Suleiman Stalski

Suleiman Stalski syntyi talonpojan perheeseen. Häi jäi varhain orvoksi, työskenteli 13-vuotiaasta lähtien renkinä ja myöhemmin 20 vuoden ajan Azerbaidžanin ja Keski-Aasian öljykentillä ja rakennustyömailla. Kotikyläänsä palattuaan hän eli maanviljelijänä. Venäjän kansalaissotaan hän osallistui puna-armeijan riveissä.[1][2]

Luku- ja kirjoitustaidoton Stalski ryhtyi laatimaan runoja jo nuorena. Varhaistuotannossaan hän kuvaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja arvostelee vallanpitäjiä ja muslimipapistoa. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän sepitti ajankohtaista vallankumous- ja kansalaislyriikkaa.[3]

1930-luvun alussa Stalskin runoja alettiin julkaista Dagestanin lehdistössä lezgiksi ja myöhemmin myös venäjäksi ja muilla kielillä. Ensimmäinen runokokoelma ilmestyi vuonna 1934. Samana vuonna Stalski sai Dagestanin kansanrunoilijan arvonimen. Vuonna 1934 Stalski osallistui myös Neuvostoliiton kirjailijaliiton ensimmäiseen edustajakokoukseen, jossa Maksim Gorki nimitti häntä ”1900-luvun Homerokseksi”. Vuonna 1935 hänet valittiin Dagestanin toimeenpanevan keskuskomitean jäseneksi.[3]

1930-luvun jälkipuoliskolla Stalski tuli tunnetuksi koko Neuvostoliitossa maan puoluejohtajia ja yhteiskuntajärjestystä ylistävistä runoistaan. Vuonna 1936 hänet palkittiin Leninin kunniamerkillä. Stalskin mukaan nimettiin kulttuurilaitoksia, katuja, laivoja, öljy- ja kaasuesiintymä, Dagestanin kirjallisuuspalkinto ja yksi tasavallan hallintopiireistä.[3]

Stalinin kuoltua ja Neuvostoliiton hajottua Stalskin tuotanto on unohdettu ja häneen on kohdistettu erilaisia ideologisia syytöksiä. Dagestanissa häntä pidetään kuitenkin edelleen merkkihenkilönä. Koska Stalski ei itse kirjoittanut runojaan, on epäselvää, missä määrin hänen nimissään julkaistut teokset ovat niiden muistiinmerkitsijöiden ja kääntäjien käsialaa. Runoilijan hengellinen ja rakkauslyriikka jäi aikanaan kokonaan julkaisematta.[3]

• Suleiman Stalskille omistettu sivusto (venäjäksi)