Suomen Kansallisooppera ja -baletti

Kansallisoopperan rakennus on nykyisin jälleen nimeltään Aleksanterin teatteri. Ooppera toimi siinä vuosina 1919–1993.

Suomen itsenäistyminen toi Suomalaiselle Oopperalle sen ensimmäisen oman talon, kun Venäläisen teatterin (Helsingin Venäläi­nen valtiolli­nen Aleksanterin teatteri) rakennus jäi valtion haltuun. Aleksanterin teatteri luovutettiin Suomalaiselle Oopperalle väliaikaiseksi toimipaikaksi, kunnes suunnitelmissa ollut oopperatalo valmistuisi. Aleksanterin teatteri oli Oopperan käytössä vuosina 1919–1993.[11]

Suomalainen Ooppera oli jatkuvasti rahavaikeuksissa, vaikka laulajien palkat olivat pienet eikä Edvard Fazer ottanut laitoksen johtamisesta lainkaan palkkaa. Keväällä 1925 toiminta jouduttiin keskeyttämään. Jatkamaan päästiin seuraavana vuonna, kun asetusmuutoksella sallittiin raha-arpajaisten järjestäminen oopperan rahoittamiseksi. Rahapulasta huolimatta Suomalainen Ooppera esitti uusia kotimaisia oopperoita, joista menestyneimmäksi nousi 1924 kantaesitetty Leevi Madetojan Pohjalaisia. Suomalainen Ooppera pyrki seuraamaan aikansa oopperavirtauksia ja esitti esimerkiksi Ernst Křenekin Jonny spielt auf vain vuoden päästä sen ensiesityksestä.[12]

Suomalainen oopperaelämä oli pitkälti samojen ihmisten varassa itsenäisen Suomen ensimmäiset vuosikymmenet. Edvard Fazer jatkoi Suomalaisen oopperan johtajana vuoteen 1938 asti, jonka jälkeen johtajana toimi vuoden verran Aino Ackté. Acktén johtajakautena toteutettiin useita suurimittaisia, mutta taloudellisesti tappiollisia ensi-iltoja. Ensitenorina ja välillä ohjaajana toimi Wäinö Sola, myös oopperan perustajajäseniä. Vuosina 1939–1952 johtajana toimi Oiva Soini, joka oli aikaisemmin ollut ensibaritoni.[13]

Armas Järnefeltin jäätyä eläkkeelle Tukholman kuninkaallisesta oopperasta vuonna 1932 hän sai kutsun Suomalaisen Oopperan taiteelliseksi johtajaksi. Järnefeltin muutaman vuoden kestäneellä kaudella suosittiin oopperassa Wagneria: Parsifal esitettiin 1933 ja koko Der Ring -sarja 1930-luvun kuluessa. Järnefeltin kausi oli taiteellisesti onnistunut, mutta yleisömäärät vähenivät. Järnefelt erosi tehtävästään vuonna 1936 menetettyään paikkansa Oopperan hallituksessa. Eroon vaikuttivat erimielisyydet oopperan linjasta, sillä Järnefelt vastusti operettia ja balettia.[13]

Ooppera jatkoi toimintaansa koko sota-ajan vaikka teatterirakennus vaurioituikin lievästi talvisodan pommituksissa. Esityksiä haittasi myös se, että miespuolisista työntekijöistä suuri osa oli rintamalla. Näyttävimmän sotilasuran teki tenori Alfons Almi, jolle ehdotettiin Mannerheim-ristiä ansioistaan suorasuuntaustykin johtajana. Sodan aikana perustettiin Oopperan balettikoulu (nykyään nimeltään Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitos).[13]

