Suomalainen muinaisusko

Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä ovat olleet tärkeä osa muinaissuomalaisten todellisuuskäsitystä. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta, ja maailman synnystä oli useita erilaisia kertomuksia.[5] Suomalaisessa muinaisuskossa voidaan erottaa kolme erilaista maailmansyntymyyttiä eli kosmogoniaa. Niin sanotussa sukeltajamyytissä maailma luodaan sukeltamalla maata alkumeren pohjasta ja munamyytissä maailma syntyy alkumunasta. Kolmas suomalainen kosmogonia on myytti taivaan taonnasta.[7]

Yleisimmän myytin mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta.[5] Se on alkujaan eteläinen myytti. Se tunnetaan laajalla alueella, ja se on levinnyt myös Euroopan pohjoisosiin. Uralilaisista kansoista sen tuntevat kuitenkin vain suomalaiset, itäsaamelaiset, komit ja mordvalaiset. Sukeltajamyytti lienee ollut alkuperäisempi, mutta munamyytti on syrjäyttänyt sen. Kalevalainen luomisrunosto perustuu lähes täysin munamyyttiin, vaikka runostossa on myös joitakin viittauksia sukeltajamyyttiin.[7] Muna- ja sukeltajamyyteille yhteistä on alkumeri ja -lintu.[8]

Munamyytti kuvataan runossa Väinämöisen ampuminen.[7] Runo kuvaa maan, taivaan, päivän, kuun, tähtien ja pilvien synnyn, mutta siinä ei puhuta elollisesta luonnosta eikä ihmisestä.[8] Sukeltajamyytissä maailma syntyi puolestaan kuikan tai paholaisen haettua pohjasta maata.[5] Taontamyyttiin liittyvissä muinaisrunoissa Ilmarinen mainitaan taivaankannen takojana.[9] Taivaantakomismyytti on omaksuttu suomalaiseen kansanuskoon Skandinaviasta. Mahdollisesti Ilmariseen liitettiin luojajumalan asema vasta tässä yhteydessä.[10]

Suomalaisen muinaisuskon kosmografia eli käsitys maailman rakenteesta perustui kantauralilaiseen esikuvaansa. Folkloristi Anna-Leena Siikalan mukaan kantauralilaisen kosmografian peruspiirteitä olivat Pohjantähden asema taivaan keskuksena, horisontaalisen ja vertikaalisen hahmotuksen yhteensulautuminen, pohjoinen–etelä-akselin korostaminen ja vesiteiden merkitys tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäjinä. Nämä olivat keskeisiä suomalaisessa muinaisuskossa, vaikka esimerkiksi kaksi jälkimmäistä olivat hämärtyneet saamelaisten muinaisuskossa.[11]

Maan uskottiin olevan litteä kiekko, jonka peitti taivas suurena kupuna, josta käytettiin nimityksiä taivaankansi, kirjokansi tai ilmankansi.[5] Usein taivaankansia kerrottiin olevan useita kerroksittain. Maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni Pohjantähdessä, jota kutsuttiin myös pohjannaulaksi, taivaantapiksi tai maailmantapiksi. Kansa näki taivaan suuren osan vuodesta tähtien ja revontulten valaisemana. Yksi keskeinen myytti vanhassa runostossa kertookin kuinka myyttinen puu, iso tammi, kaadettiin, ja ”päivä pääsi paistamaan ja kuu kumottamaan”.[5]

Eskatologian eli maailman loppuun liittyviä myyttejä suomalaisilta ei ole säilynyt. Ne ovat kuitenkin todennäköisesti olleet samanlaisia kuin muilla pohjoisilla ja uralilaisilla kansoilla. Saamelaisten ja uralilaisten uskomusten pohjalta voidaan olettaa, että myös suomalaisiin käsityksiin on kuulunut syklisyyttä. Monissa pohjoisissa mytologioissa maailma syntyy ja tuhoutuu vuorotellen.[12]

Pääartikkeli: Luonto (mytologia)

Luonto-olennon, jonka nimestä on peräisin muun muassa nykysuomen sana luonne, tehtävä sielun osana on epävarma. Christfried Gananderin mukaan luonto oli ihmisen minuus.[5]

Kuolleiden on uskottu elävän Tuonelassa, joka oli arktisen uskomuksen mukaan maan tai veden alla. Tähän liittyy käsitys Tuonen virrasta, joka liittää suomalaisen perinteen Keski-Aasian kulttuuripiiriin.[5]

Tuonelassa vainajat elivät jokseenkin samankaltaista elämää kuin eläessäänkin. Tämän vuoksi esikristillisinä aikoina kuolleen mukaan joskus laitettiin hautaan aseita, koruja ja tarve-esineitä. Käsitykset Tuonelasta ovat säilyneet sekoittuneina käsityksiin kristinuskon tuonpuoleisesta, taivaasta ja helvetistä. Tuonelassa saattoi esimerkiksi olla kivinen sänky pahoille ihmisille. Tällainen käsitys tuonpuoleisesta kostosta tai hyvityksestä saattaa olla peräisin kristinuskosta.[5]

