Suomalais-ugrilaiset kielet

Suomalais-ugrilaiset kielet on perinteisen käsityksen mukaan uralilaisten kielten toinen päähaara, ja niitä puhuvat suomalais-ugrilaiset kansat. Uralilaisen kielikunnan toinen päähaara olisivat tämän käsityksen mukaan samojedikielet. Yhdessä nämä muodostavat uralilaisen kielikunnan. Jotkut kielentutkijat käyttävät termejä suomalais-ugrilainen ja uralilainen toistensa synonyymeinä.[1] Tämä liittyy siihen, että erilliselle suomalais-ugrilaiselle kielentasolle ei viimeaikaisessa tutkimuksessa enää ole nähty riittäviä perusteluja.

Suomalais-ugrilaiset kielet.

Suomalais-ugrilaisten kielten puhujia on maailmassa noin 23 miljoonaa. Useat pienet suomalais-ugrilaiset kielet ovat uhanalaisia ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimusta nimitetään fennougristiikaksi.

Suomalais-ugrilaisista kielistä valtiollisia kieliä ovat suomen kieli, viron kieli ja unkarin kieli. Muut suomalais-ugrilaiset kielet ovat vähemmistökieliä, joilla on joissain Venäjän federaation osissa virallisen kielen asema venäjän rinnalla, esimerkiksi Udmurtiassa[2] ja Marin tasavallassa.[3]

Myös suomea, unkaria ja viroa puhutaan kansallisvaltioidensa ulkopuolella vähemmistökielinä.

Asema uralilaisten kielten joukossa

Vanha oletus uralilaisten kielten kahtiajaosta suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin perustuu lähinnä siihen havaintoon, että samojedi jakaa selvästi vähiten yhteisiä sanoja muiden kielihaarojen kanssa. Vaikka joitain äännetason piirteitäkin on ehdotettu vanhan kahtiajaon tueksi,[4] ehdotusta on myös arvosteltu ja esitetty toisenlainen tulkinta, jossa äännetason perusteella pikemminkin samojedi- ja ugrilaiskielet palautuisivat yhteiseen kantamurteeseen.[5] Äännetasolta ei siis löydy selvää tukea vanhalle kahtiajaolle, ja pelkkä sanaston lukumääräero voi selittyä niinkin, että samojedi on vaihtanut sanastoaan suuremmassa mitassa kuin läntiset kielihaarat.

Tästä syystä useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että samojedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten välinen etäisyys ei ole niin suuri kuin on aikaisemmin oletettu ja että kielikunnan jako samojedilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen päähaaraan on kyseenalainen. Monet tutkijat pitävät parempana neutraalimpaa kielikunnan ryhmittelyä suoraan seitsemään (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, ugri, samojedi) tai yhdeksään päähaaraan (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, unkari, mansi, hanti, samojedi).[6]

Tutkimuksen historiaa
Pääartikkeli: Uralilaiset kielet

Suomalais-ugrilaiset kielet polveutuvat uralilaisesta kantakielestä, jota puhuttiin tuhansia vuosia sitten.

Nykyisessä tutkimuksessa edellä kuvatulla tavalla jo kyseenalaistetun suomalais-ugrilaisen kantakielen tarkemmasta ajoituksesta ja esiintymisalueesta on ollut erilaisia teorioita. Ensimmäisenä siitä olisi perinteisen, nykyisin jo monilta osin kyseenalaistetun uralilaisten kielten monipolvisen sukupuumallin mukaan eronnut ugrilaisten kielten ryhmä, josta myöhemmin olisivat erkaantuneet muun muassa unkari ja muut obinugrilaiset kielet. Tämän kantakielen läntinen haara olisi edelleen jakautunut kantapermiksi, joka suhteellisen myöhään jakautui komin ja udmurtin kieliksi sekä suomalais-volgalaiseksi kantakieleksi. Tästä olisivat erottautuneet marin kieli, mordvan kieli ja varhaiskantasuomi eli suomalais-lappalainen kantakieli. Tämä olisi jakautunut kantalapiksi ja kantasuomeksi, joka hajaantui viimeisellä vuosituhannella eaa. itämerensuomalaisiksi kieliksi.

Nyttemmin useat tähän binääriseen sukupuumalliin sisältyvistä välikantakielistä, kuten volgalainen välikantakieli (joka olisi mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ja suomalais-volgalainen välikantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan ja marin yhteinen kantakieli), ovat yleisesti hylättyjä ainakin suomalaisten tutkijoiden keskuudessa, kun taas eräitä muita välikantakielitasoja on hiljattain myös puolustettu. Näistä kiistanalaisia ovat suomalais-saamelainen kantakieli ([7] vs. [8]) sekä kantaugri ja kantaobinugri ([9] vs. [6]). Ehkä parhaiten perusteltu välikantakielitaso on suomalais-permiläinen kantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan, marin ja permin yhteinen kantakieli), koska sille on esitetty sekä sanastollista [7] [10] että äännetason tukea.[5]

Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus on ollut pitkään sukulaiskielien osoittamista ja todistelua. Ensimmäiset luettelot suomalais-ugrilaisista kielistä laati ruotsalainen Philipp Johann von Strahlenberg vuonna 1730 ja perusteli kielien sukulaisuutta sanaston vertailulla. Myöhemmin unkarilaiset János Sajnovics (1770) ja Sámuel Gyarmathi (1799) ulottivat vertailun käsittämään myös kielien muotoaineksia. 1800-luvulla omia teorioita ovat esittäneet kielten sukulaisuussuhteista Rasmus Rask, Matthias Alexander Castrén, József Budenz ja Otto Donner. Nykyisin kielitutkimuksissa pääpaino on ollut suomalais-ugrilaisten kielten äänteistön, sanaston ja muoto-opin tutkimisella.

