Sumupilvi

Sumupilvi (Stratus, St) on tasaisen harmaa, muutamasta kymmenestä metristä 2 400 metrin korkeuteen sijaitseva alapilvi. Se muistuttaa sumua, mutta ei ulotu maahan asti, paitsi vuorten rinteillä. Monesti puut, mastot, savupiiput ja muut korkeat rakennelmat katoavat sumupilveen.[1] Sumupilven väri vaihtelee tummanharmaasta lähes valkoiseen.

Tasainen sumupilvi
Melko tasainen sumupilvi
Aurinko paistaa sumupilven läpi
Puijon tornin yläosa sumupilvessä.

Osista ja repaleista koostuva sumupilvi on monesti välimuoto sumupilven koostuessa tai hajotessa.

Erityisesti talvisien sumupilvien ominaisuus, alijäähtyneet pisarat (jäätäminen) on näkyvyysongelmien lisäksi eräs vaikeimmin talvi-ilmailua haittaava tekijä.

Esiintyminen

Sumupilviä esiintyy

  • pitkään jatkuneen sateen aikana, kun sateesta haihtunut vesi tiivistyy pilviksi
  • kesäaamuina, kun viriävä tuuli nostaa sumuhattarat sumupilveksi tai sumupilven riekaleiksi
  • lumen sulamisaikaan varsinkin heikkotuulisissa korkeapainetilanteissa
  • kumpukerrospilven alapinnan laskeutuessa syntyy monesti sumupilvi.

Sumupilvi on yleensä 10–300 metrin korkeudessa. Suomessa sumupilviä esiintyy runsaimmin myöhään syksyllä ja talvikaudella. Kesällä mahdollinen yöllä syntynyt sumu ja sumupilvi haihtuu nopeasti auringon noustua. Heti syyskuussa öiden pidetessä sumuja tai sumupilviä alkaa esiintyä manneralueilla.

Synty

Sumupilvi on aina seurausta tilanteesta, jossa ilman kosteus usein monestakin syystä kohoaa 100 prosenttiin eli ilma ei kykene enää sitomaan siinä olevaa kosteutta vesihöyrynä ja syntyy pieniä pilvipisaroita (ns. kastepiste). Talviaikaan sulalta mereltä mantereelle virtaava ilma aiheuttaa joskus laajojakin sumupilvialueita. Esimerkiksi Perämereltä lähtevä kosteus aiheuttaa joskus pilven, joka pohjoisessa ulottuu Käsivarren ja Saariselän tienoille, idässä Koillismaalle ja Itä-Lappiin. Virtauksen suunnassa kohoava maasto edistää pilven syntymistä ja usein matalin pilvi on siellä missä maasto on korkeinta. Aika usein jo Kittilän korkeudella pilvi laskeutuu maahan. Yksittäiset vaarat jäävät helposti sumupilven alle. Tästä syystä esimerkiksi laakean vaaran päällä sijaitsevalla Rovaniemen lentokentällä sumuja havaitaan esimerkiksi huomattavasti useammin kuin esimerkiksi järvialueella sijaitsevalla Kuopion kentällä.

Sumut luokitellaan advektio-, säteily- ja orografisiin sumuihin. Edellä mainittu Perämeren sumu voi olla yhteistulos kaikista edellä mainituista. Voimakas länsi-luoteistuuli, Skandien yli puhaltava kuiva tuuli varmimmin hälventää sumupilven. Eräs varmin tapa löytää syys- ja talviaikaan sumupilviä on seurata rintamasateen etenemistä. Rintaman ylittäessä paikan tulevat ensin keskipilvet. Sateen alettua lisääntyy alapilvisyys ja usein rintaman yläpilvien katoaminen laukaisee lopulta joko sumun syntymisen tai lähellä merenpintaa olevissa maisemissa yleensä sumupilven. Kesäaikaan pilvet pysyvät yleensä selvästi korkeammalla ja rintaman jälkeen sää usein selkenee eikä alapilviä synny tai ne ovat hajanaisia.

Talvisaikaan kun auringonsäteily on vähäistä, sumupilvien olemassaoloa säätelevät ilmavirtauksien suunnat ja niissä vallitseva kosteus sekä säteilytasapaino. Vahva ylä- tai keskipilvisyys toimii usein peittona, joka estää sumupilven synnyn tai saa sen tietyn paikoin hälvenemään. Kevätkaudella sumuja syntyy usein merille, kun lämmin ja kostea ilma (Suomessa yleensä idästä) leviää merelle ja sen pinnalla ilma jäähtyessään alkaa tiivistyä pisaroiksi. Kesäaikaan sumut ovat Suomessa harvinaisia ja yleensä lyhytaikaisia. Ukkospilvien yhteydessä on kesäisin sumupilviä. Voimakkaan sateen jälkeinen ylhäältä tullut viileä ilma edesauttaa pilven syntymisessä. Harvemmin nähty vyörypilvi on kylmään ilmaan liittyvä matalalla liikkuva pilvi.

Jaottelu
  • Lajit:[2]
  • Muunnokset:
    • Stratus undulatus – aaltomainen
    • Stratus translucidus – aurinko kuultaa pilven läpi
    • Stratus opacus – aurinko ei näy läpi
    • Stratus praecipitatio – sateinen

Lähteet
  1. Sumupilvi Stratus Ilmatieteen laitos
  2. Karttunen, Hannu & Koistinen, Jarmo & Saltikoff, Elena & Manner, Olli: Ilmakehä, sää ja ilmasto, s. 474–476. Helsinki: Ursa, 2008. ISBN 978-952-5329-61-2.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.