Sotien jälkeen esitettiin perinteistä oopperaa, mutta ohjelmassa oli myös Benjamin Brittenin ja Carl Nielsenin teoksia.[14] Soini toteutti myös suunnitelmansa ulkomaiden- ja maaseutukiertueista. Oopperan baletti (1946) ja Madetojan Pohjalaisia (1950) vierailivat Tukholmassa. Myös yhteydet kansainvälisiin oopperapiireihin tiivistyivät, ja Suomalaisessa oopperassa alkoi esiintyä enenevässä määrin ulkomaisia kapellimestareita ja laulajia; muun muassa slovenialainen Leo Funtek toimi kapellimestarina vuosina 1925–1959.[13] Vuonna 1956 Suomen Kansallisoopperaksi nimetty entinen Suomalainen Ooppera pyrki seuraamaan ulkomaista modernismia, ja 1960-luvulla sen ohjelmistoon pääsivät jo Alban Bergin Wozzeck ja Lulu.[14]

1960-luvulle tultaessa uusia suomalaisia oopperoita nähtiin harvoin, sillä koko vuosikymmenen aikana Kansallisoopperassa oli vain neljä kantaesitystä. Vuonna 1967 tapahtui kuitenkin useita merkittäviä seikkoja, jotka loivat pohjaa oopperan renessanssille 1970-luvulla: Kansallisoopperassa esitettiin vuonna 1967 Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä ensi kertaa Aarre Merikannon Juha ja paljon huomiota herättänyt Tauno Pylkkäsen ooppera Tuntematon sotilas.[15]

Käännekohtaa kotimaisten oopperoiden nousulle merkitsi 1970-luvun jälkipuolisko. Vuonna 1975 Savonlinnan Oopperajuhlilla kantaesitettiin Aulis Sallisen Ratsumies ja Kansallisoopperassa Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset. Sallisen Punainen viiva sai kantaesityksensä Kansallisoopperassa 1978. Suomalaisen uuden oopperamusiikin maine kasvoi ulkomaillakin Suomen Kansallisoopperan vierailtua vuonna 1979 Lontoossa Sadler’s Wellsin teatterissa, ja molemmat esitetyt teokset, Viimeiset kiusaukset ja Punainen viiva, saivat myönteisen vastaanoton.[15]

Jäätyään eläkkeelle oopperanjohtajan tehtävistä vuonna 1971 Alfons Almi keskittyi Suomen uuden oopperatalon hankkimiseen.[16][17] Uuden oopperatalon suunnittelu alkoi jo 1970-luvulla. Rakennustyöt alkoivat Töölönlahdella entisen Töölön sokeri­tehtaan paikalla vuonna 1987, ja sitä rakennettiin kuusi vuotta. Rakennuskulut olivat yhteensä noin 780 miljoonaa markkaa.[16] Almi osallistui oopperatalon harjannostajaisiin vielä vuonna 1990, mutta hän kuoli vuonna 1991 ennen oopperatalon valmistumista.[16] Suomen ensimmäinen oopperatalo avattiin 30. marraskuuta 1993, ja sen vihki käyttöön kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa.[16] Juhlanäytäntönä oli Aulis Sallisen oopperan Kullervo Suomen-ensi-ilta.[18] Jo ennen virallisia avajaisia talossa oli ollut yleisöesityksiä, niistä ensimmäisenä Nabucco-ooppera toukokuussa 1993.[19]

Uuden oopperatalon rakentamisen aikana Suomi ajautui historiansa syvimpään lamaan. Niinpä rakennushanke sai myös paljon vastustajia, joiden mielestä köyhällä Suomella ei ollut etenkään taloudellisesti vaikeana aikana varaa suuria summia nielevään oopperaan. Tämän näkemyksen nimekkäimpiä edustajia oli kirjailija ja akateemikko Paavo Haavikko.[20] Lama-aika loikin synkän varjon juuri uuden talon saaneelle oopperalle. Valtion lamabudjetti merkitsi myös oopperan määrärahojen supistamista, kun oopperan orkesterin, kuoron ja teknisen henkilökunnan lisäystarve uusien tilojen myötä olisi päin vastoin vaatinut niiden tuntuvaa nostamista. Tilanteesta selvittiin palkkaamalla oopperaan 26 soittajaa, 20 kuorolaista ja 12 tekniikan edustajaa väliaikaisilla työsopimuksilla syksyn 1993 ajaksi. Taloudellinen epävarmuus rasitti henkisesti varsinkin henkilökunnan herkintä osaa, taiteilijoita.[21]