Aiemmin suomalais-ugrilaisten kielten sukupuussa nähtiin samalla kartta kansojen vaelluksista nykyisille asuinpaikoilleen, mutta tätä teoriaa ei nykyään pidetä enää oikeana. Nykyisen käsityksen mukaan on ollut alun perin suppeahkolla alueella puhuttu kantakieli, joka on levinnyt laajemmalle alueelle ehkä pikemminkin kielenvaihtojen kuin vaellusten kautta.[11]

Rakenne

Suomalais-ugrilaiset kielet ovat luonteeltaan synteettisiä kieliä, niissä on paljon sijamuotoja ja suhteellisen vähän adpositioita.

Nykyisen käsityksen mukaan yhteiselle kantakielelle oli tunnusomaisia seuraavat äänteelliset piirteet:

  1. Ensi tavussa esiintyivät lyhyet vokaalit i, u, ü (= y), e, o, ä, a ja pitkät i, u, e, o
  2. Seuraavissa tavuissa esiintyi vain kolme vokaalia: a, ä, e
  3. Sanoissa vallitsi vokaalisointu
  4. Konsonantistoon kuului muun muassa useita sibilantteja, affrikaattoja ja liudentuneita äänteitä.
  5. Sanan pääpaino oli ensimmäisellä tavulla.

Kantakielen muotopiirteitä olivat muun muassa seuraavat: deklinaatiossa oli kuusi sijaa (nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, lokatiivi, ablatiivi ja latiivi), nominien ja verbien taivutuksessa tunnettiin yksikön lisäksi monikko ja kaksikko, verbien taivutukseen kuului eri aikaluokkia (preesens, mennyttä aikaa ilmoittava preteriti) ja tapaluokkia (indikatiivi, imperatiivi, konjunktiivi). Lauserakenteelle oli ominaista muun muassa nominin esiintyminen predikaattina (ns. nominaalilauseissa) ja määritteen asema pääsanan edellä. Paikallissijoista lienee tulo- ja erosijojen käyttö ollut indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna yleisempää.

Luokittelu
Katso Uralilaiset kielet#Kielikunnan päähaarat ja niihin kuuluvat kielet

Yhteinen sanasto

Kirjallisuutta
  • Häkkinen, Kaisa: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-855-7.
  • Laakso, Johanna: Karhunkieli: Pyyhkäisyjä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 729. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-094-5.
  • Laakso, Johanna (toim.): Uralilaiset kansat: Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16485-2.
  • Lappalainen, Marja (toim.): Sukukansapäivien satoa: Kirjoituksia ja puheenvuoroja suomalais-ugrilaisuudesta. Castrenianumin toimitteita 57. Helsinki: Suomalais-ugrilainen laitos: Suomalais-ugrilainen seura, 2000. ISBN 952-5150-38-0.
  • Saarinen, Sirkka & Herrala, Eeva (toim.): Murros: Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit globalisaation paineissa. Artikkelit pohjautuvat Suomalaisen tiedeakatemian 100-vuotisjuhlasymposiumissa Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit globalisaation paineissa Helsingissä 4.4.2008 pidettyihin esitelmiin. Uralica Helsingiensia 3. Helsinki: Helsingin yliopiston suomalais-ugrilainen laitos: Suomalainen tiedeakatemia: Suomalais-ugrilainen seura, 2008. ISBN 978-952-5667-03-5.

Katso myös

Lähteet

Viitteet
  1. Suomalais-ugrilainen seura (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. Udmurtian hallinnon viralliset kotisivut udmurt.ru. Arkistoitu 18.5.2021. Viitattu 18.5.2021.
  3. Marin tasavallan perustuslaki (Конституция Республики Марий Эл, ст. 15.) constitution.garant.ru. Viitattu 18.5.2021.
  4. Sammallahti, Pekka 1998: Historical phonology of the Uralic Languages. The Uralic languages. (toim. Sinor, Denis). Brill, Leiden.
  5. Häkkinen, Jaakko 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa. Pro gradu -työ, Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen laitos. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20071746
  6. Salminen, Tapani 2002: Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies. Лингвистический беспредел: сборник статей к 70-летию А. И. Кузнецовой. Москва: Издательство Московского университета, 2002. 44–55. http://www.helsinki.fi/~tasalmin/kuzn.html
  7. Sammallahti, Pekka 1998: Historical phonology of the Uralic Languages. The Uralic languages. (toim. Sinor, Denis). Brill, Leiden.
  8. Itkonen, Terho 1997: Reflections on Pre-Uralic and the ’Saami-Finnic protolanguage’. – Finnisch-Ugrische Forschungen 54.
  9. Honti, László 1998: Ugrilainen kantakieli – erheellinen vai reaalinen hypoteesi? Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 228, Helsinki.
  10. Michalove, Peter A 2002: The Classification of the Uralic Languages: Lexical Evidence from Finno-Ugric. – Finnisch-Ugrische Forschungen 57.
  11. Kulonen: Kielitiede ja Suomen väestön juuret (PDF)

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.