Suomalaiset

Pääartikkeli: Suomalaisten alkuperä

Suomalaisten esivanhempien lähtöalueena olleen Volga-joen maisemaa nykyisen Venäjän alueella.

Suomalaisten alkuperä on muiden länsiuralilaisten ja itämerensuomalaisten kansojen tavoin Volga-, Oka- ja Kama-jokien välillä nykyisen Venäjän alueella. Tällä alueella syntyi myös tulevien itämerensuomalaisten geneettinen perusta.[8] Suomalaisten esivanhemmat alkoivat siirtyä Dneprin yläjuoksulle ja sieltä Väinäjoen yläjuoksulle, josta he lopulta siirtyivät jokea pitkin kohti Itämerta 1250–1000-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Viroon he saapuivat noin 1100–100-luvuilla ennen ajanlaskun alkua.[9]

Syytä suomalaisten esivanhempien vaellukselle ei tiedetä, mutta se ei ollut yhden suuren ihmisryhmän vaeltamista kuormastojen kanssa, vaan se koostui monien ryhmien liikkumisesta pitkin länteen vieviä vesireittejä ja niiden varrelle rakennettuja linnoitettuja asuinpaikkoja.[20] Itämerensuomalaisten pääjoukko saavutti Suomen lounaisrannikon noin 800-luvulla ennen ajanlaskun alkua.[21][22]

Itämerensuomi kehittyi Pohjois-Virossa myöhemmin myöhäiskantasuomeksi, jossa omaleimainen aineellinen kulttuuri kehittyi jatkuvasti. Sieltä tuleva suomen kieli levisi ensin kapealle ja rajalliselle alueelle Suomen lounais- ja länsirannikolle vanhemmalla roomalaisella rautakaudella, missä oli jo varhaisempaa itämerensuomalaista asutusta. Geneettisten isälinjojen pohjalta voidaan arvella, että valtaosa Etelä-Suomeen noin 1600 tai 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua[23] vaeltaneista saamelaisten esivanhemmista ei siirtynyt muualle vaan he vaihtoivat kielensä itämerensuomeksi. Seuraavaksi kulttuuri levisi ensin Kokemäenjoen suistoon ja sieltä sisämaahan Hämeeseen ja itään aina Karjalaan ja Vepsänmaalle asti. Karjalaan päädyttyään 600–700-luvuilla itämerensuomalaisten sisäinen yhtenäisyys oli hävinnyt ja yhteydet kulttuurin ja kielen etäisempien osien välillä heikkeni tai katkesi kokonaan.[24]

Suomalainen aineellinen kulttuuri itsenäistyi tästä laajemmasta itämerensuomalaisesta kulttuurista 600–700-luvuilla ja 800-luvulle tultaessa Suomessa vallinnut metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, olivat kehittyneet omintakeiseksi ja niillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä ”suomalaista” identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.[25][26] Samaa ajankohtaa voidaan pitää laajasti katsottuna itsenäisen suomen kielen syntyajankohtana, vaikkakin sen esihistoria ulottuu muiden itämerensuomalaisten kielten tavoin pitkälle menneisyyteen.[26]

Ristiretkiajalla Suomen kulttuurialueet voidaan jakaa naisten käyttämien korujen perusteella lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen.[27] Tämän aluejaon voidaan nähdä edustavan tunnettuja suomalaisia heimoja.

Suomalaisten heimojen pääryhmien alueet noin vuonna 1150.

Muinaissuomalainen miehen asu Mikkelin Tuukkalan kalmiston löytöjen mukaan. Vuoden 1889 tulkinta.[28]

Pääartikkeli: Suomen historia

Ensimmäinen mahdollinen mainita suomalaisista nimellä fenni löytyy roomalaisen senaattorin ja historijoitsijan Tacituksen vuonna 98 valmistuneesta teoksesta Germania. 500–600-luvuilla kirjoitetussa Widsith-runokokoelmassa mainitaan henkilön nimeltä Cælic hallinneen suomalaisia (Finnum). Ristiretkiaikana suomalaiset mainitaan Paavi Aleksanteri III:n vuonna 1171 tai 1172 laatimassa, Gravis admodum-nimellä tunnetussa kirjeessä.

