Summa (kirjallisuus)

Jotkut teologian historioitsijat pitävät Origeneen teosta Peri arkhon katolisen teologian ensimmäisenä yhteenvetona. Toiset taas lukevat ensimmäiseksi tällaiseksi teokseksi Hilarius Poitierslaisen teoksen De trinitate. Erottelu löytyy jo Radulfus Ardensilta, joka kirjoitti laajan teoksen Speculum universale. Tässä laajassa merkityksessä myös Isidorus Sevillalaisen ja Rabanus Mauruksen ensyklopediset tutkielmat, nimiltään De etymologiis ja De universo, voitaisiin myös lukea aikansa teologian ja filosofian yhteenvedoiksi.[1]

Suppeammassa merkityksessä sana summa viittaa teknisempiin systemaattisiin koosteisiin, joita alkoi ilmestyä 1100-luvulla. Muodon kehittäjänä on pidetty grammaatikko Petrus Heliasta, joka kokosi noin vuonna 1150 teoksen Summa super Priscianum.[2]

Ensimmäinen suuri summa-teosten kirjoittaja oli Petrus Lombardus, joka tunnetaan teoksestaan Sentenssit ja sen ansiosta lisänimellä ”Sentenssien opettaja”. Historioitsijat eivät ole yksimielisiä siitä, missä määrin Petrus sai vaikutteita varhaisemmilta vastaavien teosten kirjoittajilta, kuten Robert Pullen, Hugo St. Victorilainen sekä teoksen Summa sententiarum, joka sai vaikutteensa Pierre Abélardin teoksesta Sic et non, kirjoittaja. Yleisesti on kuitenkin katsottu, ettei Petruksen teos ollut täysin omaperäinen.[1]

Petrus Lombardus on ansainnut maineensa siksi, että hänen teoksensa vaikutus kasvoi ajan myötä niin, että se oli 1200-luvulla hyvin laajalti yliopisto-opetuksen perusteos. Samalla sentenssikommentaareista tuli hyvin yleinen kirjallisuudenlaji. Varhaisimpia dominikaanisia sentenssikommentaarien kirjoittajia olivat Rolandus Cremonalainen, Hugo St. Cherilainen, Richard Fishacre, Robert Kilwardby ja Albert Suuri.[3] Näiden teokset syntyivät 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Varsinaisista summista Albert Suuren oma, jättimäinen Summa theologiae ("Teologian summa") jäi kesken. Hänen oppilaansa Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae on edelleen keskiaikaisen teologian mestariteos. Tuomaan toinen suuri summa oli Summa contra gentiles ("Summa pakanoita vastaan"). Muita 1200-luvun jälkimmäisen puoliskon merkittäviä summia ovat Ulrich Strasburgilaisen Summa de bono ja Hugo Ripelinin Compendium theologicae veritatis.

Dominikaanit kirjoittivat summa-teoksia myös katumusharjoituksista. Näihin kuuluvat Raymundus Peñafortelaisen Summa de poenitentia, joka tunnetaan myös nimellä Summa casuum (1235); sekä Johannes Freiburgilaisen Summa confessorum. 1300-luvulla Antoninus Firenzelainen kirjoitti teoksen Summa theologica (painettu: Venetsia 1477; Verona 1740), ja Bartolomeo San Concordiolainen teoksen Summa casuum (1338), jonka sisältö on järjestetty aakkosjärjestykseen.

Tunnettuja fransiskaanien kirjoittamia summia ovat puolestaan Vilhelm Occamilaisen Summa logicae, Artesanus Astilaisen Summa casuum, Pacificus Ceredanolaisen Summa pacifica sekä Angelo Carletti di Chivasson Summa angelica.[4]

Diminutiivimuoto summulae on myöhempää alkuperää kuin summa. Sitä käytettiin enimmäkseen logiikan alan yhteenvedoista, joita käytettiin oppikirjoina 1200-luvulla. Tunnetuin näistä on Petrus Hispanuksen teos Summulae logicales.[1]

Summien päämääränä oli kattaa joku ala, kuten logiikka, filosofia tai teologia, kokonaisuudessaan systemaattisessa muodossa.[2] Luonteenomaista näille teoksille oli menetelmä, joka esiintyy ensimmäisen kerran Gerbert d’Aurillacin teoksessa De rationali et ratione uti, ja jota myös Pierre Abélard käytti teoksessaan Sic et non. Menetelmässä oli keskeistä vastakkaisten näkemysten, myöntävien ja kieltävien, esittäminen. Myöhemmin 1200-luvulle tultaessa, muodon kehittyessä huippuunsa, teokset pyrkivät selvittämään yhä huolellisemmin vastakkaisten näkemysten välisiä ristiriitoja.[1]

Tämän esitysmuodon lisäksi summa-muotoisia teoksia luonnehtii dialektiikan käyttäminen ei ainoastaan filosofisten vaan myös teologisten totuuksien valaisemisessa. Ennen pitkää teoksiin omaksuttiin suhteellisen kiinteä esitysjärjestys käsitellyille ongelmille. Tästä huolimatta teosten kirjoittajilla oli liikkumatilaa järjestää ongelmat haluamaansa järjestykseen, mikäli tarve niin vaati.[1]

Sentensseissä aiheet oli järjestetty neljään kirjaan seuraavalla tavalla: ensin aiheet jaetaan ”asioihin” (res) ja ”merkkeihin” (signa). ”Asiat” jaetaan edelleen seuraavasti: autuutemme kohde, Jumala (ensimmäinen kirja); tämän päämäärän saavuttaminen, luodut (toinen kirja); hyveet, ihmiset ja enkelit, eli erityiset autuuden välineet ja autuuden subjektit (kolmas kirja). Neljäs kirja käsittää merkit eli sakramentit.[1] Teoksen päämääränä oli koota auktoriteettien lauselmia eri aiheisiin liittyen.[2]

Summa theologiae koostuu kysymyksistä (kvestio, quaestio), jotka ovat ikään kuin disputaatioissa esitettyjä kysymyksiä. Kysymykset ovat kuitenkin keinotekoisia, eivätkä ne ole sidoksissa mihinkään todella käytyyn suulliseen väittelyyn. Näin kysymykset on voitu järjestää vapaasti aiheittain loogisesti ja retorisesti tehokkaaseen järjestykseen. Jokaiseen kysymykseen pyritään löytämään vastakkaisia näkökantoja esittäviä vastauksia. Päin vastoin kuin Sentenssit, teos käyttää auktoriteetteja ainoastaan muodostettaessa vastauksia esitettyihin kysymyksiin, ei itsetarkoituksellisesti.[2]

Skolastiikan myöhemmät kriitikot ovat arvostelleet sille tyypillisiä summa-teoksia kuiviksi. William Turnerin mukaan voidaan kuitenkin katsoa, että summa-muotoiset teokset toteuttivat yhdessä vapaampimuotoisten quaestiones- ja opuscula-tyyppisten teosten kanssa samaa tehtävää, mihin nykyään päästään käyttämällä väitös- ja oppikirjojen yhdistelmää.[1]

• Turner, William: Summae Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)