Rakennuksen pohja on ristinmuotoinen ja ristin keskellä on päänäyttämö, sakaroina ovat taka- ja sivunäyttämöt sekä katsomot. Sivunäyttämöt toimivat lavasteiden välivarastoina. Päänäyttämön lattia muodostuu neljästä nostimesta, jotka nostavat 10 tonnia ja voivat kallistua kahdeksan astetta. Kulisseja varten näyttämön katossa on 57 yhden tonnin tankonostinta. Lisäksi lavalla voi esittää elävää tulta ja videoita.[22] Oopperatalon ovet ovat värikoodattuja; mustista pääsee näyttämölle, sinisistä teknisiin tiloihin ja puupintaisista taiteilijoiden tiloihin. Oopperassa on oma puutyöpaja, maalaamo ja ompelimo. Erikoisuutena oopperaan EU:n ulkopuolelta tulevat lavasteet tullataan Oopperatalon kellarissa ajorampin päässä.[22]

Päänäyttämön katsomossa on yli 1 300 paikkaa, ja lisäksi talossa on pieni näyttämö. Lämpiötiloja käytetään pienimuotoisiin esityksiin ja ilmaistapahtumiin.[23] Avajaisten juhlanäytäntönä esitettiin Aulis Sallisen Kullervo,[18] joka talon valmistumisen viivästyessä oli jo kantaesitetty Los Angelesissa. Uuden talon ensimmäinen kantaesitys oli suomalaisen avantgarden uranuurtajan Erik Bergmanin Det sjungande trädet (1995).[24] Oopperatalon pieni näyttämö eli Alminsali pyrki toimimaan vastapainona päänäyttämön perinteisemmälle ohjelmistolle, ja sinne tehtiin kokeellisempia tuotantoja. Alminsalin ensimmäinen ensi-ilta oli Tapio Tuomelan säveltämä Korvan tarina (1991–1993).[24] Helsingin kansainvälinen balettikilpailu on järjestetty Kansallisoopperassa ja -baletissa vuodesta 1995.

Kansallisoopperan säätiön nimi muutettiin 1. joulukuuta 2015 Suomen kansallisooppera ja -baletti sr:ksi. Vuonna 2015 Kansallisoopperan ja -baletin järjestämiin esityksiin ja muihin tilaisuuksiin osallistui noin 298 000 kävijää. Radioituja, televisioituja, elokuvateattereissa välitettyjä sekä eri kanavien kautta suoratoistettuja esityksiä seurasi 790 500 katsojaa ja kuulijaa Suomessa ja ulkomailla.[25] Vuonna 2016 Kansallisooppera ja -baletti teki yleisöennätyksen 317 000 katsojalla eri tilaisuuksissa.[26]

Vuonna 2020 Kansallisooppera ja -baletti joutui perumaan koronaviruspandemian takia esitykset 12. maaliskuuta – 14. huhtikuuta. Samalla Kansallisooppera ja -baletti ilmoitti aloittavansa yhteistoimintaneuvottelut.[27]

• Edvard Fazer 1911–1938[28]
• Aino Ackté 1938–1939[28]
• Oiva Soini 1939–1952[28]
• Sulo Räikkönen 1952–1955[28]
• Jouko Tolonen 1955–1960[28]
• Alfons Almi 1960–1971[28]
• Ulf Söderblom 1971–1972[28]
• Kaj Kauhanen 1972–1973[28]
• Leif Segerstam 1973–1974[28]
• Juhani Raiskinen 1974–1984[28]
• Ilkka Kuusisto 1984–1992[28]
• Walton Grönroos 1992–1996[28]
• Juhani Raiskinen 1997[28]–2001
• Erkki Korhonen 2001–2007
• Päivi Kärkkäinen 2007–2018
• Gita Kadambi 2018–