Suomalaisten lisäksi monissa varhaishistoriallisissa lähteissä on kirjoitettu myös muista suomalaisista heimoista, kuten hämäläisistä, karjalaisista. Hämäläiset (Yem) mainitaan ensimmäisen kerran Novgorodin ensimmäisessä kronikassa vuoden 1042 kohdalla ja karjalaiset arviolta 1060–1080-luvuilla kirjoitetussa tuohikirjeessä 590.[29]

Suomea ja suomalaisia koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta parikymmentä. Näistä noin puolet ovat syntyneet Paavin kuuriassa ja loput pääasiassa Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitetut lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda, sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan noin kaksisataa Suomea koskevaa kirjallista lähdettä.[30]

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Ruotsi valloitti Suomen maahan tehtyjen ristiretkien myötä. Uusien vallanpitäjien myötä suomalaiset Moisioiden suurtalonpojat joutuivat luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katolisen kirkon omistukseen.[31] Ruotsin vallan aikana Suomi oli riistomaa.[32] Suomen kieli oli vaarassa näivettyä, sillä sitä ei voinut käyttää viranomaisten kanssa, eikä sillä kirjoitettu sanomalehtiä tai laadittu riittävästi tietokirjallisuutta. Ruotsin vallan ajan suomalaisia pidettiin erillisenä kansana.[33] Kielikysymyksestä johtuen sillä ei ollut samoja oikeuksia kuin ruotsalaisilla ja heitä pidettiin primitiivisempinä kuin ruotsalaisia tai saksalaisia ja heidän kieltään alempiarvoisena.[33]

Ruotsin kruununprinssi Aadolf Fredrik totesi vuonna 1746, että Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri.[34] Ruotsin suurvalta-aika 1617–1721 vei hengen kaikkiaan arviolta noin 110 000 suomalaiselta sotilaalta, mikä oli tuon ajan väkilukuun suhteutettuna sama määrä kuin 1900-luvun Suomessa heitä olisi kuollut yli miljoona.[35]

1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, ”Suomen historian isän”, vaikutuksesta entistä vakavampi mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. Historioitsija Juha Mannisen mukaan Porthan toimi myöhemmin 1800-luvulla J. V. Snellmanin ajaman ”kansallisen heräämisen” innoittajana.[36]

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta

Vaikka 1700-luvun puolessavälissä oli syntynyt käsite suomalaisista omana kieli- ja kulttuuriryhmänään, varsinainen suomalainen identiteetti syntyi suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, myötä 1800-luvulla, jolloin syntyi myös suomalainen kansallisuusaate.[37] Varsinkin 1900-luvun alun menestys urheilukilpailuissa oli merkityksellistä suomalaisen kansallistunnon kannalta.[38]

1860-luvulta alkaen Pohjois-Amerikkaan alkoi muodostua amerikansuomalaisten ja 1880-luvulta alkaen kanadansuomalaisten yhteisöjä. Michiganin yläniemimaan alueen suomalaissiirtolaisilla oli hyvät suhteet seudun alkuperäisväestöön ojibwayintiaaneihin, josta osoituksena ovat monet seka-avioliitot. Seka-avioliittojen jälkeläiset ovat usein vaalineet enemmän intiaani- kuin suomalaisjuuriaan. Yläniemimaalla monilla ojibwayheimon jäsenillä on suomalainen sukunimi. Osaa suomalaisten ja intiaanien jälkeläisistä kutsutaan fintiaaneiksi.[39]

Toisen maailmansodan aiheuttama 400 000 karjalaisen evakuoiminen Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta jätti jälkensä suomalaisten geeniperimään. Vaikka evakuointi tapahtui melko lyhyellä aikavälillä, se vaikutti enemmän väestön sekoittumiseen kuin 1950-luvulla alkanut kaupungistuminen ja maaltamuutto.[40]