Rautakaudella vainajia haudattiin siten, että näiden jalat osoittivat suuntaan, josta aurinko nousi muinaisuskon juhlapäivinä. Tällaisia olivat päivänseisaukset ja päiväntasaukset sekä niiden puolivälissä olevat päivät.[13]

Kristinusko ei kadottanut kaikkia vanhoja kuolemaan liittyviä käsityksiä satoihin vuosiin, ja vanhat käsitykset säilyivät kristillisten käsitysten rinnalla varsinkin Itä-Suomessa ja Karjalassa vielä 1900-luvun alkuvuosille saakka.[14] Karjalassa kuolleiden henkiä palvottiin kuten kristillisiä pyhimyksiä. Vainajat olivat yhä tavoitettavissa, jos heitä kaivattiin. Ortodoksiset karjalaiset saattavat edelleen vanhan perinteen mukaan uhrata haudalla jotain pientä, kuten viinaryypyn tai jättää haudalle piirakoita eli muistajaista.[5]

Jotkin kalliot on valittu maalauspaikoiksi mahdollisesti siksi, että niissä on luonnostaan ihmiskasvoja muistuttavia piirteitä. Astuvansalmen maalattu kallio muodostaa yhdestä reunastaan selvästi erottuvat jättiläismäiset kasvot.

Punamullalla tehtyjä kalliomaalauksia tehtiin kivikaudella. Näin ollen niitä ei voida suoraan rinnastaa nykyisin tunnettuihin myytteihin ja uskomuksiin, sillä tunnettu perinnetieto on kerätty talteen enintään joitakin satoja vuosia sitten. Kansanrunous on kuitenkin saattanut säilyttää muistumia jopa kivikautisista myyteistä ja uskomuksista. ”Vaikkei vain itämerensuomalaisten kansojen tuntema runonlaulu olekaan iältään 3000-3500 vuotta vanhempi, saattavat sen taustana olevat – – myytit olla vieläkin vanhempia.”[5].

Suomen kivikauden kalliomaalauksiin liittyen on syytä huomata, että joidenkin kielitieteilijöiden mukaan nykyisen Suomen alueella ei kivikaudella vielä puhuttu itämerensuomalaista kieltä. Jatkuvuusteorian mukaan uralilais-ugrilainen väestö ja kieli olisivat kuitenkin levinneet silloisen Suomen alueelle jo kivikaudella.[17][18][19][20]

Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin harjoittamaan uskonnollisia menoja, muun muassa viemään uhreja. Lehtoja on ehkä kutsuttu alun perin hiisiksi. Pyhissä lehdoissa saattoi olla myös uhriaitaus, jonka sisäpuolelle ei saanut mennä, mutta jonka sisään heitettiin uhreja.[6]

Niinkin myöhään kuin 1700-luvulla oli vielä läntisessä Suomessa pyhiä lehtoja tai sellaisiksi epäiltyjä, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään. Käytäntö pyhiä lehtoja vastaan oli jo aiemmin ollut koko Euroopan laajuinen. Inkerissä on säilynyt pyhiä lehtoja 1900-luvulle, ja niiden käytöstä on säilynyt melko kattavat tiedot. Inkeriläisten pyhien lehtojen ja muualta säilyneiden tiedonsirpaleiden perusteella voidaan rakentaa myös kuva siitä, millaisia olivat länsisuomalaiset pyhät lehdot.[6]

Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut, varsinkin männyt. Kun saatiin kaadettua karhu, sen kunniaksi pidettiin peijaiset. Peijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin ”kallomäntyyn”, jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja. Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Isojen petäjien alla saatettiin myös pitää käräjiä. Ainakin myöhempinä aikoina pihan pihlajalla oli erityinen arvo. Sitä ei saanut vahingoittaa millään tavalla. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.[6]

Soita, lähteitä, puroja ja jyrkkiä rantoja on käytetty uhraukseen. Kosteikkoihin on jätetty esimerkiksi piikiviä ja tuluksia, ja niitä on käytetty joinakin aikoina myös ei-toivottujen henkilöiden kuten rikollisten teloitukseen ja hävittämiseen. Perinne eli vielä 1800-luvulla, jolloin niin sanottu paheellinen hautaus suoritettiin luterilaisen kirkkolain mukaan karpalosuolla, ja vainaja jäi ilman kristillistä hautaustoimitusta. Kosteikkoihin saatettiin upottaa myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia. Kalevalassa Väinämöinen tuomitsee aviottoman lapsen kuolemaan sanoen: ”Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!” Tämänkaltaiset runot kattavat koko itämerensuomalaisen runoalueen, ja viittaavat siihen että Suomessakin on ollut vallalla lasten heitteillepanokäytäntö.[5]

Keski-Suomessa on vielä uudella ajallakin ollut asutuksen yhteydessä uhriaittoja, joihin anteja ja uhreja on viety. Uhriaittoja on tavattu myös muualta Itämeren seudulta kuten myös etäsukukansojen keskuudesta. [21]