Sukuvaakuna

Klassisen selityksen mukaan keskiajan haarniskoidut ritarit alkoivat käyttää kilvissään vaakunatunnuksia, jotta heidät olisi mahdollista tunnistaa taistelukentällä. Myöhemmin on tosin epäilty, että kilven merkitys yksittäisten ystävien ja vihollisten erottamisessa toisistaan taistelun keskellä lienee ollut vähäinen. Ritarien tunnistautumisella oli kuitenkin keskiajan kunniakulttuurissa tärkeä sosiaalinen merkitys ja siten he myös pystyivät erottautumaan alempisäätyisistä sotilaista. Vaakunoiden käyttö alkoi muuttua systemaattiseksi noin vuodesta 1130 alkaen ja tällöin alkoi kehittyä myös vaakunoihin liittyvä heraldiikka. Vaakunoista alkoi vähitellen tulla perinnöllisiä, mutta aluksi oli mahdollista, että esimerkiksi mies saattoi käyttää vaimonsa tai vasalli herransa vaakunaa. Vaakunoiden käyttö levisi nopeasti ritareilta alempien yhteiskuntaryhmien ja yhteisöiden käyttöön.[1]

Kilvistä ritarien vaakunat siirtyivät pian myös näiden sinetteihin, joihin kilpi oli tapana kuvata. Kilven ohella vaakunaan kuuluu usein niin sanottu kypäränkoriste, jolla on myös konkreettinen tausta. Varsinkin turnajaisiin osallistuneet ritarit alkoivat käyttää kypäriinsä kiinnitettyjä koristeita tunnistautumiseen. Varhaisin todistettu tieto tällaisesta on Flanderin kreivin sinetissä oleva kuva 1190-luvulta. Alkuaan tunnistamisen avuksi alettiin 1200-luvun puolivälistä alkaen julkaista myös kuvitettuja vaakunaluetteloita eli vaakunakirjoja.[1] Heraldiikan kehittymisen myötä kehittyivät myös niin sanotut vaakunaselitykset 1200-luvun puolivälistä alkaen.[2]

1300-luvulta alkaen vaakunoiden yhteydessä alettiin käyttämään myös ritarikuntien tunnuksia ja henkilölle myönnettyjä kunniamerkkejä, mistä tehtiin Ruotsissa vuonna 1748 pakollista.[3]

Vanhimmat aatelisvaakunat ovat aatelisten itsensä käyttöön ottamia, mutta 1300-luvulta alkaen hallitsijat ryhtyivät antamaan niitä vaakunakirjeillä. 1300-luvun oikeusoppinut Bartolus de Saxoferrato muotoili periaatteen, jonka mukaan kuka tahansa sai ottaa käyttöön oman vaakunan, mutta hänen mukaansa hallitsijan antamilla tai vahvistamilla vaakunoilla oli vahvempi oikeussuoja.[1]

Pohjoismaissa muodostui aatelissukujen etuoikeudeksi käyttää vaakunassaan tiettyjä elementtejä erotukseksi muista vaakunoista. Niitä olivat muun muassa vaakunakilven ylle kuvattu turnajaiskypärä, arvokruunu sekä kilpeä kannattelevat hahmot.[3] Aatelittomilta nämä kiellettiin Ruotsissa lopullisesti kuninkaallisella asetuksella vuonna 1762.

Koska Pohjoismaissa sukunimien käyttö yleistyi myöhään, monet suvut ottivat nimensä vaakunassaan esiintyneestä aiheesta.[1] Suomessakin yleistyi 1600-luvulla tapa käyttää aatelisvaakunoita hautajaisissa ja ripustaa niitä aatelisten kotipitäjien kirkkojen seinille.[4] Suomen aatelissukujen vaakunoista pitää kirjaa Ritarihuone.

Aatelittomia sukuvaakunoita kutsutaan Saksassa ja pohjoismaissa yleisesti porvarisvaakunoiksi (engl. burgher arms) ja näillä tarkoitetaan paitsi varsinaisten porvarien eli kauppiaiden ja käsityöläisten lisäksi myös pappien ja talonpoikien käyttämiä vaakunoita. Porvarisvaakunoita on käytetty keskiajalta asti eivätkä ne aluksi eronneet mitenkään aatelisvaakunoista. Porvarisvaakunoita on käytetty kaikkein eniten Sveitsissä, Alankomaissa ja Saksassa Itä- Friisinmaalla, jossa niiden määrä on runsaasti ylittänyt aatelisvaakunoiden määrän. Joissain maissa porvarisvaakunat ovat olleet kiellettyjä. Porvarisvaakunaan kuuluu ns. pistokypärä ilman kaulakorua tai kruunua. Porvarisvaakunoita rekisteröi Suomessa epävirallisesti Suomen Heraldinen Seura.

• Antti Matikkala & Wilhelm Brummer (toim.): Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa. SKS, Helsinki 2011. ISBN 978-952-222-283-1
  • Antti Matikkala: Vapatietomuksesta ikonografiseen heraldiikkaan – vaakunoista, heraldiikasta ja niiden tutkimuksesta, emt. s. 10–32.