kolme edustajaa. Aeron päätoimittajana jatkoi kapteeni Chanson, ja toimituskuntaan kuuluivat Arvo Nisonen, Viljo Rekola, Asser Järvinen, Sakari Pälsi, C.A.J. Gadolin ja Erik von Frenckell, joista kolme viimeksi mainittua olivat SIPL:n edustajat toimituskunnassa.

Aeron toimittajat ja toimituskunta muuttuivat vuosien mittaan, mutta erikoinen omistajasuhde pysyi entisellään. Tilanteeseen kiinnitettiin ensi kertaa merkittävämpää huomiota 1931, kun lehden päätoimittajana vuosina 1927–1929 toiminut Armas A. Rauhamaa arvosteli nurinkuriseksi tilannetta, jossa upseeriyhdistys maksoi lehden julkaisemisen ja huolehti toimittamisesta, vaikka SIPL oli sen tavoin lehden julkaisija ja käytti sitä äänenkannattajanaan. Lehteä kustantamaan pyrittiin saamaan vuonna 1928 osakeyhtiö, mutta hanke ei edennyt ja tilanne pysyi entisellään.

Väinö Vuori teki vuonna 1934 aloitteen liiton oman äänenkannattajan perustamisesta, hanke ei tosin ottanut tuulta alleen. Asiaan palattiin jälleen kolme vuotta myöhemmin, kun asiamies Helle ehdotti liitolle omaa julkaisua, jota voitaisiin käyttää erilaisten määräysten ja ohjeiden toimittamiseen jäsenyhdistyksille. Liiton oman äänenkannattajan perustamista käsiteltiin vuoden 1937 syyskokouksessa, jossa asia hyväksyttiin lopulta äänestyksessä, vaikka osa kokousedustajista oli sitä vastustanut. Päätöksen seurauksena liitto alkoi julkaista Ilmailu-lehteä vuoden 1938 alusta. Uuden lehden päätoimittaja oli vuoteen 1941 liiton asiamies Helle.

Ilmailusta tuli alusta alkaen korostetusti SIPL:n ja sen jäsenjärjestöjen tiedotuslehti, mistä huolimatta se pyrki käsittelemään monipuolisesti niin Suomalaisia kuin kansainvälisiä ilmailutapahtumia.

Ilmapuolustusliiton organisaation uudistamista oli pohdittu jo 1920-luvun lopulla, kun liiton jäsenyhdistysten aktiivisuus ei vastannut odotuksia. Uudistuksessa liittoon oli päätetty luoda uudet maantieteelliset piirit, joiden toiminnasta vastaisi piiriasiamies. Uudistuksen toteuttaminen oli kuitenkin hidasta, ja se saatiinkin vietyä läpi vasta liiton syyskokouksessa[4] joulukuussa 1938. Liiton uudet säännöt päästiin tämän jälkeen hyväksymään tammikuussa 1939 pidetyssä ylimääräisessä liittokokouksessa.

Uudistettujen sääntöjen mukaan liiton jäsenistö järjestäytyisi suojeluskuntapiireittäin jaoteltuihin ilmapuolustusyhdistyksinä tunnettuihin ilmailukerhoihin. Liiton johtokunta valitsi myös piirijohtokuntien esityksestä piirisihteerit, jotka toimivat liiton virkailijana omien piiriensä alaisuudessa. Suomea kansainvälisessä ilmailujärjestö FAI:ssa edustava Suomen Ilmailuklubi muodosti poikkeuksellisen, koko maan kattavan piirin.[5]

Uusien sääntöjen lopullinen hyväksyminen kuitenkin venyi juridisten muotoseikkojen takia, ja niitä päästiin virallisesti soveltamaan vasta vuoden 1941 alusta. Tästä huolimatta uusia sääntöjä oli alettu jo jossain määrin noudattaa vuodesta 1939, jolloin ilmapuolustusliitolle valittiin asiamiehen sijasta toiminnanjohtaja, josta käytettiin tosin alkuun toimitusjohtajan titteliä. Tehtävään valittiin kesäkuun 1939 alussa Paavo G. Waris, ja siihenastinen asiamies Helle siirtyi liiton propaganda- ja talouspäälliköksi.[5]