Karjalaisten perimän osuus kasvoi erityisesti Uudellamaalla sekä Lounais-Suomessa. Karjalainen sukutausta kasvoi sodan jälkeen myös Pohjanmaalla, mutta se hävisi jo pitkälti 1950-luvulle tultaessa karjalaisten muuttaessa alueelta muualle Suomeen. Evakoiduilla karjalaisilla on eniten geneettistä yhteyttä suhteessa Lounais-Suomeen, Keski-Suomeen ja Savo-Karjalaan.[40]

Sodan jälkeisenä aikana vähiten geenit ovat sekoittuneet entisen Vaasan läänin alueella. Muutokset olivat vähäisiä myös Savo-Karjalassa ja Kainuussa. Eniten geeniperimä on puolestaan muuttunut entisessä Turun ja Porin läänissä, Uudellamaalla ja Hämeessä. Näillä alueille hyvin yleinen lounaissuomalainen alkuperä laski vuosina 1930–1980 yli 20 prosenttiyksikköä.[40]

Suomalainen tautiperintö tarkoittaa noin neljääkymmentä perinnöllistä sairautta, jotka ovat harvinaisia kaikkialla muualla paitsi Suomessa, ja osa on myös Pohjois-Ruotsissa huomattavasti yleisempiä kuin muualla maailmassa. Yleensä taudinkantajat tai heidän esi-isänsä ovat kotoisin tietyiltä alueilta. Suurin osa suomalaiseen tautiperintöön kuuluvista sairauksista on autosomaalisten geenien aiheuttamia ja resessiivisesti periytyviä, kaksi on X-kromosomissa resessiivisesti periytyviä ja kaksi autosomeissa dominoivasti periytyviä. [48][49] Tiettyä yksittäistä tautia sairastavia syntyy Suomessa alle kymmenen vuodessa.[50]

Suomi oli 1960-luvulla maailman kärjessä keski-ikäisten miesten sydänkuolleisuudessa. Sydäntaudeissa on alueellisia eroja, ja ne ovat paljon yleisempiä Itä- ja Koillis-Suomessa kuin Lounais-Suomessa.[51] Suomalaisten geeniperimän tuottama alttius sydänsairauksiin ei kuitenkaan poikkea muista kansoista.[52]

Suomalaisten fyysistä antropologiaa tutkineen dosentti Markku Niskasen mukaan suomalaiset ovat geneettisesti kaukasideja eli eurooppalaisia.[53] Tallinnan yliopiston antropologin Leiu Heapostin vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalaiset ja virolaiset ovat eräitä maailman pitkäkasvuisimmista etnisistä ryhmistä. Tutkimuksessa mukana olleista ryhmistä vain suomenruotsalaiset olivat pidempiä.[54][55] Suomalaisten nenät ovat keskimäärin toiseksi korkeimpia ja kapeimpia eri itämerensuomalaisista kansoista.[55] Vain virolaisten nenät ovat korkeampia ja kapeampia, joskin merkittävällä osalla suomalaisistakin on.[55] Muihin tutkimuksen etnisiin ryhmiin verrattuna vain unkarilaisilla ja suomenruotsalaisilla oli korkeammat ja kapeammat nenät.[55] Tutkimus perustuu virolaisten antropologin Karin Markin vuosina 1955–1976 keräämään aineistoon.[55] Tutkimukseen osallistui liki 13 000 ihmistä 133 eri etnisestä ryhmästä, ja siinä tarkasteltiin 32 eri piirrettä.[55] Näistä ryhmistä 12 oli suomalais-ugrilaisia kansoja.[55]

Pääartikkeli: Suomalaiset heimot, Suomen historialliset maakunnat, Suomen murteet,

• Hämäläiset
• Kainuulaiset
• Karjalaiset
• Pohjalaiset
• Savolaiset
• Varsinaissuomalaiset
• (Lappalaiset)